Aihearkisto: Taide

Albumista selliin

Tässä maailmassa ei ehdi sanaa suustansa päästää, kun jo huomaa olleensa turhan optimistinen. Käsittelin aiemmin Sally Mannin upeita mustavalkokuvia, joissa hänen lapsensa paljapyllyisinä uivat, leikkivät ja poseeraavat muun muassa leposohvalla. Naureskelin ajatukselle, että suuressa ja ihmeellisessä jenkkilässä kuvista on noussut kohu niiden ”lapsipornon” vuoksi ja Mann on joutunu taistelemaan kaikenlaisia typeriä uskonnollisia lahkoja ja muita arvokonservatiiveja vastaan argumentoimalla taiteen vapauden puolesta.

Vanhat kirkot ovat täynnä paljaspyllyisiä Jeesus-lapsen ja enkelin kuvatuksia. Taidemuseoiden seinillä pölyttyy lukemattomia alastontutkielmia, joissa kaiken ikäiset taiteilijan sukulaiset tai palkkaamat apulaiset, lapsenlikat, piiat, siivoojat, naapurin lapset ja ties ketkä uittavat alastomina veneitä, uivat, saunovat, syövät, juovat ja poseeraavat.

Kyllä. Haluan kommentoida kuvataiteilija Ulla Karttusen saamaa lapsipornon hallussapito- ja levittämissyytettä, josta Nelosen uutiset uutisoi tänään.

Ollaanko yhteiskunnassa menossa oikeaan suuntaan, kun taidetta ei enää ymmärretä taiteeksi? Jos nimenomaan kuvan käyttötarkoitus määrittää sen laittomuutta, eikö silloin pitäisi huomioida muuttunut diskurssiavaruus, kun kuvat on tuotu taiteen kentälle? HS:n uutisoinnin mukaan Ulla Karttusen teos Neitsythuorakirkko sisälsi netistä kopioitua aitoa lapsipornoksi luokiteltavaa materiaalia, joka siis voi olla mitä tahansa vähäpukeisten tai vain sopimattomasti poseeraavien alle 18-vuotiaiden kuvamateriaalia. Tavalliselle aikuiselle kuvat ovat saman veroisia kuin mitkä tahansa perheen albumikuvat lomareissuilta. Ainoastaan niiden käyttötarkoitus – mahdollisen väärinkäytön lukuun ottaminen – on tehnyt niistä lainsuojattomia kuvia.

Jo teoksen nimi liittää sen – jopa melko osoittelevasti – jonkinlaisen sosiaalismoraalisen yhteiskuntakritiikin diskurssiin. Feministisestä keskustelusta tuttu dikotomia neitsyt-huora liitetään vielä yhteiskunnan moraalista sekärankaa edustavaan instituutioon – kirkkoon. Nimeen sisältyvä paradoksi prostituioidusta, joka olisi neitsyt, viittaa ilmeisestikin näihin kuvien päähenkilöihin – lapsiin – jotka eivät ole omasta vaikutusvallastaan edes tietoisia tai ainakaan kykene sitä hallitsemaan. Erittäin affektiivisen sanan ”huora” käyttäminen nousee nimen rinnastuksessa kohosteiseksi ja herättää heti kielenkäyttäjän huomion. Se ei sovi kahden muun määritteen väliin. Niinpä niin. Samalla tavalla kuin ne kuvatkaan, tai niihin sisältyvä esitys lapsipornosta ylipäänsä, eivät vain sovi.

Mikä tässä siis oli epäselvää?

Tositaidetta ja taidetta todesta

Rehellisyys viehättää. 
Käyn lukemassa Ville Rannan sarjakuvablogia ihan liian usein siihen nähden, kuinka usein se päivitetään. Lisää, lisää! Mitä sitten tapahtui? Miten sinne jouduttiin? Kaipaan tarinoita kuin ne eivät olisikaan päiväkirjaa vaan romaania, elokuvaa, sarjakuvaa. Elämän draamallinen kaari taitaa olla liian hidas tarkastelijan makuun. Pidättäydyin ja kävin lukemassa kaikki tämän vuoden merkinnät kerralla. Hieno tarina. Koskettava. 
Tulen hyvälle tuulelle siitä ahdistavan ja ihanan perhe-elämän kuvauksesta, jota sarjakuvataiteilija harrastaa. Kertojan ambivalentti suhtautuminen itseensä, omiin tunteisiinsa ja perheeseensä on vain kerta kaikkiaan uskottavaa. Kyllä – juuri sellaista se on! Harva osaa jäljentää sitä jatkuvasti kiusaavaa, piinaavaa uskonkamppailua, jota kukin meistä käy joka hengenvedollaan läpi, jos vain hetkeksikään pysähtyy miettimään. Onko mitään varmuutta olemassakaan? 
Pienten asioiden huomaaminen ja kirjaaminen letkeällä viivalla ja tunteita luovilla väreillä saa samastumaan ihan toisella tavalla kuin symbolisiin rakenteisiin ja allegorioihin turvaava loppuun asti harkittu teksti. Taustalle ei tarvitse rakentaa raskasliikkeistä teoreettisviitteellistä koneistoa, koska tätähän kaikki filosofia ja taide ja uskonto joka tapauksessa pyrkii käsittelemään. Arkea. Siinä se kaikki on. Päivittäisessä kuolemassa, menettämisessä ja syntymisessä ja kasvamisessa ja odotuskamppailussa ajan kanssa. Arki on maagista. Miksi niin harva taide millään tavalla tulee lähelle sen kuvaamista? Jos kuvataan arkea, vyöryy inhorealismi, groteskius, ironia ja sarkasmi. Jos sillä vielä halutaan jotain sanoa, alkavat idealistiset korulauseet pulputa ja vertaukset silmittömiin luonnonilmiöihin. Mitä me emme voi ymmärtää, on arkea. Me vain kulutamme sitä. 
Kun sarjakuvan ’Fiinu’ oksentaa, käynnistyy samalla emotionaalinen motiivi: ärsyynnys siivousurakasta ja huoli lapsesta. Oksennuksessa, tiskeissä, likaisessa konjakkilasissa ja kakassa ammeessa (aiemmista merkinnöistä) ei ole mitään groteskia. Niissä on tunteellisen motiivin (ambivalenssin) vuoksi arjen huumoria, jota kaunokirjallisuus ja taide yleensä ei kykene jäljentämään. 
”Draama on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois.” (Hitchcock) Mutta ehkä me tyylittelyn halussamme (ja tottumuksessamme) leikkaamme väärät kohdat?