Aihearkisto: populaarikulttuuri

Vintage, kierrätys ja loppuun käytetyt vaatteet

Löysin hienon blogin Facebook-kaverin vinkistä – Toisen roska on toisen aarre. Erityisesti siellä minua kiinnosti Etelä-Suomen Sanomien vintage-juttua kritisoiva kirjoitus. Minulle ei Etlaria (näin kaverien kesken) tule niin kuin ei muutakaan päivälehteä, koska se paperin määrä, mutta blogijutusta käsitin, että ESS:n jutussa kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn vintage- ja second hand -innostuksesta. Samantyyppisellä asenteella oli pieni juttu myös Olivian jossakin numerossa – ”kierrätys viherpesua”.

Ymmärrän, että jokainen muoti-ilmiö herättää toki myös halun kritisoida ja olen itsekin monesti ärtynyt huomattuani ostaneeni rikkinäisen tuotteen kirppikseltä. Nytkin tuossa tuolin reunalla roikkuu mekko, jonka kainalokappaleen reikä pitäisi korjata. Mutta toisaalta. Jos se tuote on jo kertaalleen käytetty. Ja maksaa 2 euroa. Kahdella eurolla ei oikein enää saa edes kahvia mistään, kun ne kaurismäkeläiset kuppilat ovat kaikki kellahtaneet nurin. Kuinka tohjo olisin, jos en voisi ommella umpeen yhtä kainalosaumaa? Tai toisaalta: jos löytäisin upean vintage-aarteen, joka kestää todennäköisesti 20 vuotta käyttöä, mutta en viitsisi investoida ompelijan palveluihin?

Valintoja, valintoja.

Olen itse aina ostanut hyvin suuren osan vaatteistani kirpputoreilta, second hand -puodeista ja nykyisin hienommin nimetyistä vintage-puodeista. Vielä yläaste- ja lukioaikanani kirpputoreilta kuten Järvenpään Femmatorilta löytyi hyvää ja laadukasta tavaraa, myös vaatteita. Löytyy niistä nykyisinkin, kun jaksaa käydä usein ja penkoa – jos ehtii – mutta suurin osa tavaravuoresta on nykyisin sitä samaa H&M- ja Zara-kamaa, joka on nyppääntynyt, vanunut ja jonka saumat yleensä ovat revenneet tavalla, jota ei voi korjata.

Kun juuri ostetusta Vero Modan takistani vuosi tai kaksi sitten repesi selkäsauma ja avasin vuoren korjatakseni sen, minua kohtasi ikävä yllätys. Kangasta ei ollut huoliteltu lainkaan, eikä ihme, sillä kangas oli leikattu niin huolimattomasti, ettei siinä kyseisessä saumakohdassa ollut lainkaan saumavaraa. Takkia oli mahdoton korjata pienentämättä sitä, koska huolittelematon kangas oli alkanut purkautua, eikä sitä alunperinkään ollut tarpeeksi pitämään takkia koossa. Mieleeni muistui H&M:n talvitakki, jonkalainen oli sekä minulla että ystävälläni, harmaa ja ruskea. Kävimme yhteensä muistaakseni viisi kertaa vaihtamassa takkimme siksi, että siitä hajosi vuorollaan vetoketju, sauma tai joku muu elintärkeä osa. Ostin kuukausi sitten villahansikkaat kivijalkaliikkeestä ja niiden sormien päätysaumat antoivat periksi kahden päivän käytössä. Ongelmaa on siis vaikea korjata olemalla ostamatta tunnetuista halpaliikkeistä. On tiedettävä, mistä voi ylipäänsä ostaa ja missä tuotteet on tuotettu.

Epämääräisissä oloissa tuotettujen tuotteiden ostaminen ei ehkä muutenkaan ole kovin järkevä juttu pitemmällä tähtäimellä (kun ajattelee eettisesti joitakuita työläisiä jossakin kaukana), eikä ainakaan, jos jokainen niistä vaatteista on käyttökelvoton – ei vuoden eikä parin – vaan muutaman kuukauden jälkeen. Minulla on monet kengät, jotka ovat olleet käyttökelposet 50-luvulta lähtien ja joista pidän huolta, jotta ne yhä kestäisivät. Samoin vaatteista.

Mutta jos kirpputoritkin täyttyvät vaatteista, joiden hihansuut purkautuvat, kainalosaumat ovat nyppääntyneet ja usein rei’illä ja jotka on tehty jossain kolkassa maailmaa, jossa työläisten olot muistuttavat enemmänkin orjuutta, onko minun siirryttävä kirpputoreilta jonnekin muualle? Ehkä. Vintage-liikkeet ovat paikkoja, jonne kestävyydestä, ekologiasta ja esteettisyydestä kiinnostuneet omistajat ovat tuotteita metsästäneet pitkin maailmaa – mutta erityisesti kotimaasta. On mahtava tunne ostaa mekko, niin kuin kesällä tein, jonka lapussa lukee valmistajana Salonne Salo tai tuoli, jonka pohjassa on leima Lahden puukalusto OY. Nykyisin on aikalailla sama, mistä tuotteen ostaa, sen lappu paljastaa joka tapauksessa aina saman ikävän tosiasian: Made in Hong Kong, Kamputsea, Kiina, Intia…

Lisäksi Prosakissa käydessäni poikkesin aivan ravintola Dubrovnikin vieressä olevassa uudessa liikkeessä, jonka ihana suomalainen nimi on Paloni. Liike edustaa sitä kalliin pikkuputiikin liikettä, joihin tuntuu epämukavalta poiketa lähinnä siksi, että pelkää, ettei mihinkään ole varaa. Tottahan se onkin, kirjailijana rahaa ei koskaan juurikaan ole riippumatta siitä, kuinka monen tv-kameran edessä pitää edustaa. Mutta Paloni-liikkeessä oli suomalaisten (ja ulkomaalaisten) suunnittelijoiden tekemiä vaatteita, joissa kerrotaan niiden syntyhistoriasta ja materiaalin ekologisuudesta.

Ennen vanhaan (hih, pääsinpä sanomaan!) ihmisillä oli muutama vaate juhlaan ja arkeen. Jos vaatteet kestäisivät, olisivat hyvin suunniteltuja ja niiden materiaali ja tekotapa kestäisi tarkastelua, voisin minäkin päätyä siihen, että sadan parin euron mekon sijaan ostaisin yhden hyvän. Se vain vaatisi suunnittelua ja etsimistä ja ehkä jopa ompelijan palvelujen käyttämistä. Mahdotonta? Enpä usko. Etenkään, kun ainakin Melli tekee helppoja korjauksia kaupan päälle.

Jk. Se H&M:n mekko, joka mulla oli päälläni kirjamessuilla, on kirppikseltä. Toim.huom.

Helsingin isoin kaljateltta – Flow

Flow. Hipsterien kokoontumisajot niin kuin kyllästymiseen asti todetaan eri medioiden otsikoissa. Ennen Flow oli kaikkine järjestysongelmineenkin rakkauden ja yhteisen ilon juhla (2007). Se oli omin käsin tuunattu mummonpyörä, täynnä tunnetta ja persoonallisia esiintyjiä (2009). Eilinen Flow oli kaikkea muuta: se oli kavereiden kanssa kuulumisten vaihtamista kovaan ääneen yleisössä, puhumista puhelimeen kesken keikan, tönimistä, tunkeilua, etuilua, vittuilua, kännistä kaatuilua, kavereiden ja oman naaman valokuvaamista (siis yleisössä, keikan aikana!) ja ennen kaikkea – teki yhdentekeväksi sen, että lavalla edes oli esiintyjiä.

José Gonzálesin ja Junipin keikalla puoleen väliin telttaa ei enää kuulunut herkkä kitarointi tai laulajan kaunis ääni, sen sijaan vierustoverien kännäyskokemukset tulivat poikkeuksellisen tutuiksi. Jouduin myös lukuisaan otteeseen suojaamaan kasvojani kädellä, kun en halunnut päätyä tuntemattomien tönijöiden kaverikuvaan, joka poikkeuksetta otettiin keskellä yleisöä, kesken keikan, salamalla. Facebook-päivityksestä tuli tärkeämpi kuin itse musiikkielämyksestä.

Jäin miettimään johtuiko mesoaminen ja uskomattoman taukki käytös miksauksesta, jolta musiikkia oli tosiaan melkein mahdoton kuulla, siitä, että kaljateltta ulottui tällä kertaa läpi koko Flow-alueen, minkä vuoksi ihmiset kannattelivat lavan edessäkin vellovassa ihmismeressä viinilasejaan ja tuoppejaan ja polttivat tupakkaa kuin vanhalla kunnon 50-luvulla (40-asteisessa teltassa!) ja päätyivät myös olemaan huomattavan humalassa melko aikaisin illasta, vai johtuiko se jostakin mystisestä asiasta X.

Hypetyksestä huolimatta Flown esiintyjäjoukko tarjosi oudon geneeristä ja innotonta rokkia. M.I.A:n illan päätös ja huipentuma jäi erottumattoman äänimassan seinämäksi jonnekin kaukaisuuteen, kun ihmismassa runnoi kännisen lihansa lavan eteen. Väistäessämme sivummalle ja taaemmas, kun viereinen pariskunta kaatui päälleni, eikä enää päässyt ylös, kuulimme ohitsemme runnovien ihmisten huutelevan: ”Mikäs bändi täällä taas siis soittaa?” Pakko oli runnoa tie eteen, oli kyse mistä bändistä tahansa. Hyvällä fiiliksellä alkanut päivä kaatui aikalailla siihen, kun tupakannatsa osui käteen, laukkuun, tilavammissakin kohdissa ihmiset kävelivät päin joko kännin tai ihan vaan oman huolettomuutensa ajamina, eikä musiikkia kuullut läskifiltterin läpi, jotta olisi voinut yrittää liikuttaa itseään puristavassa, tukahduttavassa massassa.

Hillitön massahurmion nostattanut Omar Soleyman sai aikaiseksi myös sen, että melko eturivissä tanssinut kolmikkomme sai päälleen (kirjaimellisesti) jonkun musiikinharrastajan, jolla ilmeisesti oli enemmän oikeutusta olla keikalla kuin niillä, jotka halusivat tanssia ja nauttia musiikista samaan aikaan. Itämaiset vaikutteet kyllä purivat ja massahurmio tarttui hetkeksi meihinkin – teltan lämpötilakin kiri lähelle Soleymanin kotimaan lämpötiloja, eikä paidattomilta tanssijoilta säästytty. (Mikä oli siis kiva juttu.)

Melkolailla yllätti jälkikäteen Helsingin Sanomien toimittajan Aleksi Kinnusen positiivinen arvio(t) isoista esiintyjistä, joiden keikoilla meno oli lähinnä kännistä pogoamista ja tönimistä, kaukana tanssista tai energisestä keikkavastaanotosta. Jutun kommenttiketjussa selviää varsin erikoinen seikka, nimittäin se, että toimittaja on osa Flown järjestelyorganisaatiota. Ilmankos perjantain Hesarin aina niin tiukkasanaisen Otto Talvion kritiikki tuntui osuvan paljon enemmän kohdilleen, ainakin suhteessa omaan festarikokemukseeni.

Antakaa ihmiset Flown järjestäjille palautetta: joskus ilahduttava tapahtuma ei selvästikään enää toimi, vaan on kääntynyt kotimaisesta Kukosta Heinekenin rahantahkoamisperheeseen. Sielukkuutta ei rahalla saa, mutta väljyyttä, kiinnostavia indie-esiintyjiä sekä hyviä miksaajia kyllä. Koko festarialueen ei ole välttämätöntä tai edes suotavaa olla yhtä suurta kaljatelttaa. Eivät ihmiset näköjään osaa juoda kohtuullisesti ja vielä käyttäytyä toisiaan kunnioittavasti! Minun osaltani Flowt ja sen mukana niiden kritisoiminen loppuu tähän. Jään parantelemaan ihmisuskoani mieluummin vaikkapa Pihlajamäen ostarille.

Kun vaan kolahtaisi!

Uudessa Parnassossa Max Ryynänen tunnustaa, mikä häneen oikeasti kolahtaa. Se ei ole John Cage, vaan Mariah Carey. Kolahtamiseen, sen aiheuttamaan välittömään mielihyvään, liittyy jotain tunnustuksellista – hävettää. Heteronormatiivin noudattaminen, populaarikulttuurin puoleen kallistuminen – aidosti ja ironisoimatta – ei vain sovi intellektuellin to do -listalle.

Puolustelenko minä kolahtamisiani, ironisoinko ja etäännytänkö puhdasta mielihyvää tuottavia kokemuksia? Kyllä ja ei. Kun lainaan Tuomas Timosta sanoessani, että seksissä ja väkivallassa toisto on se, mikä toimii, en ironisoi. Olen tosissani ja sehän siinä hauskaa onkin. Toisto on oppimisen äiti. Toisto saa etsimään ja löytämään uusia ulottuvuuksia sieltäkin, mihin niitä ei ole tietoisesti upotettu. Sketseissä tunnistettavuuden lisäksi nauramaan saa turvallisuudentunne. Toisto antaa uskalluksen heittäytyä kokemukseen, koska tietää, ettei mattoa vedetä alta. Ainoa tapa sietää krapulaa on katsella itkeskellen joko Dariaa tai Sex and the Cityä nauhalta tai dvd:ltä. Niitä siis tulee katseltua – uudestaan ja uudestaan. Eikö jo sen pitäisi puhua puolestaan? Voiko jotakin sanoa kertakäyttöiseksi tai instant-elämykseksi, jos se on uusittavissa ja vain paranee toiston myötä?

Pinnallisiksikin kirjoitetut sarjat (sarjakuvat, televisiosarjat jne.) sisältävät jotakin, mitä taiteen pitäisi aina tuottaa – samastumisen kohteen. Katselukokemuksen toistaminen lisää bondausta sarjan henkilöihin; heissä alkaa nähdä toimintamalleja, tunnistettavia piirteitä. Sanalla sanoen: henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Kun huomaa tosielämässä siteeraavansa Mirandaa tai Samanthaa, (olemmehan hyviä ystäviä) ei voi enää edes tuntea häpeää. He sanoivat sen jo niin paljon paremmin, hauskemmin ja ennen kaikkea – he ovat jo selvinneet siitä.

Ensimmäistä kertaa Suomen televisiosta tullessaan Sex and the City näyttäytyi minullekin pelkkänä totisena pintana. Keskustelunaiheet tai Carrien kolumnin semi-filosofoinnit eivät olekaan sarjan todellinen anti. SatC on sarja, joka kertoo ystävyydestä, rakkauden muodosta, joka totisesti ”conquers all” toisin kuin se toinen muoto, johon sarjankin naiset uudestaan ja uudestaan kompastuvat vain palatakseen rakastavaan ja ymmärtävään nelikkoonsa. Romanttiselle rakkaudelle asetetut järjettömät vaatimukset täydellisine kokemuksineen ja oheistuotteineen (ruusuja, illallisia, sormus, häät, vauvat…) ilman piereskelyä ja riitoja hammastahnatuubin puristamisesta saattavat niin sarjan kuin tosielämän naiset (ja miehet) tilanteeseen, jossa mikään ei kelpaa tai riitä.

Kliseiden ja truististen totuuksien lisäksi olennaiseksi nousee fokalisoinnin polysemia. Sarjaa tähdittää neljä suulasta naista, jotka karikatyyrisyydestään huolimatta (tai juuri sen vuoksi) onnistuvat löytämään kliseestäkin sen semanttisen matriisin periferian… toisian sanoen: hämmästyttämään ja hauskuuttamaan tavanomaisella keskustelunaiheella nostamalla siitä esiin jotain… odottamatonta.

Miranda: It’s my clitoris, not the sphinx!
Carrie: I think you just found the title of your autobiography !

Ja täytyy myöntää, että juuri niistä epäkonventionaalisilta, tabuilta, epäuskottavilta tai yliviedyiltä karikatyyreiltä vaikuttavista piirteistä voi löytää samastumisen kohteensa.

Miranda: I didn’t tell Walker I had a baby.
Charlotte: How could you not mention it?
Miranda: It didn’t come up! If Walker had asked me directly, ”have you given birth recently,” I would’ve said… first of all, define ”recently.”

Selittelyni päätteeksi voinen vielä lisätä, että tämäkin keskustelu on mahdollista vain todellisissa intelletkupiireissä. SatC:ää katsoo miljoonia ihmisiä ja vain murto-osa heistä häpeää sitä tunnustaa tai miettii sarjasta tykkäämisensä syitä. Kun vaan kolahtaisi useammin!