Aihearkisto: Sarjakuva

Persepolis sävähdyttää

Persepolis (2001) on hieno sarjakuva. Sen naivistinen jyrkkärajainen piirrostyyli sopii aiheeseen, jossa Iranin hirmuhallinnot kuvataan pienen tytön ja hänen sukunsa kokemusten kautta. Marji – taiteilija Marjane Satrapin fiktiivinen alter ego – kasvaa vaaran ilmapiirissä ja liittää kenen tahansa lapsen tavoin tapahtumiin monenlaista fantasiaa. Omapäinen Marji on päättänyt ruveta profeetaksi korjatakseen kotimaansa Iranin vääryydet. Marjin kohtaloksi tulee kuitenkin tulla lähetetyksi turvaan Eurooppaan. 

Paras ei kuitenkaan ollut vielä tässä. Persepolis on myös tehty elokuvaksi (2007) Satrapin ja Vincent Paronnaudin yhteistyönä.  Mielettömäksi, koskettavaksi, jännittäväksi ja hämmentäväksi animaatioelokuvaksi, joka nostaa sarjakuvan kaikki parhaat sävyt esiin ja vielä syventää niitä. Näyttää siltä, että Satrapin omapäisyys kannatti; hän nimittäin kieltäytyi myymästä elokuvaoikeuksia ulkopuolisille tahoille, koska halusi toteuttaa Persepoliksen taiteellisesti korkealaatuisesti ja säilyttää alkuperäisen tarinansa korostukset. Siinä hän ja Paronnaud ovat onnistuneet vivahteikkaasti. 
Kuvapinta muistuttaa koko elokuvan ajan sen painotuotealkuperästä: taustoissa on sudinvetojen rosoisuutta ja tyylitellyt maisemoinnit luovat sävykkäästi kuvan lapsuuden Iranista, joka on tarinan kertomahetkellä jo taakse jätetty paikka – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tyylittely ulottuu kuvapintaa kolmiulotteiseksi maalaaviin elementteihin – katsojaa kohti lehahteleviin perhosiin tai lumihiutaleisiin – ja niistä vielä tarinan kerrontaan, jossa eri aikatasoilla sekä silkan fantasian ja sitten vain subjektiivisen kokemuksen aiheuttaman outouden tunnun tasoilla leikitellään kuvakielen vihjeiden avulla sävähdyttävästi. 
Iran kuvataan jatkuvan sensuurin, ihmisten rajoittamisen ja koko elämän kirjon hallitsemisen pimeänä nurkkana. Kuvaava on kohta, jossa aikuistunut Marji tulee pysäytetyksi kadulla, koska hänen takamuksensa liikkuu säädyttömästi hänen juostessaan. Absurdista huumorista nousee tragedian säveliä, kun kyseiset pysäytyksen tehneet miehet ovat uuden hallinnon valtuuttamia käsikassaroita, joilla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta.
Kommunistisesti ajattelevan perheenkään piirissä aidosta uskosta ei silti tehdä pilkkaa – vain sen äärimuotojen järjettömyydestä. Suomalaisella sensuurikeskustelulla olisi Persepoliksesta paljon opittavaa. 

Letkeää viivaa ja rapiseva ruskea paperi

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Ville Rannan albumista Isi on vähän väsynyt, mutta milloinkaan ei ole aikaa. Niinpä kirjoitan vain ihan lyhyesti. (Näin ainakin perustelen ajankäytön itselleni.)

Kun nyt puhutaan pienkustantamosta ja henkilön elämäntyöstä, on varmaankin ihan suotavaa mainita myös ilahduttavasta tilauksen tapahtumisnopeudesta.

Juoni on tämänmoinen:
Tilasin Asema-kustannukselta albumin verran ”luonnoskirjaa” luettuani taas Rannan ihastuttavaa blogia (ks. edellinen rantabloggaukseni) liian kärsimättömänä odottamaan uutta merkintää. Albumi tuli ajatuksen nopeudella, napsahti postiluukusta hienosti kuvituksella koristellussa lahjapaketissa – juuri ystävänpäivän kynnyksellä – eikä tarvinnut edes postimaksua maksaa. Melkein tuli huono omatunto siinä villin riemun keskellä. Hyvää vaikutusta vain voimisti se, että odottelin jo toista viikkoa eräitä pitkähköjä arvostelukappalekirjoja, joiden kalmanlinja lähestyy kovaa laukkaa, mutta kirjat vain kikkailivat jossain postin häkeissä. Nekin ovat nyt jo tosin tulleet.

Asiaan! Isi on vähän väsynyt on juuri sitä, mitä Rannan blogin perusteella toivoinkin. Se on letkeäviivaista ja konstailematonta perhedraamaa, arjen kuvauksen herkkua ja sisältää hippusen fantasiaa sekä ajatusleikittelyä. Etenkin se on edukseen vertailussa Rannan journalistiliiton lehteen tekemään sarjakuvaan, joka on yhteiskunnallisessa kommentoivuuden tarpeessaan tälläkin kertaa vain jotenkin lattean staattinen. Ranta osaa nimittäin luoda jännitettä ja juonenvilistystä sinnekin, missä sitä ei näennäisesti ole. Rannalla piirreltyjen naapuripyyhkeen rakastavaisten touhut tai baarin ohi kulkevien ihmisten seuraaminen muodostavat mielikuvitusta kiihottavia juonipolkuja.

Suurimmaksi ongelmaksi albumissa saattaisi nousta välillä pitkähköjen tekstiselitysten lukeminen, elleivät ne olisi niin tosia ja hauskoja. Omaa silmääni vieläpä jollain tavalla miellyttää rehellisesti näkyviin jätetyt ”virheet”: yli viivatut sanat, väärin kirjoitukset, kaiken maailman korjaukset. Tekstaus pysyy samassa linjassa piirrosjäljen kanssa. Se tuntuu spontaanilta ja on ilmavaa, pakotonta. Myös merkitykset tai merkityksellistäminen tapahtuu vaivattomasti, eikä taiteilijan tarvitse kömpelösti käydä alleviivaamaan tunteiden laatua tai hetkien huumoria traagisenkaan tarinan keskellä.

En oikeastaan lainkaan ajattele sitä, mikä osuus sarjakuvassa (niin kuin bloginkaan sarjakuvassa) on totta. Totuudella ja taiteella on kiero suhde, kuten Finlandia-palkittu Hannu Väisänen Parnasson haastattelussa kertoi huomanneensa. Väisäsen kirjat on vieläpä julkaistu ”omaelämänkertoina” – jopa hän itse hyväksyy määritelmän. Silti hän kertoo laskeneensa, että noin 60 prosenttia tarinankuljetuksesta on täyttä fiktiota. Jo kielen olemassa olo, sen luonne, riistää mahdollisuuden tavoittaa todellista todellisuutta. Kun alkaa kirjoittaa, piirtää tai puhua, alkaa kehiä tarinaa, jolla on vain analogian kaltaista muistuttavuutta todellisuuden kanssa. Olemassa olevia rakenteita noudattamalla ei voi muuta kuin luoda kehikkoa.

Ville Ranta onnistuu luomaan tarinan, joka houkuttelee samastumaan, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään lajin reality-viihteen kanssa.

Tositaidetta ja taidetta todesta

Rehellisyys viehättää. 
Käyn lukemassa Ville Rannan sarjakuvablogia ihan liian usein siihen nähden, kuinka usein se päivitetään. Lisää, lisää! Mitä sitten tapahtui? Miten sinne jouduttiin? Kaipaan tarinoita kuin ne eivät olisikaan päiväkirjaa vaan romaania, elokuvaa, sarjakuvaa. Elämän draamallinen kaari taitaa olla liian hidas tarkastelijan makuun. Pidättäydyin ja kävin lukemassa kaikki tämän vuoden merkinnät kerralla. Hieno tarina. Koskettava. 
Tulen hyvälle tuulelle siitä ahdistavan ja ihanan perhe-elämän kuvauksesta, jota sarjakuvataiteilija harrastaa. Kertojan ambivalentti suhtautuminen itseensä, omiin tunteisiinsa ja perheeseensä on vain kerta kaikkiaan uskottavaa. Kyllä – juuri sellaista se on! Harva osaa jäljentää sitä jatkuvasti kiusaavaa, piinaavaa uskonkamppailua, jota kukin meistä käy joka hengenvedollaan läpi, jos vain hetkeksikään pysähtyy miettimään. Onko mitään varmuutta olemassakaan? 
Pienten asioiden huomaaminen ja kirjaaminen letkeällä viivalla ja tunteita luovilla väreillä saa samastumaan ihan toisella tavalla kuin symbolisiin rakenteisiin ja allegorioihin turvaava loppuun asti harkittu teksti. Taustalle ei tarvitse rakentaa raskasliikkeistä teoreettisviitteellistä koneistoa, koska tätähän kaikki filosofia ja taide ja uskonto joka tapauksessa pyrkii käsittelemään. Arkea. Siinä se kaikki on. Päivittäisessä kuolemassa, menettämisessä ja syntymisessä ja kasvamisessa ja odotuskamppailussa ajan kanssa. Arki on maagista. Miksi niin harva taide millään tavalla tulee lähelle sen kuvaamista? Jos kuvataan arkea, vyöryy inhorealismi, groteskius, ironia ja sarkasmi. Jos sillä vielä halutaan jotain sanoa, alkavat idealistiset korulauseet pulputa ja vertaukset silmittömiin luonnonilmiöihin. Mitä me emme voi ymmärtää, on arkea. Me vain kulutamme sitä. 
Kun sarjakuvan ’Fiinu’ oksentaa, käynnistyy samalla emotionaalinen motiivi: ärsyynnys siivousurakasta ja huoli lapsesta. Oksennuksessa, tiskeissä, likaisessa konjakkilasissa ja kakassa ammeessa (aiemmista merkinnöistä) ei ole mitään groteskia. Niissä on tunteellisen motiivin (ambivalenssin) vuoksi arjen huumoria, jota kaunokirjallisuus ja taide yleensä ei kykene jäljentämään. 
”Draama on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois.” (Hitchcock) Mutta ehkä me tyylittelyn halussamme (ja tottumuksessamme) leikkaamme väärät kohdat?