Aihearkisto: Taiteen herättämiä ajatuksia

Digitaaliset markkinat – uhka vai mahdollisuus tekijöille?

Jyrki J. J. Kasvi Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskuksesta TIEKE:stä on julkaissut vapaasti luettavan diashown: Kuluttaja digitaalisilla markkinoilla. Hän käsittelee tekijänoikeuksien ja teollisen kehityksen kysymyksiä. Esiin tulevat kirja- ja kustannusmaailman kohtaamat ongelmat, kun suurin osa sisällöistä siirtyy verkkoon, ja niiden kopiointi on halpaa ja helppoa. Oikeuksien vartioiminen taas käy ongelmalliseksi yksityisyydensuojan vuoksi.

Minkälainen on kirjamaailma 10 vuoden päästä? Kuinka tekijät saavat korvausta työstään? Minkälaisella palvelulla me kulutamme suurimman osan viihteestä ja taiteesta 10 vuoden päästä? Tsekatkaa Kasvin mielenkiintoinen diashow ja tulkaa tänne kommentoimaan sitä. Mitä te luulette, että tapahtuu? Miten asioiden pitäisi muuttua?

Naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja vaientamisen kulttuuri – tapauskertomus Kettu ja keltainen lehdistö

Iloinen asia! Tänään julkaistiin Pimppini on valloillaan. Kirja on ilottelevasta nimestään huolimatta kokoelma hienoja naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa henkilökohtaisesti, läheltä, siitä yksin jäävän näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.

Kirja koostuu novelleista, joita ovat kirjoittaneet monet nimekkäät ja upeat kirjailijat Riikka Pulkkisesta ja Katja Ketusta Leena Parkkiseen ja Miina Supiseen. Myös minä olen kirjoittanut antologiaan novellin, joka käsittelee vakavaa aihetta keveähkön leikillisesti, tai niin ainakin oli tarkoitus. Suurin osa antologian teksteistä on pysäyttäviä, koskettavia, hätkähdyttäviä niiden sisäisessä totuudessa, joka kumpuaa siitä yksinäisestä tiedosta, että nainen on seksuaalisen väkivallan uhrina aina syytetyn penkillä.

Antologia tarjoaa myös tiedettä ja lukuja niille, jotka kaipaavat sellaista. Novelleja rytmittävät ja ryhdistävät seksuaalisuuden, sukupuolisuuden ja väkivallan sukupuolittuneisuuden tutkijoiden tekstit, joissa naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa tutkitaan ja valotetaan yhteiskunnallisena, rakenteellisena ilmiönä, joka se on. Vaikenemisen ja syyllistämisen kulttuuri tekee nämä väkivallan teot helpommiksi toteuttaa – ja aina vain vaikeammaksi saada rikoksen uhrille oikeutta.

Siksi olenkin järkyttynyt siitä, mitä tänään tapahtui. On enemmän kuin ironista, että Iltalehti on päättänyt raahata lokaan kirjailija Katja Ketun urheasti esille tuoman sieppausyrityksen, kammottavan väkivallanteon yrityksen, jollaisia naiset joutuvat alati pelkäämään ja jonkalaisten uhriksi moni nainen on joutunut. Harva seksuaalista väkivaltaa kokenut saa oikeusjärjestelmässämme oikeutta, ja näin kävi myös kirjailija Ketulle, kuten hän on haastatteluissaan ja antologian esipuheessa kertonut. Mutta Iltalehti onkin päättänyt uutisoida, että kyse on huijauksesta, koska siitä ei ole todisteita. Tämä on aikalailla koulukirjaesimerkki naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Se tapahtuu useimmiten tilanteessa, jossa todistajia ei ole.

Minulla on tapaukseen liittyen muutamia kysymyksiä:

Eikö rikoksen uhreilla ole mitään tietosuojaa? Saako kuka tahansa tietää kenen tahansa tekemät rikosilmoitukset ja miten tällainen käytäntö suojaa esimerkiksi seksuaalisen väkivallan tai lähisuhdeväkivallan uhreja?

Onko todella olennaisin kysymys se, onko tämä kyseinen tapaus todistettavissa? Eikö tämän pitäisi juuri herättää meidät miettimään sitä, kuinka suojattomia me olemme tämän kaltaisten väkivallantekojen edessä, kun niistä järjestään ei voi olla todisteita?

On suorastaan absurdia, että antologian esittelemä kauhukuva tällä tavalla näkyvästi, suorastaan räikeästi todistetaan todeksi juuri antologian julkaisemisen yhteydessä. Rikoksen uhrilla on todistustaakka. Uhri on syyllinen, kunnes toisin todistetaan.

Ja juuri siitä me lähdimme puhumaan. Juuri. Siitä. Oikeutta ei saa. On tuhatkertaisen musertavaa käydä läpi elämänsä hirvittävin tapahtuma, elää sen aiheuttaman trauman kanssa – ja joutua vielä syytetyksi siitä, että ei ole esittää valokuvanvarmoja todisteita rikoksesta. Joutua syytetyksi valehtelusta. Joutua syytetyksi siitä, että silloin, kun sitä olisi eniten tarvinnut – kukaan ei välittänyt. Edes poliisi.

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että poliisi ei tee mitään, kun uhri hakee heiltä apua ja oikeutta?

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että uhria ei uskota ilman todisteita – ja että häntä kohdellaan kuin rikollista, koska todisteet puuttuvat?

Eikö kukaan uskalla kohdata todellisuutta, jossa poliisi ei ehdi auttaa ja väkivallan tekijät voivat todella tehdä melkein mitä lystäävät, kunhan paikalla ei ole todistajia?

Onko tärkeämpää suojella poliisilaitoksen ylpeyttä kuin rikoksen uhreja?

Olen onnellinen siitä, että kirjan tekstit kirjoitettiin ja julkaistiin. Jos joku vielä epäilisi niiden todenmukaisuutta, siis maailmaa, josta ne kertovat, tämänpäiväinen farssi on siitä jättimäinen, räikyvän neonpunainen todistus.

Kommentit:

Päivitys Helsingin Sanomissa 8.3.

Uuden Suomen kommentti 9.3.

Helsingin sanomat kertoo lisää aiheesta 9.3.

Kaksi muuta upeaa novelliantologian kirjoittajaa reagoi Iltalehden rimanalitukseen ja uhrin syyllistämiseen: Miina Supinen Sokeripalassa ja Laura Gustafsson Dramaqueenissa.

Antologian arvostelu Demarissa 8.3.

Lukemistoa:

Väestöliitto kertoo ilmoituksen tekemisestä näin:

Seksuaalisen väkivallan yleisyyden arviointia vaikeuttaa se, että huomattava osa uhreista ei tee ilmoitusta poliisille. Raiskauksien vuosittaisista määristä on esitetty erilaisia arvioita, jotka perustuvat Suomessa tehtyihin uhritutkimuksiin, Raiskauskriisikeskus Tukinaisen saamiin yhteydenottoihin ja poliisin tekemiin arvioihin. Esimerkiksi Tukinaisen tilastoinnin mukaan soittoja ja soitonyrityksiä on kuukausittain 1000–1200. Suomessa kynnys ilmoittaa seksuaalisesta väkivallasta poliisille vaikuttaa viime vuosina madaltuneen. Tapauksista kuitenkin vain joka viides johtaa oikeudenkäyntiin.

Heini Kainulaisen tutkimus Raiskattu? Tutkimus raiskausten käsittelemisestä rikosprosessissa (2004) kertoo näin:

Pirkko Viitanen on 1980-luvun alussa tekemässään tutkimuksessa selvittänyt,
miksi vain osa poliisin tietoon tulleista raiskauksista johti syytteen nostami-
seen. Hän havaitsi, että tapauksia tippui rikosprosessin eri vaiheissa: poliisi ei
pystynyt selvittämään kaikkia sille ilmoitettuja raiskauksia, syyttäjät arvioivat, että näyttö ei riittäisi syytteen nostamiseen ja asianomistajat vetäytyivät tutkinnasta. (Viitanen 1982, 34–38, 61.) Raiskaus (väkisinmakaaminen) oli ennen vuotta 1999 asianomistajarikos, jolloin tapauksen tutkiminen lopetettiin tavallisesti uhrin pyynnöstä. Naiset peruuttivat syytepyyntönsä pitkälle samoista syistä, joiden takia tapaus jätettiin ilmoittamatta poliisille. Kyse oli häpeästä, arkuudesta, halusta välttää tapauksen julkiseksi tuleminen, poliisin epäuskoisesta asennoitumisesta naisia kohtaan tai siitä, että tekijä painosti uhrin sopimaan asian. (Mts. 32, 61–64.)

Viitanen oli huolestunut siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi
yleisesti raiskauksen uhreja syyllistäviä käsityksiä, eikä raiskauksen aiheutta-
mia seurauksia pidetty vakavina. Rikosprosessissa saatettiin vähätellä naisten
kokemuksia, heidän tekemiinsä rikosilmoituksiin suhtauduttiin epäluuloisesti
ja naista pidettiin vastuullisena tapahtumista, varsinkin jos hän oli lähtenyt
vapaaehtoisesti vasta tapaamansa miehen mukaan. Raiskattu nainen ei aina
saanut tarvitsemaansa tukea ja rikosilmoituksen tekeminen saattoi vain
onnistua lisäämään hänen tuskaansa.3 Poliisi on toki saanut myös positiivista
palautetta. Raiskauksen kokeneet naiset ovat arvostaneet poliisin asiallista,
ystävällistä, inhimillistä, ymmärtävää, naista kunnioittavaa ja avuliasta
suhtautumista sekä sitä, että tekijää on pidetty vastuullisena raiskauksesta. (s. 19)

– –

Poliisin on ryhdyttävä tutkimaan rikosta, jos se saamansa ilmoituksen tai
omien havaintojensa perusteella epäilee, että rikos on tapahtunut. Esitutkin-
nan aloittamiskynnys on varsin matala. Rikosilmoituksen voi tehdä raiskauk-
sen uhri itse tai kuka tahansa muu henkilö. Eri raiskausrikoksista vain suku-
puoliyhteyteen pakottaminen on asianomistajarikos, jolloin poliisi aloittaa
tutkinnan vain uhrin vaatiessa tekijälle rangaistusta. Esitutkinnassa poliisi
selvittää, mitä on tapahtunut, ketkä ovat asianosaisia ja minkälaisia vahinkoja
rikoksella on aiheutettu. (s. 28)

Minna.fi:stä löytyy paljon lisää tutkimuksia aiheesta.

Mukaan lukupiiriin

Vastaan Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä lukijoiden kysymyksiin kirjoittamisesta ja kirjoistani. Tulkaa mukaan osallistumaan!

ESS – Lukupiiri – Paljain käsin

Sunnuntaina minut voi tavata Lahden kirjamessuilta Salpausselän kirjailijoiden kulmauksesta ainakin klo 12, mutta todennäköisesti myös pidempään.

Kuka söi leivän taideinstituutin suusta?

Luulitko, että asiat ratkotaan oikeudenmukaisesti ja taloudellisilta kanteilta katsoen? Ajattelitko, että taiteen ammattikorkeakoulutuksen täytyy sitten olla tuottamatonta ja turhaa? Kähmyröinti ja suhmurointi saa nyt loppua. Levitä sanaa Lahden taideinstituutin puolesta.

Vastaukset löytyvät täältä, tänään:

Miksi juuri Lahden taideinstituutti?

Kansannousu sosiaalisessa mediassa

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että minua ilahduttaa suunnattomasti se, kuka tai mikä ilmiö hyökyi Väyrysen ohi presidentinvaalien kakkoskierrokselle. Täysin politiikan ulkopuolisena kysymyksenä minä henkilökohtaisesti näkisin mielelläni valkoisessa Mäntyniemessämme presidenttiparin, joka edustaa kaltoin kohdeltua vähemmistöä ympäri maailman. Se olisi minun mielestäni hieno osoitus siitä, miten me pohjimmiltamme olemme kansa, jonka mukaan ihmisoikeuksia pitäisi suojella, ei sietää.

Sosiaalisesta mediasta, eritoten Facebookista, voi olla monta mieltä – Aamulehdessä ollaan suorastaan nolostuttavassa määrin – mutta sitä ei voi kukaan kiistää, että some tarjoaa meille mahdollisuuden tehdä taidetta, jollaista ennen ei olisi voinut. Se on vaikuttamisen kanava, jonka samanmieliset, innoittuneet, kasvokkain usein helposti vaivautuvat suomalaiset osaavat erityisen hyvin käyttää hyväkseen. Linkittämisestä on nopeasti tullut vaikuttamiskeino, taiteen tukemisen keino, taiteesta taas jälleen poliittisen vaikuttamisen keino. Ah, mitä aikoja me elämmekään!

Tämä ilmiö, taiteilijoiden esiinnousu, sosiaalisen median hyökyily yhden ehdokkaan ympärillä, kampanjarahoituksen kerääminen pienlahjoituksina, on siinnyt uudesta mahdollisuudesta. Vallan kolmijaosta on tullut nelijako – nyt vasta sen todellisessa mielessä. Sosiaalinen media on kansan ääni, hyvässä ja pahassa. Ja etenkin poikkitaiteessa.

Linkitän teille tämän, koska se on niin liikuttava, ilahduttava – ja ne, jotka eivät jaa poliittista mielipidettäni, voivat silti nauttia taiteesta. Eivätkö voikin?

Onnea matkaan molemmille ehdokkaille. Matkaa ei ole enää pitkälti, ja historiaa on jo uudelleen kirjoitettu, kävi vaaleissa kuinka tahansa.

Väkivalta ei ole poikkeustapaus

Tämä ei ole poikkeustapaus. Eikä tämäkään. Mitä me voisimme tehdä, että asiat muuttuisivat? Ainakin voisimme aloittaa sillä, että avaisimme silmämme.

Aivan tavallinen perhe, Imagen kattava artikkeli kertoo väkivallan kierteestä kaiken sen, mitä ei ulkopuolelta voi arvata. Kuinka se on tavallisista tavallisinta suomalaista elämää. Moni meistä näkee kierteen kasvavan vuosi vuodelta. Moni meistä lohduttaa vuosi vuodelta pahenevassa tilanteessa olevaa naista. Moni meistä lakkaa ottamasta kantaa, kun mikään ei muutu.

Kun puhutaan perheväkivallasta, heitetään vakavan ja joskus kuoleman tuottavan väkivallan ylle ikään kuin peitekaapu. Onhan sanassa se yksityinen pyhä yksikkö – perhe. Perheen asioihin ei pidä puuttua, paitsi ehkä neuvolassa, jossa naiset käyvät usein yksin. Jos jotakin myöhemmin päivitellään niin sitä, että naisen olisi pitänyt lähteä, ei olisi pitänyt mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, ei ainakaan tehdä hänen kanssaan lapsia tai antautua äitiyslomalaiseksi ja antaa miehen ostaa nimiinsä taloa ja autoa. Minusta kuulostaa siltä, että asiaan suhtaudutaan vähän samoin kuin raiskauksiin. Miksi naisen olisi pitänyt tietää paremmin? Miksi koko se jälkiviisas syyllistyslista teoista, joilla tämä olisi voitu välttää, kohdistuu vain naiseen, vaikka hän ei itse asiassa ole tehnyt mitään?

Eivätkö miehet ole vastuussa teoistaan? Miksei sanota, että miehen ei olisi pitänyt mennä naimisiin vaan terapiaan? Miksei sanota, että miehen ei olisi pitänyt lyödä, olisi pitänyt jättää viina kokonaan, ottaa ehkä enemmän lomaa töistä, opetella aggressionhallintatekniikoita, käydä joogassa, kuunnella puolisoaan ja lopulta erota, jos tilanne tuntuu epätoivoiselta?

Pitäisikö perheväkivallan sijaan puhua ihan vain väkivallasta? Pitäisikö sanoa ääneen, kuka sitä väkivaltaa tekee, ihan tietoisesti, ihan tarkoituksella? Ehkä sitten joka kaupungista löytyisi Lyömätön linja. Ehkä miehet uskaltaisivat mennä lääkäriin, terapiaan, joogaankin, ottaa vaikka palkatonta lomaa, puhua keskenään, toisten kanssa, naisten kanssa, terapeutin kanssa ja oppia olemaan lyömättä. Oppia, että ovat arvokkaita ja niin ovat ihmiset heidän lähelläänkin.

Sukupuolittunut väkivalta ei ole Suomessa poikkeustapaus. Muutetaan se.

Kysymyksiä tuuleen

Noustaan barrikadeille! Taistellaan! Tämä on täysin absurdi suunnitelma. Puhun tietenkin Yle-verosta. Samasta asiasta olen puhunut aiemminkin, eikä tilanne ole perimistien muuttamisen myötä muuttunut mitenkään. En hyväksy viihteen pakkorahoittamista kansalaisilla, etenkään, kun se monille vähävaraisille – ja keskituloisillekin – on kohtuuton ponnistus. Haluammeko me tosiaan ajaa lukuisat ihmiset toimeentulotuelle Yle-veron vuoksi? Tarvitseeko viihde- ja tiedotusmedia todella 500 miljoonaa vuodessa pyöriäkseen?

Vähävaraisia varmaan lohduttaa, että alle 7000 euroa vuodessa tienaavat eivät veroa maksa. Kyllä yli maagisen 7001 euroa vuodessa tienaavat nyt juhlivat – esimerkiksi työmarkkinatukea nauttivat työttömät sekä opiskelijat, jotka käyvät töissä elättääkseen itsensä ja maksaakseen vuokransa, mikä ei opintotuella onnistu  – oli heillä televisiota, kuuntelivat he radioita tai odottelivat Yle Areenan ikuista latautumista tai eivät. Meillä ei protestina katsota edes Yle Areenaa. En kerta kaikkiaan hyväksy tällaista selkänahan raappaamista.

Heitän tähän loppuun pari knoppia:

Mihin me tarvitsemme Yleä nykyisin, kun tiedotukseen on ilmainen netti ja lukuisia muita TV- ja radiokanavia? Onko Yle erillisveron arvoinen? Kuinka monta erillisveroa voidaan vielä kehittää, että palkasta jää jotain käteen – esimerkiksi opettajan tuntipalkkioista päältä verojen lisäksi menevän vastikään nousseen 23% ALV:in lisäksi?

Jokerikysymykseksi voisin vielä lisätä, että jos terveydenhoitoa ei saada sellaisiin kantimiin verovaroin, että pääsisi(n) hammaslääkäriin edes kerran kuudessa vuodessa, onko todella aiheellista lisätä viihteen rahoitusta veroista?

Ei lapsille

Olen kirjoittanut novelliantologiaan tekstin, jota kollegani Miina Supinen kehui Facebookin puolella ”timantiksi”. Kai se paranee sitten mainita täälläkin. Tätä ei sitten suositella lapsille. Tai sukulaisille.

Tuska ja hurmio.

Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

Ihmisten kanssa jutellessani häkellyn usein kysymyksistä, joiden pitäisi varmaankin olla ihan tavallisia kulttuurialalla toimiville, erityisesti taiteilijoille. Minulta kysytään muun muassa jatkuvasti, kuinka paljon rahaa saan haastatteluista. Kysytään kirjapalkkioitakin ja myyntilukuja, mutta haastattelupalkkiokysymys on saanut minut pysähtymään. Ei ihme, että ihmiset ajattelevat kaikkien julkisten henkilöiden kierivän rahassa!

Vastaan nyt tässä monien mieltä piinanneeseen kysymykseen yksiselitteisesti: haastatteluista ei saa yhtään mitään. Joissain tapauksissa toimittaja tarjoaa haastateltavalle kahvin tai ruoat, joissain tapauksissa (esimerkiksi Aamu TV) maksetaan matkat tai mahdollinen hotelliyöpyminen, jos asuu kaukana. Keittiöremontit, Kanarianlomat ja kymppitonnien palkkiot menevät sellaisille julkisille henkilöille, jotka ovat niin sanoakseni nousukiidossa keltaisen lehdistön silmissä ja jotka suostuvat paljastamaan elämänsä ja ihonsa pienintä luomea myöten. Suurin osa kirjailijoista ei ole lehdistölle tai suurelle yleisölle ihan niin kiinnostava henkilö.

Kirjailijan työhön kuuluu kirjan markkinointi, eikä siitä yleensä makseta mitään. Jos kirjailijan haluaa esiintymään tilaisuuteen, joka on jollain tapaa kaupallinen, on hyvä tsekata tämä Lukukeskuksen ohje. Kun kirjailija tulee puhumaan vaikka kirjastoon, se syö hänen työpäiväänsä. Moni meistä ei voi irtautua työstään, siitä toisesta tai kolmannesta, lähteäkseen Kuhmoisiin kertomaan kirjojensa kirjoittamisesta, mutta jos voisi, tarvitsisi siitä jonkinlaisen korvauksen. Pahimpia tarjouksia ovat sellaiset, joissa edes matkakuluja ei tarjouduta kattamaan. On sanomattakin selvää, ettei kukaan kirjailija voi lähteä tekemään työtä ilmaiseksi – ja vielä maksaa siitä itse! Jostain syystä juuri kirjailijoilta sitä kuitenkin odotetaan. Aivan kuin heidän työnsä ei olisi aivan yhtä lailla työtä kuin muiden ammattiryhmien työt.

Kirjailijoilta saatetaan myös pyytää erilaisia tekstejä. Ilmaiseksi. Ymmärrän lehtien ja muiden medioiden innon saada ilmaista sisältöä, mutta tuntuu vähintäänkin arveluttavalta, pahimmillaan erittäin loukkaavalta, saada niin kutsuttu ”työtarjous”, jonka sisältö on: tee sinä työtä ilmaiseksi, jotta me saamme enemmän voittoa. Kirjoitan työkseni. Soitattavatko nämä henkilöt putkimiehellekin ja ehdottavat ainutlaatuista ilmaista keikkaa? Jos teen töitä jollekulle muulle, jonkinlaisen sanelun mukaan, odotan saavani siitä palkkion. Tämä on mielestäni itsestään selvyys, mutta silti yhteydenottoja satelee ja jotkut sielut niihin vastaavat kyllä. Samasta syystä lehdistön freelancer-palkkioita on voitua polkea – aina joku (harjoittelija tai opiskelija) sen tekee. Ammatillinen osaaminen on toissijaista työn hinnoittelussa.

Kirjasta saatu palkkio taas riippuu ensipainoksen määrästä. Oma kustantamoni on varovainen painosten suhteen ja niinpä kirjastani on otettu useampia painoksia – mikä tietysti tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös se, ettei minun ole tarvinnut pelastaa kumpaakaan kirjaani ”makuloimiselta” eli suoraan sanottuna tuhoamiselta, koska kirjat eivät voi ikuisesti kuormittaa hyllyjä. Kirjailijan palkkio on noin 21% kustantamon ulosmyyntihinnasta, joillakuilla voi tosin olla paremmin neuvoteltukin sopimus – silti se on vähemmän kuin nykyinen arvonlisävero! Ulosmyyntihinta ei ole ihan sitä, mitä kirjan hinta kaupan hyllyllä, joten suunnaton summa per kirja pyörii muutamien eurojen kieppeillä. Julkaistusta kirjasta saadaan yleensä etukäteen ennakko siinä vaiheessa, kun sopimus on allekirjoitettu. Summa on noin puolet ensipainoksen myynnin kirjailijaosuuksista. Muut kirjasta saadut tuotot tilitetään joka kesä, kunnes uusia tuottoja ei enää tule. Viime kesänä nettosin muistaakseni huikeat 113 euroa.

Suurin tragedia ei kuitenkaan ole kirjan pieni painos, jos se sattuu sellainen olemaan, vaan kirjakauppojen sisäänostoperiaate. Uusia painoksia on helppo ja halpa tehtailla, mistä syystä kustantamot varovaisuuttaan kallistuvat pienempien painosten puolelle. Sille on syynä se, että suuret kirjakauppaketjut itse asiassa ostavat hyllyihinsä vain muutamia nimikkeitä. (Muutama ei tässä ole täysin kirjaimellisessa merkityksessä.) Isot tähdet – Hotakainen, Hirvisaari, Remes, Tervo, Oksanen  – saavat luonnollisesti tilaa, mutta entä kaikki uusi ja herkkä kirjallisuus? Totuus on, että monien kirja löytyy kirjakaupasta vain niin kutsutusta näytevarastosta.

Näytevarasto on systeemi, jolla pyritään saamaan näytille lähes kaikkien kirjat, vaikka kirjakauppa ei olisikaan kysynnän puutetta pelätessään ostanut niitä hyllyilleen. Näytevarastossa on yksi kirjailijan kirja. Jos siis menette Lahden Suomalaiseen kirjakauppaan – siihen isompaan, pienemmässä ei joko ole näytevarastoa tai sitten kirjaani ei vain ole siellä – löydätte hyllystä yhden kappaleen romaania Paljain käsin. Jos sen joku ostaa, kirjakauppa tilaa tilalle uuden. Yksittäiskappaleiset kirjat jäävät useilta ihmisiltä huomaamatta, ellei asiakas ole juuri nimenomaan sitä kirjaa tullut ostamaan.

Tämä systeemi johtuu nähdäkseni siitä, että sen kummemmin kirjakaupat kuin kustantajatkaan heidän vanavedessään eivät halua ottaa taloudellisia riskejä. Kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan, uusia tulee ovista ja ikkunoista. Mitä vanhoille pitäisi tehdä, kun ne ovat nurkissa pölyttymässä? Ratkaisu on siinä, ettei kirjoja lainkaan oteta nurkkiin.

Jännää on se, että kirjallisuuden pitäisi olla kestävää, lähes ikuista. Oman kirjani julkaisua lykättiin kaksi kertaa yhteensä noin puolitoista vuotta, koska entisen kustannustoimittajani Mikko Aarnen sanoin ”sen pitäisi kestää seuraavat sata vuotta”. Mitä on 1,5 vuotta siihen nähden?

Ihmiset osaavat tilata kirjansa netistä ja lukeakin verkosta, jos niikseen tulee. En ole huolissani oikean kirjallisuuden kuolemasta, vaikka sellaista on povattu jokaisen uuden teknologian kynnyksellä. Paitsi ehkä kirjoittamisen. Mutta kirjallisuuden näkyvyydellä on suora suhde kirjailijan elantoon. Kylmä totuus on, että jos me haluamme, että meillä jatkossakin on suomalaista, suomalaisten kirjoittamaa suomenkielistä kirjallisuutta, joka on meille merkityksellistä ja sisäisestä palosta syntynyttä, meidän täytyy alkaa panostaa taiteilijoiden sosiaaliturvaan, eläketurvaan ja apurahasysteemiin. Kirjallisuuden myynnit pitävät harvaa kirjailijaa hengissä.

Jos nyt joku älähtää niin kuin usein näen Hesarin kommenttiketjuissa, että ”menisivät kunnon töihin, jos eivät kirjoillaan elä”, esitän pienen esimerkin. Suomi on aika pieni maa. Kirjan ostajia on väestöstä huomattava osa, mutta ei innokaskaan lukijakunta voi korvata silkkaa voluumia, jota löytyy esimerkiksi Saksan tai Ranskan ostajista. Kirjakauppaliiton tutkimuksen Suomi lukee mukaan kirjoja on ostettu noin 22 miljoonaa viimeisen vuoden aikana. Määrä voi kuulostaa aika suurelta, mutta kun kotimaisten kaunokirjallisten kirjaostosten osuus siitä on 32%, alkaa näyttää väistämättömältä totuus, jonka jokainen kirjan joskus julkaissut jo tietää. Suurin potti menee niille muutamille, joiden nimiä jo mainitsinkin.

Esimerkinomaisesti voin ottaa esin kirjallaan Romeo ja Julia sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana että Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen Jari Järvelän, jonka myyntiluvut jäivät silkan järkyttävyytensä vuoksi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kirjaa oli myyty hiukan alle 700 kappaletta (luku on saattanut lukuisien ehdokkuuksien myötä muuttua, mutta oli tällainen Finlandia-palkintoehdokkuuden aikoihin). Siitä voi kukin lukija itse laskea, kuinka paljon öljyä kirjailija sai öljylamppuunsa. Ja puhumme vielä kirjailijasta, joka tavoitteli Suomen suurinta ja merkittävintä kirjapalkintoa – eli siis pienestä eliitistä.

Kirjailijan työ on oikea työ siinä mielessä kuin tutkijan tai minkä tahansa alan freelancerin työkin. Uusi termi pakkoyrittäjyys sopii kirjailijan työn oheen hyvin, sillä minä en koskaan yrittäjäksi halunnut, enkä ruvennut, mutta kun kirjoitin kirjan, menetin oikeuteni työttömyysturvaan. Minähän olen yrittäjä ja saan palkkioperustaista elantoa. Yhteiskunnan koneistoille sillä ei ole väliä, mikä on työn luonne tai elääkö sillä.

Yksi suurimmista ongelmista liittyy apurahojen epävarmuuteen ja epäsäännöllisyyteen. Jo 1920- ja 30-luvun (nais)tehdatyöläiset olivat miehiä huonommassa asemassa, sillä heidän työnsä oli epäsäännöllisempää ja siten palkan piti riittää kattamaan suurempia aukkoja työurassa – jotka eivät olleet itse aiheutettuja (Suoranta 2009, Halvennettu työ). Nykyinen yleinen pätkätyöläisyyden ongelma pohjaa ajattelulle, että yksilö on itse vastuussa työhistoriansa kaiken kattavuudesta. Yhteiskunta ei ole pystynyt ottamaan kantaa pätkätyöläisyyden yleistymiseen, (etenkään siihen, että se lankeaa yhä useammin naisille oletetun vanhemmuustaakan vuoksi), siis siihen, että tuotannot riskit siirretään suoraan työntekijän maksettavaksi, joten on varmaan yltiöpäisen optimistista olettaa, että yhteiskunta reagoisi taiteilijoiden ahdinkoon. Syytä olisi, sillä nyt puhutaan kokonaisesta ammattiryhmästä, jonka elinolot ovat suurimmaksi osaksi kelvottomat.

Kysymys kuuluu: haluammeko, että maassamme tehdään korkealaatuista kirjallisuutta? Tähän mennessä suomalaiset ovat saaneet ylpistellä kirjallisella luonteellaan, eikä meillä ole puutetta omalla kielellämme kirjoitetusta kirjallisuudesta. Se on helposti muutettavissa. Monissa opinahjoissa kirjoitetaan opinnäytteet jo suoraan englanniksi, koska asiakkaat tai yleisöt sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Minua on kosiskeltu kirjoittamaan suoraan englanniksi, koska ”se olisi niin helppoa”. Mietin vain, että kenelle se olisi helppoa. Meidän lapsillemme vai joidenkuiden toisten?

Apurahajärjestelmä on ruosteinen, mutta sentään meillä on sellainen. Onko kuitenkaan mitään mieltä pitää kirjailijoita pakkoyrittäjyydessä, jonka vuoksi apurahojen tauoilla täytyy ottaa vastaan mitä tahansa matalapalkkatyötä – tai tehdä juttuja niin halvalla kuin kehdataan pyytää – koska on pakko. Ei koskaan tule varmaa työpaikkaa paperitehtaassa tai virkaa opettajana. Sellaiset ajat ovat muiltakin ohi, mutta kirjailijalta ne vasta ohi ovatkin. Haluaisin tähän myös huomauttaa, että vuosiapuraha on 1558 euroa kuukaudessa. Kuinka moni olisi valmis tekemään töitä sillä hinnalla tästä ikuisuuteen? (Ottakaa huomioon, että Myel-maksut menevät päältä, olemmehan nykyisin maatalousyrittäjiä!)

Suurin kysymys jää kuitenkin lausumatta. Nimittäin se, että suurimmalle osalle ei riitä sitäkään apurahaa, vaikka tekisi kuinka koskettavaa, hienoa ja uraa uurtavaa kirjallisuutta. Jos saa liian pienen apuraha, ei voi jäädä töistä pois sen vuoksi. Jos saa ison, on pakko jäädä ja pelätä, mitä tapahtuu, kun apuraha väistämättä loppuu.

Olisitko sinä valmis elämään tällaisessa ikuisessa taloudellisessa epävarmuudessa? Kirjailijan on oltava. Ja niin kuin kollegani sen sattuvasti sanoi: ”On itsemurha, jos perheessä on enemmän kuin yksi taiteilija.”

Sanon sen nyt vielä niin kuin loppukaneettina, varmuuden vuoksi: meidän kotimaisen kirjallisuutemme rahoittaa apurahasysteemi, eivät kirjamyynnit. Suurin osa apurahan antajista on yksityisiä säätiöitä, joista olemme kiitollisia. Suurin osa kirjailijoista niin kuin muunkin alan taiteilijoista tekee toista tai jopa kolmatta työtä elättääkseen itsensä. Monen työn tekeminen samaan aikaan ja vuorotellenkin syö energiaa. En voisi kuvitella jaksavani sitä vielä 10 vuoden päästä, saati sitten 20.

Miksi valtio ei pidä paremmin huolta omistaan? Kirjailijan työtä tekevä on yhteiskunnallemme arvottomampi kuin työttömyystuella ja toimeentuloavulla itsensä elättävä, sillä kirjailija ei ole oikeutettu niihinkään – eikä tähän mennessä myöskään eläkkeeseen, sairaslomaan tai vanhempainvapaaseen.

Ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin? Mitkä palkinnot uutisoidaan näkyvästi? Keitä viedään ”meidän kulttuurimme tulkkeina” ulkomaailmaan? Minkälaisen maailmankuvan lapsemme kasvavat muodostamaan?

Jos joku tekee likaista työtä putkien parissa. Jos joku nostelee työkseen sairaita ihmisiä ja pesee heitä. Jos joku työkseen opettaa uusia asioita. Jos joku käyttelee raskaita koneita tai ohjelmoi kevyempiä. He ovat kaikki ansainneet paikan yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan me haluamme luoda kirjailijoille, joiden työ on kaikkien muiden töiden kaltaista – ja kertoo niistä kaikista?

Lopputaistelu ja päähenkilön selviämisen mahdottomuus

Nuortenkirjasarjan Saamalaissoturittaret ensimmäisen kirjan Suden kesyttäjä kanssa painiminen on tämän hetken työni. Siksipä siitä laulan.

Tässä lopputaistelua kirjoittaessani aloin miettiä sitä, miksi oikeastaan myyttisiin ulottuvuuksiin syöksyvään tarinaan ei voisi tuoda nykytekniikkaa. Eivät kännykät ja MP3-soittimet kuitenkaan mihinkään maagisesti katoakaan, ja melkein jokaisella on ainakin puhelin taskussa. (Lempeän huvittuneesti katson myös niitä farkun ja pukuhousun takataskuja, joihin on kulunut lompakon hahmotelma.) Ja siis jokaisessa kunnon fantasiaseikkailussahan pitää olla lopputaistelu! Miekkojen pitää viuhahdella! Hampaiden pitää välkähdellä! Tantereen pitää täristä, veren lentää ja päähenkilön pitää voittaa!

Mutta miten päähenkilö voi voittaa, jos miekat viuhuvat, hampaat välkkyvät ja kuolleet nousevat Manalasta? Noin niinku esimerkkinä.

On aika jännää, mitä alitajunta syytää vastaukseksi, kun on kirjoittanut itsensä umpikujaan. Vaikeutan näköjään elämääni tuomalla kohtauksiin aina vieläkin vaikeamman ja vieläkin mahdottomamman vastuksen lainkaan miettimättä sitä, kuinka saan henkilöt pelastettua tilanteesta. Taika tuppaa sormissani aina olemaan pahaa taikaa. Unet ovat painajaisia, loitsut vievät äänen tai hengen, jähmettävät henkilöt paikoilleen avuttomina, kunnes…

Siihen kohtaan sormet sitten pysähtyvät. Aika reilua.

Ja kun on kerran luonut jonkun tilanteen, ei sitä voi noin vain peruuttaa tekstiä poistamalla. Se pitää selvittää. On varmaan sanomattakin selvää, että monet yöt on mennyt näitä ratkaisuja pähkäillessä. Edelliseen vastaus oli – alitajunnalle kiitos – tuutulaulu. Tämän kertaiseen pähkinään oli vastauksena – uusi teknologia.

Huh. Mihinköhän suohon laulan itseni seuraavaksi?

Stay tuned.

Huomenna olen muuten Helsingin kirjamessuilla Ylen lavalla klo 12. Tulkaa moikkaamaan, tai jos ette kehtaa, ainakin kuuntelemaan. Jatkamme Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kanssa siitä, mihin jäimme Aamu Tv:n aamun kirjassa.