Aihearkisto: Ruumiillisuus

Miesten vuoro

Olin eilen elokuvissa itkemässä.

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että tällä elokuvalla on sanoma. Että siinä on mieltä, että tämä elokuva on tehty. Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen ovat tehneet merkittävän elokuvan dokumentaarisen oloisilla fragmenteilla. He kertovat miehistä, näyttävät suomalaisen miehen paljaimmillaan, siellä, missä kyynelet sekoittuvat hikeen. Saunassa.

Miesten vuoro (2010) on feministinen elokuva, tarkoittaa se olla sitä tai ei. Se on myös feministinen teko.

Ensiksikin on alastomuus – arvon merkkien ja sosiaalisen aseman riisuminen. Katsoja joutuu puhujien iholle, heidän tuskansa ja tunteensa on ainoa sisältö, jonka elokuva kohtausten tasolla tarjoilee. Miesten ruumiit eivät ole täydellisiä, ne ovat tavallisia pitkän elämän eläneen ihmisen ruumiita. Alastomuus pakottaa samastumaan, uskomaan, kuuntelemaan ilman ennakko-oletuksia, ilman perääntymistä. Elokuvassa mitään ei ole sensuroitu, ja kuvittelinkin alunperin, että jalkoväleistä kilkkuvat kalleudet (sanoi hän hellästi) häiritsisivät katselukokemustani. En tiedä, olenko kulttuurimme kasvatti vai oliko kyse elokuvan tenhovoimasta, mutta en juurikaan kiinnittänyt huomiota sukukalleuksiin.

Miten kauniita ovat ihmiset, kun he ovat omissa puuhissaan, kun he ovat tosissaan. Miten kauniita ovat nämä miehet! Kaikenlaisilla ruumiilla on käyttötarkoituksensa, on voimansa ja heikkoutensa. Miten onnekkaita olemme, että näemme tosialastomia, photoshoppaamattomia ihmisruumiita, joiden ihon alta suonet kuultavat ja sykkivät voimaa ja rakkautta. Vertailukohta ei ole niin kohtuuton kuin usein valkokankaalla, kuvissa, piirretyissä.

Ruumiin sijaan katsoin kuitenkin lähinnä miesten kasvoja. Lähikuvat pakottivat kiusaannuttavan lähelle puhujaa. Niin lähelle, että kiusaannus lopulta laukesi ja aloin uskoa puhujaa, tutustuin häneen, surin hänen kanssaan. Sillä tarinat, ne ovat sydäntäsärkeäviä. Tarinoita kyvyttömyydestä pitää puoliaan tunteiden kentällä, avuttomuudesta suurten tunteiden edessä, vetäytymisestä sen kyvyttömyyden edessä. Vuosien tai vuosikymmenten jälkeen nämä miehet yhä kouristuvat itkuun yrittäessään puhua siitä, mikä rikkoi heidän maailmansa.

Elokuvassa miehet puhuvat rehellisesti tunteistaan. Suomalaisen miehen myyttiseen puhumattomuuteen ja tunteettomuuteen viitataan monissa kohdin itseironian kautta tai tapana elää, joka ei onnistunutkaan. Nämä miehet eivät häpeä tunteellisuuttaan, he häpeävät kyvyttömyyttään ilmaista tunteitaan tai toimia niiden mukaan. Useaan kertaan tulee esiin, että emotionaalisen kriisin kohdatessaan mies ei kerta kaikkiaan ole tiennyt, miten toimia, hänellä ei ole ollut minkäänlaista tapaa käsitellä koko asiaa. Niin mies on jäänyt alakynteen, vaikka olisi lopulta paennut. Hän ei pakene vastuuta, vaan tilannetta, jota ei ymmärrä.

Mieleeni jäivät etenkin lapsensa menettäneen miehen sanat: ”En halua enää koskaan olla yksin.” Hän on oppinut, että ei ole vahvuutta selvitä yksin. On vahvuutta pyytää apua.

Tämä elokuvateos näyttää, kuinka väärässä oletukset ovat, kuinka kaukana myytit ovat todesta. Mitään näin totta en ole koskaan nähnyt valkokankaalta.

Kontrasti kadulla vastaan käveleviin syntyy elokuvan lopusta, jossa miehet puetaan – suojapukuihinsa ja kypäriinsä, mustiin pukuihinsa. Siinä he ovat, emmekä me koskaan tienneet, mitä noiden kankaiden sisässä tapahtuu. Nyt näemme siitä häivähdyksen.

Elokuva loppuu Aleksis Kiven sanoihin, kaikkien suomalaisten tuntemaan Lauluun oravasta. Se herättää minussa ajatuksen siitä, kuinka meillä vielä on jotain jaettavaa – pienin yhteinen jaettava – kosketus samaan paikkaan rinnassa. Koko elokuva on ollut silmiä särkevän kaunis kuva miesten töistä, joita ei kohta enää ole. Paperikoneet vaikenevat, traktorit ja puimurit ruostuvat ojanposkeen. Väki pakenee maaseudulta kuin vuorovesi rantahiekalta, kun siellä ei ole enää töitä, terveyskeskuksia tai kirjastoja muista ihmisistä puhumattakaan. Sitä Suomea, josta miehet ovat, jossa he kaikki osaavat laulaa Aleksis Kiven sanoin, ei pian enää ole. Niitä maisemia, jossa vaikeneminen on välttämättömyys ja suurin rakkaudenosoitus on pilkkoa puita vaimolle loppuelämän tarpeiksi, koska mitään sen enempää ei osaa antaa. Turvaa, varmuutta. Me olemme kaikki ansainneet tämän vapautuksen. Miesten täytyy saada itkeä, puhua tunteistaan, pyytää apua. Meidän on rakennettava sille tila.

Menkää katsomaan Miesten vuoro ennen kuin maailma, josta se kertoo, katoaa. Hyvässä ja pahassa.


Ei enää henkarilla – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Asiallinen mutta Amerikka-keskeinen feministiblogi Feministe uutisoi, kuinka ehkäisyvalistuksen ja ehkäisyn käytön lisääntyminen – etenkin avioliitossa – on aiheuttanut noin neljän miljoonan abortin pudotuksen vuodesta 1995 vuoteen 2003. Se tuntuu itsestäänselvältä, mutta sitä se ei todellakaan ole. 

Miten voi olla hätkähdyttävää tietoa, että Ehkäisyn käyttö noussut, abortit laskeneet?

Jutun luvut ovat erityisesti siitä syystä mielenkiintoiset, että nimenomaan naimisissa olevien naisten ehkäisyn käyttö on vähentänyt aborttien määrää näin huomattavasti.

Olisiko myytti vapaista ja piittaamattomista sinkkunaisista, jotka käyvät abortissa kaljoitteluviikonlopun päätteeksi, syytä jo kuopata? Naimisissa olevat (naiset ja miehet) harrastavat seksiä paljon enemmän kuin naimattomat. Niinpä, etenkin, jos luotettavaa ehkäisyä ei ole saatavilla, ja lapsia jo on riittävästi tai ne ovat hyvin pieniä, aborttiin päätyvät ennen kaikkea avioliitossa olevat naiset. Eikö olekin järkyttävää? Herää kysymys, miten heidän seksielämäänsä voisi rajoittaa, että tästä yhteiskunnallisesta ongelmasta päästäisiin!

Myös Suomessa ei-toivotun ja aborttiin johtavan raskauden syy oli usein pilleriehkäisystä tehottomampaan ehkäisyyn siirtyminen ja melko suuren osan aborttiin päätyneistä muodostivat hyvin pienten lasten äidit. (Tästä aiheesta kirjoitin jutussani Oliviassa 6/09 ja täällä Aaltopahvissa sivusin sitä ainakin kommenteissa.) 

Silti naisten seksuaalikäyttäytymisen kontrolloiminen, tiedon (seksuaalikasvatus) ja avun (ehkäisyn hinta ja saatavuus) pidättäminen ja vapaan valinnan rajoittaminen ovat niitä USA:n suuressa mittakaavassa harjoittamia ehkäisykeinoja. Joilla henkariabortit lisääntyvät, jollei sopivaa yksityistä klinikkaa löydy.

Vapaus valita – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Pidin paljon Junosta, enkä vähiten vängän pääosanäyttelijän Ellen Pagen vuoksi. Junossa teini-ikäinen tyttö tulee raskaaksi ekasta seksikokemuksestaan ja joutuu nopeasti tekemään vaikeita päätöksiä. Poikkeuksellisesti Juno, päähenkilö, päättää synnyttää lapsen, mutta ei pitää sitä.

Juno oli myös ensikosketukseni Belle & Sebastianin musiikkiin sekä mahtavaan, villiin ja ripiitillä sen jälkeen kuuntelemaani (ja edellisiin aiheisiini sopivaan) Antsy Pantsin Vampire-biisiin.

Junossa vaivasi kuitenkin heti näkemisen jälkeen se, että abortin käsittely jäi hyvin pieneen osaan, vaikka sen luulisi olevan ensisijainen valinta melkolailla kaikille vahingossa raskaaksi tulleille alaikäisille. Juonilinja oli ehkä meille suomalaisille virkistävä, mutta jenkkilässä abortinvastustus on aivan eri mittakaavassa – abortin puolustajia, tekijöitä ja niitä tarvitsevia nimittäin yhä edelleen mustamaalataan, vainotaan ja jopa murhataan. Junon vinoilevassa kässärissä villi valinta vielä meni läpi radikaalina, mutta entäpä vuoden 2007 humoristinen pläjäys Paksuna, jossa tuleva isä, yhden illan erehdys – blossia poltteleva työtön, pullukka, surkimus – maagisesti muuttuu hyväksi ja huolehtivaksi kumppaniksi, kun nainen synnyttää.

Kyllä – juuri sellaisia epärealistisia odotuksia me haluamme rohkaista. Ehkä niin käy juuri sinulle! Tai sitten käy näin.

Enivei.

Tarve jonkinlaista normaalia seksikäyttäytymistä sekä sen jälkihoitoa tuomitsematta ja epärealistisia odotuksia herättelemättä esittävälle elokuvalle oli jo olemassa.

Niinpä Gillian Robespierren lyhytelokuva Obvious Child tuli kuin tilauksesta. Hetken siinä tosin meni. Tämä koskettava, hauska ja ytimekäs tarina kuin novelli on ehkä kömpelö ja vaatimaton, mutta minä tykkään siitä. Ja sillä on vinossa asenteessaan paljon yhteistä Junon kanssa. Olennainen ero on kuitenkin se, että Obvious Child kertoo sen yhden yön ilosta seuraavan tavanomaisemman tarinan.

Robespierre näyttää varsin teeskentelmättömästi, kuinka joskus abortti kerta kaikkiaan vain on se paras ratkaisu, eikä edes niin traumatisoiva tai stigmatisoiva kuin voisi kuvitella. (Kenenkään tunteita kuitenkaan vähättelemättä.) Robespierre esittelee abortin valistuneiden ja vastuunsa kantavien nuorien aikuisten vaihtoehtona.

Uskon, että edelliseen lauseeseen moni haluaisi tarttua – vastuullistahan olisi käyttää ehkäisyä. Mutta entä, jos ehkäisyä on käytetty? Olisiko ainoa vastuullinen vaihtoehto A) odottaa avioliittoon (jälkiviisaus maistuu aina parhaalta!) B) synnyttää ei-toivottu lapsi miehelle, jonka nimeä ei muista vai C) hankkia abortti ja taistella kasvaakseen aikuiseksi, joka voi rakkaudella ja huolella kasvattaa omia lapsiaan joskus tulevaisuudessa?

Sanokaa te.

Obvious Child

Gillian Robespierren elokuva.

Pääosassa: Jenny Slate.

 

Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

”When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Unelma huolettomuudesta

Viime maanantain vietin Galleria G:ssä Pikku-Roballa. Ovessa roikkui lappu: Suljettu. Ripustamme uutta näyttelyä.

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.

Rikkinäinen laulaja

Hevosbändin laulaja Ben Bridwell on kuivan kesän orava, Jenny Wilson tanssii kuin marionetti, Lily Allen laulaa kuin humalainen karaokea – ja Fever Rayn esityksessä lavalla olevaa laulajaa ei ole tarkoituskaan nähdä. Haluan vain sanoa sen, mitä kukaan musakriitikko ei sano, ei voi, eikä halua sanoa. Joskus bändissä tärkeintä on esiintyjän persoonallisuus, ja se taas voi tarkoittaa outoja tai ärsyttäviä piirteitä. Joskus poikkeavuus on välttämättömyys.

Band of Horses soitti tiistaina Tavastialla, soitti jotenkin niin pakottavasti, että ei tullut mieleenkään ajatella mitään muuta, tuntea mitään muuta kuin sitä, mihin musiikki rohkaisi. Se on minulle harvinaista. Keikoilla käyminen on puolet ajasta tuskaa, kun pissattaa tai ei näe ihmisten takaa tai joku tönii jatkuvasti tai astuu varpaille tai pälisee vieressä liian kovaa ystävälleen. On vaikea keskittyä kuuntelemaan ja nauttimaan, kun ympärillä on tiukka lauma ihmisiä, joita ei tunne, eikä välttämättä edes haluaisi tuntea. Ainoa yhdistävä tekijä on, että hekin ovat tulleet kuuntelemaan samaa musiikkia. Mutta tuttavallisesti Hevos- (välillä jopa Poni-) bändiksi nimeämäni yhtyeen keikalla oli todellinen ilo olla. Bändi soitti sellaisella epätoivoiselta maistuvalla ilolla, jota harvoin bändeiltä kuulee. Leikki ei muuttunut pelkäksi hassutteluksi, vaan lavalla olijat tuntuivat koko ajan olevan tosissaan. Niin kuin lapset leikkiessään.

En koskaan ennen keikkaa tajunnut, kuinka country-henkistä Hevosbändin musiikki on. Keikalla sitä ei voinut olla tajuamatta. Ben Bridwellin ääni ja laulutapa jo itsessään ovat sellaiset, että hänet on helppo kuvitella keskilännen hirsipuubaariin. Vaikutuksen teki musiikin omaksi otettu länkkärisävy, jossa nykyiselle indie-popille ominainen melankolisuus oli saatu syvennettyä toden teolla tunteelliseksi musiikiksi. Tämä musiikki ei pidä kuuntelijaa käsivarrenmitan päässä. Mutta siihen vaikuttaa myös hyvin paljon bändin laulaja – se kuivan kesän orava.

Ben Bridwell laulaa varpaistaan asti, se näkyy ruumiin jännittymisenä ja hassuna keikkumisena mikin yli ja ohi, mutta ennen kaikkea se kuuluu. Ääni täyttää koko miehen ennen kuin se vapautuu. Levyltä ei hienovireisten sovitusten ja säätöjen vuoksi pysty kuulemaan, kuinka täysillä Bridwell laulaa. Se teki ainakin minuun vaikutuksen. Tässä on mies, joka ei yritä tehdä musiikkia tai esiintyä. Hän aivan ilmiselvästi kokee musiikin koko ruumiissaan. Olin otettu ja heittäydyin mukaan. Jos hän, niin kyllä minäkin!

Flowssa taas sunnuntain esiintyjälista oli vaikuttava: Lily Allen, Jenny Wilson, Fever Ray. Ennakko-odotuksista (ja Roskilden huhuista) huolimatta potin voitti kirkkaasti Jenny Wilson, joka vuonna 2007 ensimmäistä kirjalämpimäistään pitelevän kirjailijan mielestä oli rasittavan epävarma ja hiirimäinen esiintyjä. Selkäkipujaan valitelleeseen ja ponnettomasti laulaneeseen, vaikkakin ihastuttavaan, Lily Alleniin tai vähän liiankin eteeriseen ja mattomaista äänivallia rakennelleeseen Fever Rayhin verrattuna Jenny Wilson oli luotettava ja vetävä ammattimuusikko. Wilsonin esiintymisessä oli tunnetta ja ennen kaikkea se persoona, joka ei varasta koko showta, mutta joka kyllä maustaa esitetyn musiikin sävyillään.

Wilson aloitti keikan tälläkin kertaa sekä pianon, aurinkolasien että pitkän otsatukan taakse piiloutuneena. Biisit kulkivat silti moitteettomasti ja erään seurueessa istuneen mukaan sovitukset toimivat jopa paremmin kuin levyllä. Itse olin sitä mieltä, että aivan kaikkea saksofonimanisointia ja basson jytyytystä ne eivät olisi välttämättä kaivanneet, sillä niissä itsessään jo on voimaa. Tosin biisien voimallisuus, shamanistiset rytmit ja sanoitusten vimma vähän niksahtivat sijoiltaan, kun niitä esitti vaatteisiinsa kätkeytynyt nainen flyygelin takaa. Sitten tapahtui ihme. Ehkä se oli tanssiva yleisömassa, ehkä laulamisen riemu tai ehkä sitä oli ilmassa, mutta yhtäkkiä Wilson nousi pianonsa (tai flyygelinsä) takaa ja alkoi tanssia hassun sätkähtelevästi ympäri lavaa. Irtiotto. Tukka heilui ja aurinkolasitkin lähtivät päästä.

Minä ainakin tarvitsin sitä.

On nimittäin ollut vaikea yhdistää Jenny Wilsonin arjen ja ruumiin tuntoja hyvinkin voimallisin sanoin ja rytmein kuvaavia biisejä siihen vuonna 2007 Flowssa näkemääni piipittäjään. (Sori, Jenny!) Sanoitusten saralla omia polkujaan hakulla kallioon hakkaava Wilson käsittelee biiseissään äitiyden kiellettyjä tuntoja, vihaa, syyllisyyttä, vapaudenkaipuuta sekä odotusten kantamisen raskautta, joka lankeaa eritoten naisille. Ei kuulosta ihan peruspopin sanomalta vai kuulostaako? Ei ole montakaan muusikkoa tai bändiä, joka puhuisi äitiydestä. Äitiys ei sovi rokkiin, ei rock-imagoon, -elämään tai lavalle. Paitsi, että juuri sinne se sopii. Jenny wapautti (hii!) kaikki yleisön naiset, äidit, tulevat äidit, isät ja ikuiset lapset laulaessaan siitä, kuinka haluaisi juosta karkuun, mutta ei voi. Sen tunnustaminen on helpottavaa. Wilson todisti esiintymisellään olevansa se sama nainen, joka on tehnyt nuo raadollisen rehelliset biisit. Minä ainakin uskon häneen nyt enemmän.

Särö on se, mitä miltä tahansa taiteelta tarvitaan, että siihen voisi samastua. Ketä kiinnostaa täydellisyys?

Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

  • Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
  • Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

  • Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
  • En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
  • Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Paljon melua Madonnasta

Madonnaa ei voi olla kunnioittamatta – onhan hän ehkä maailman kuuluisin nainen. Madonna menestyy, Madonna uudistuu, Madonna on bisness-nero, Madonna on esiintyvän taiteen kuningatar.

Madonna saattaa olla kaikkea tätä, ja vielä enemmän, mutta hän ei ole kovin omaperäinen ja sävykäs artisti, vaikka onkin julkaissut vuosikymmenien edestä vetävää poppista. Kaiken feministisen riemunkin keskeltä on tunnustettava, että Madonna on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: langoista vetelemisessä. Hän osaa rekrytoida oikeat artistit ja tuottajat käyttöönsä. Hän osaa käyttää hyväkseen muiden lahjakkuuksien lahjakkuutta niin kuin kuka tahansa hyvä tuottaja tai johtaja. Mutta missä on itse Madonna?

Madonnan konserttiin Jätkänsaareen oli myytyjen lippujen mukaan tullut 85 tuhatta ihmistä. Sellaisesta ihmisemerestä tällainen lyhyehkö naishenkilö ei juuri nähnyt edes niitä kaikissa lehtijutuissa mainostettuja jättinäyttöjä, joilta showta olisi lavan sijaan voinut seurata. Mutta ei se haitannut. Sillä oleellisinta Madonnan konsertissa oli läsnäolo. Madonnan mikistä huokui henkäilyjä ja huudahduksia, hän puhutti yleisöä varsin vaateliaasti, mutta tarjosi samalla varmuuden siitä, että tämä nainen ei häpeä – ei edes miltei sadantuhannen ihmisen edessä – vaatia juuri sitä, mitä haluaa. Piirre, jonka naiset huomattavan usein piilottavat, olivat artisteja tai eivät. Siitä Madonnaa on pakko ihailla, vaikka juuri sen vuoksi häntä ei haluaisikaan henkilökohtaisesti tuntea.

Madonnan biisit ovat oivallisia juuri siihen, mihin ne on tehty. Annan vihjeen: ”If you can’t dance, if you can’t dance, you got nothing for me babe.” Hassulta siksi tuntuikin, että keikalla harvat ihmiset tanssivat ennen aivan viimeisiä biisejä. Mutta ehkä he näkivät jo siellä ihmetellä pakarat paljastavia minishortseja ja jäivät niiden lumoihin… Minulle keikkavaatetus paljastui, niin kuin suurimmalle osalle Suomen kansaa, vasta iltapäivälehdistä. Lyhyyteni lykästämänä vedin nimittäin keikan läpi hiessä ja naurussa, kokemuksellisesti, ja voin siksi sanoa ihan rehellisesti – ja median uhkuman uudistushehkutuksen keskelläkin-, että kaikki ne uudet miksaukset eivät toimineet yhtä hyvin kuin alkuperäiset biisisovitukset. La Isla Bonita on ihan oikeasti vetävä menobiisi, joka ei tarvitse konerumpujen kuviota jokaisen säkeen jälkeen mittaansa pidentämään.

Madonna samaan aikaan sekä pelottaa että herättää ihailua. Hänen ruumiinsa on rautainen ja kasvot ilmeettömät. Hän ei hikoile, hänellä ei ole ryppyjä ja olkapäälihaksen yli kulkevan suonen voi erottaa kaukaisemmastakin kuvakulmasta. Ei voi olla miettimättä, mitä kaikkea on täytynyt tehdä päätyäkseen kastiin, jonka valta tunnustetaan joka puolella maailmaa yhteiskuntarakenteesta riippumatta.

Megatähti ei saa olla ihminen. Siinä sen hinta. Onneksi meillä on siihen oikeus ja vapaus.

Kuka lähtee tanssimaan?

Suomalaisten hartautta käsittämättömän edessä ehti jo ihmettelemään Tiina Kaarelakin blogissaan.

Himo, sota ja sukupuoliroolit kesäteatterissa

Jos ei Suomenlinnan kesäteatterin Q-potpurista Siniväriset paljon hyvää voi sanoa, on siinäkin sentään jotakin hyvää: nimittäin naisten kyltymätön himo.

Ellei satu tykkäämään koregrafioiduista joukkokohtauksista, joissa esitetään yksinkertaisia, hyvin, hyvin cämp-yksinkertaisia melodianpätkiä tai vaihtoehtoisesti Hectoria ja Juicea, (ja täytyy sanoa, että hetkittäin se jopa potkii, halpaa tiedän, mutta minäkin menen joskus halpaan!) ei kolmen näytelmän pakottamaton (pakottamattomalla tarkoitan löysän päämäärätöntä) yhteispeli juuri muuta tarjoa.

Ohjaaja Heidi Räsänen on onneksi Kellariteatterin ajoista lähtien ollut sukupuoliroolien uudelleen merkitsijä ja siksipä näitäkin näytelmiä yhdistää täydellisestä yhteisen teeman puutteesta huolimatta jokin: sketsistinen ristiinroolittaminen. Sillä ei tunnu edes olevan tekemistä melko pienen näyttelijäkaartin koon kanssa, että lotiksi ja muun muassa herkulliseksi teinigoottitytöksi on roolitettu mies (Eero Ritala) ja että nätit tytöt taipuvat myös seiskytlukulaisiksi autotalliäijiksi.

Erityisesti odottamani ja viimeiseksi säästetty Outi Nyytäjän Amatsonit joukkohysteria ei kerta kaikkiaan auennut väsyneelle katsojalle. Ongelmateinit riehuvat, Fanni Luukkonen palaa komentamaan nykylellypsykologia ja lopulta kannetaan soihtuja ja lauletaan marssilaulua – mutta minkä edestä? Ja miksi mukana on alaston biseksuelli Olavi Paavolainen? En valita alastomuudesta, kikkeli paljaana iloisesti kekkuloinut miekkonen (Taisto Oksanen) pirkisti sopivasti siinä vaiheessa iltaa, mutta mitä ihmeen tekemistä näillä kahdella sumuisen historian johtohahmolla oli lavalla, miksi ongelmateinien kanssa?

Sanoma ei tule läpi ja se jää harmittamaan, kun monia aineksia olisi, monia rehevän rettoja arjen kohtauksia, joista voisi repiä mitä tahansa.

Ensimmäisen näytelmän, Okko Leon Täyspuuvillakuosi, lottakouluttajan (upean ylilyöty Hanna Raiskinmäki) tragedia jää katsojan aavisteltavaksi. Himokkaan lotan (Lotta Kaihuan) reissuaminen jää myös kovin selittämättömäksi, niin kuin hänen persoonansakin. Kokonaisimmassa näytelmässä Mykkäset ei loppujen lopuksi sukutarinan läpikäymisen jälkeen suostutakaan tulemaan nykyaikaan, käsittelemään sitä ihan aktiivisen tapahtumakohtauksen tasolla. Juuri sitä tuntuu koko potpurista puuttuvan: yksinkertaisesti eteneviä aktiivisia, juonellisia kohtauksia.

Myös paljon odottamani lotta-teeman avaaminen jäi mielestäni melko pinnalliseksi ja ennalta arvattavaksi. Katsoja sai itse tehdä päätelmät ja analyysit lottien suhteesta sotaan. Sen näytelmät jättivät varsin viitteellisille puitteille. Sen sijaan ylidramaattista kuolema-, itsemurha-, hulluus-akselia käytiin tylsistymiseen asti läpi.

Olavi Paavolainen pilkkaa Fanni Luukkosta koskemattomaksi neidoksi, mutta muuten näytelmä ei juurikaan viljele vanhaa myyttiä seksuaalisesta vedosta ja sukupuolirooleista. Omapäinen lotta (Lotta Kaihua) viettelee metsäneläimiksi nimettyjä miehiä metsässä hillopurkkinsa avulla. Muutenkin naiset ovat halukkaita, ottavat sen minkä haluavat ja kantavat vastuun siinä missä kihloihin pakotetut ukotkin. Suvun isoisoäidille syntyy Kati Kaartisen Mykkäsissä liuta lapsia, joiden isästä kukaan ei tiedä, sillä mies on kaatunut rintamalla.

Seksikohtaukset on myös toteutettu poikkeuksellisen uskottavasti ja teeskentelemättä aina jonkin tavaran kautta. Eräässä kohtauksessa saatilta puskiin hypänneet pyörittävät himon hetkellä nurinpäin käännetyn pyörän poljinta, toisessa kohtauksessa hivellään kottikärryjen kahvaa ja lopulta pompuutetaan sitä raivokkaasti. Ja tässä mainitsemassani kohtauksessa nuollaan ja kaavitaan hilloa purnukasta. Näyttelijät voivat heittäytyä seksille ominaiseen villiin leikkiin ja iloon paljon uskottavammin kuin perinteisessä nytkytysliikkeen mimikoimisessa.

Plussaa sukupuoliroolien ennakkoluulottomasta sotkemisesta, muutamista herkkukohtauksista ja parista hykerryttävästä roolisuorituksesta.

Miinusta sanoman täydellisestä katoamisesta, hajanaisuudesta ja kuolettavasta pituudesta.

Parasta illassa oli kuitenkin lauttaa odotellessa tuomiokirkon taakse kadonnut ja kirkon takaapäin verenpunaiseksi maalannut aurinko.