Aihearkisto: naiskuva

Ne sukupuolistereotypiat

Aurinko häikäisee upeasti läpi sälekaihtimien. Olen nousemassa sängystä, haluan touhuamaan omia juttujani, keittämään kahvia, lukemaan blogeja, pelaamaan Sims3:a loman kunniaksi.

Mies nappaa kiinni vyötäröstä pitkällä kädellään ja vetää takaisin sänkyyn.

Minä, vaimo: Ei kun mä haluun mennä pelaamaan.

Mies sanoo: Halitaan ensin vähän.

Minä, vaimo nytkähdän kärsimättömästi otteessa. Miehen käsivarsi heltiää. Hän kääntää katseensa kattoon. Tiedän, että olen jotenkin loukannut. Mutta kahvin porotus, pelin hurmio! Onhan tässä maattu jo koko yö.

Mies sanoo: Ei helliminen ole vaan sua varten.

Käperryn kainaloon, otan mukavan asennon pää rintakarvojen kutituksessa. Jään miettimään: Miksi kuvittelen, että on?

Ai niin. Ne sukupuolistereotypiat.

Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

Hävytön nainen!

Kuinka usein elokuvan päähenkilö on vanhus? Eipä kovin usein. René Allion Vanhan hävyttömän naisen nähtyään alkaa melkein ihmetellä miksi. Sylvie (kyllä, vain etunimi, niin kuin kunnon diivoilla) esittää kipinöivästi vanhaa rouva Bertheä, joka elokuvan alussa menettää miehensä. Siitä alkaa sopimattomuus – madame Berthe ei aiokaan alistua vanhanaikaiseen ja kahlittuun lesken rooliin, vaan alkaa elää niin kuin haluaa. (Viimeinkin, voisin lisätä.) Berthen käytöksen sopimattomuudesta voi näin vuosikymmeniä jälkikäteen luonnollisesti olla monta mieltä, kun hän tutustuu prostituoiduksi epäiltyyn naiseen ja alkaa viettää aikaansa tämän kanssa mm. elokuvissa ja juomingeissa käymällä. Paha, paha nainen myös syö joka päivä ravintolassa, kuten hänen olemattoman ”eläkkeensä” maksavat lapset muistavat tuohtuneina huomauttaa.

”Nainen, joka on elämänsä syönyt toisten tähteitä, syö nyt joka päivä ravintolassa!”

Meidän katsojaotoksessamme (kolme nuorta naista) vaikutti vaikealta ymmärtää, että yllä olevaa lausetta käytettiin siis sen perustelemiseen, miksi madamen *ei missään nimessä* olisi sopinut syödä ravintolassa. Olihan elokuvan alussa tosin näytetty, missä asenneympäristössä (vuonna 1965 kuvatun elokuvan) madame eleli: miehensä kuolinpäivänä hän keitti ruokaa, tarjoili pöytään ja seisoi itse sivummalla odottamassa, että *pojat ovat syöneet*. Ou jea!

Elokuva oli siis täysi hitti, kun rouva Berthestä kasvoi madame Berthe, joka reteästi myi kaiken haarukoista huonekaluihin (ja miehensä vaatteisiin – voi, mikä pyhäinhäväistys!) ja osti itselleen auton ajellakseen retkille merenrantaan.

Jos pitäisi valita tämän ja kohutunkirotun Pane mua! -elokuvan välillä, pitäisin Allion elokuvaa radikaalimpana.

Vaikuttavinta elokuvassa olivat mustavalko-kuvaan vangitut Sylvien kasvot, joissa onnesta ja vapaudesta nauttivat silmät loistivat. Missä sellainen sielukkuus on 2000-luvun elokuvista? (Tämä on haaste! Kertokaa esimerkkejä!) Miksen kuvitellut, että 60-vuotiaan lesken ”seikkailut” voisivat olla kirvoittavia?

***

Ikävähköä ja katselukokemukselle tuottamuksellista haittaa tehnyttä oli se, että tekstitykset katosivat elokuvasta aika ajoin kokonaan. Näin ranskaa taitamattomana ymmärsin lähinnä sen, että puhuttiin *ajamisesta* tai *ostamisesta*, (romaaniset kielet, they are all alike…) mikä jollain tavalla sumensi käsitystäni lopun juonikuviosta.

Supernaisen kohtalo

Entä, jos olisikin täydellinen ja näyttäisi supernaiselta? Ah, what then.