Aihearkisto: Musiikki

Helsingin isoin kaljateltta – Flow

Flow. Hipsterien kokoontumisajot niin kuin kyllästymiseen asti todetaan eri medioiden otsikoissa. Ennen Flow oli kaikkine järjestysongelmineenkin rakkauden ja yhteisen ilon juhla (2007). Se oli omin käsin tuunattu mummonpyörä, täynnä tunnetta ja persoonallisia esiintyjiä (2009). Eilinen Flow oli kaikkea muuta: se oli kavereiden kanssa kuulumisten vaihtamista kovaan ääneen yleisössä, puhumista puhelimeen kesken keikan, tönimistä, tunkeilua, etuilua, vittuilua, kännistä kaatuilua, kavereiden ja oman naaman valokuvaamista (siis yleisössä, keikan aikana!) ja ennen kaikkea – teki yhdentekeväksi sen, että lavalla edes oli esiintyjiä.

José Gonzálesin ja Junipin keikalla puoleen väliin telttaa ei enää kuulunut herkkä kitarointi tai laulajan kaunis ääni, sen sijaan vierustoverien kännäyskokemukset tulivat poikkeuksellisen tutuiksi. Jouduin myös lukuisaan otteeseen suojaamaan kasvojani kädellä, kun en halunnut päätyä tuntemattomien tönijöiden kaverikuvaan, joka poikkeuksetta otettiin keskellä yleisöä, kesken keikan, salamalla. Facebook-päivityksestä tuli tärkeämpi kuin itse musiikkielämyksestä.

Jäin miettimään johtuiko mesoaminen ja uskomattoman taukki käytös miksauksesta, jolta musiikkia oli tosiaan melkein mahdoton kuulla, siitä, että kaljateltta ulottui tällä kertaa läpi koko Flow-alueen, minkä vuoksi ihmiset kannattelivat lavan edessäkin vellovassa ihmismeressä viinilasejaan ja tuoppejaan ja polttivat tupakkaa kuin vanhalla kunnon 50-luvulla (40-asteisessa teltassa!) ja päätyivät myös olemaan huomattavan humalassa melko aikaisin illasta, vai johtuiko se jostakin mystisestä asiasta X.

Hypetyksestä huolimatta Flown esiintyjäjoukko tarjosi oudon geneeristä ja innotonta rokkia. M.I.A:n illan päätös ja huipentuma jäi erottumattoman äänimassan seinämäksi jonnekin kaukaisuuteen, kun ihmismassa runnoi kännisen lihansa lavan eteen. Väistäessämme sivummalle ja taaemmas, kun viereinen pariskunta kaatui päälleni, eikä enää päässyt ylös, kuulimme ohitsemme runnovien ihmisten huutelevan: ”Mikäs bändi täällä taas siis soittaa?” Pakko oli runnoa tie eteen, oli kyse mistä bändistä tahansa. Hyvällä fiiliksellä alkanut päivä kaatui aikalailla siihen, kun tupakannatsa osui käteen, laukkuun, tilavammissakin kohdissa ihmiset kävelivät päin joko kännin tai ihan vaan oman huolettomuutensa ajamina, eikä musiikkia kuullut läskifiltterin läpi, jotta olisi voinut yrittää liikuttaa itseään puristavassa, tukahduttavassa massassa.

Hillitön massahurmion nostattanut Omar Soleyman sai aikaiseksi myös sen, että melko eturivissä tanssinut kolmikkomme sai päälleen (kirjaimellisesti) jonkun musiikinharrastajan, jolla ilmeisesti oli enemmän oikeutusta olla keikalla kuin niillä, jotka halusivat tanssia ja nauttia musiikista samaan aikaan. Itämaiset vaikutteet kyllä purivat ja massahurmio tarttui hetkeksi meihinkin – teltan lämpötilakin kiri lähelle Soleymanin kotimaan lämpötiloja, eikä paidattomilta tanssijoilta säästytty. (Mikä oli siis kiva juttu.)

Melkolailla yllätti jälkikäteen Helsingin Sanomien toimittajan Aleksi Kinnusen positiivinen arvio(t) isoista esiintyjistä, joiden keikoilla meno oli lähinnä kännistä pogoamista ja tönimistä, kaukana tanssista tai energisestä keikkavastaanotosta. Jutun kommenttiketjussa selviää varsin erikoinen seikka, nimittäin se, että toimittaja on osa Flown järjestelyorganisaatiota. Ilmankos perjantain Hesarin aina niin tiukkasanaisen Otto Talvion kritiikki tuntui osuvan paljon enemmän kohdilleen, ainakin suhteessa omaan festarikokemukseeni.

Antakaa ihmiset Flown järjestäjille palautetta: joskus ilahduttava tapahtuma ei selvästikään enää toimi, vaan on kääntynyt kotimaisesta Kukosta Heinekenin rahantahkoamisperheeseen. Sielukkuutta ei rahalla saa, mutta väljyyttä, kiinnostavia indie-esiintyjiä sekä hyviä miksaajia kyllä. Koko festarialueen ei ole välttämätöntä tai edes suotavaa olla yhtä suurta kaljatelttaa. Eivät ihmiset näköjään osaa juoda kohtuullisesti ja vielä käyttäytyä toisiaan kunnioittavasti! Minun osaltani Flowt ja sen mukana niiden kritisoiminen loppuu tähän. Jään parantelemaan ihmisuskoani mieluummin vaikkapa Pihlajamäen ostarille.

Freak Show Soares?

Erehdyin Tavastian brassifestareille Balacubacoon tanssittavan musiikin toivossa ja ystäväni suostuttelemana. Musiikki toki oli vetävää, tanssiin viekoittelevaa, mutta miksi musiikin luvatusta maasta Brasiliasta tuodaan Suomeen vain ihmeellistä hömppää, jota puolialastomat tanssitytöt maalaavat brasilialaiseksoottiseksi?
Tuntui, että Mas que nada soi illan aikana useampaankin otteeseen, niin kuin brassimusiikin ystäväni mukaan monet muutkin kliseiksi muodostuneet biisit. Emmekö me takapajuiset suomalaiset ymmärrä muuta?

Illan pääesiintyjä Elza Soares oli kuitenkin järkytyksistä suurin. Farofa Carioca -bändi ei lopettanut soittamista diivan astuessa lavalle, sillä itse Elza olikin jonkinmoinen oudon surullinen lisämauste bändin meininkiin. ’Astua’ lienee sitäpaitsi liioittelua, sillä Farofa Cariocan laulaja Mario Broder talutti toisen miehen avustamana lavalle juuri ja juuri kävelemään pystyvän naisen. Naisen, jonka kasvoissa ei muoviselta kireydeltä ole rypyn ryppyä, jonka rautaisen lihaksikkaat käsivarret ja suunnaton rintavarustus ovat hirvittävässä ristiriidassa heikon kävelemisen tai edes seisomisen kanssa. Keikan aikana diivan takana hengaileva bändi kohotteli useampaan otteeseen käsiään toisilleen, kun diiva intoutui laulamaan scat-lurituksiaan, joita Mario joutui duettoon pakottamalla ottamaan haltuunsa, pakottamaan takaisin biisin uomiin.

Elza on pelottava ilmestys monella tapaa. Hän selvästikin nauttii esiintymisestä, ottaa sen yhtä tosissaan kuin nuorempana. Kenties lavaesiintymisessä nykyisin on liikaa yrittämistä, epätoivon hiven, mutta punaisen hörselömekon, hillittömän kiharapilven ja kasvojen kuminaamion takaa sitä on mahdoton enää katsoa puolueettomasti. Häneen haluaa uskoa, koska hän niin kovasti haluaa uskoa itseensä. Lavalle kannettuun selkänojalliseen tuoliin ensimmäiset biisit nojannut laulaja joutuu kuitenkin pian könyämään tuolille ja hoitaa loppukeikan istualtaan.

Miksi näin huonossa kunnossa olevaa ihmistä lennätetään Brasiliasta Suomeen tunnin keikan vuoksi? Biisitulkinnat eivät kaikilta osin aivan vakuuta ja flirttailevan esiintymisen katseleminen vähintäänkin muljauttaa vatsaa, kun miettii, mitä kaikkea tämä nainen on käynyt läpi ollaakseen meidän edessämme tämän näköisenä. Olen useammalta kuin yhdeltä suomalaiselta kuullut, kuinka brasilialainen ulkonäkökeskeisyys on (myös) positiivisuutta ja elämäniloa tuottava piirre. Sen tuotos on vähintäänkin kauhistuttava. Nykyisin Sunset Bulevardin autiot huoneet eivät enää riitä – Norma Desmondit jäävät meidän kaikkien kannateltaviksi.

Mitä tapahtui tälle upealle pikkutytölle, joka YouTuben clipeissä vielä laulaakin hiukan eri intensiteetillä kuin viime viikonloppuna? Kun laulaja köpöttää lavalta – taas talutettuna, ehkä vieläkin hitaammin – tulee lähinnä vain todella surullinen olo.

(Linkit kuviin alkuperäisessä yhteydessä 1 ja 3. Kuvaaja ei tiedossa.)

Kauko – vanha kettu!

Eilen yllätin itseni Tavastialta Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan tahtiin villisti tanssimasta. Ainakin minun Tavastian kokemukseni ovat sisältäneet lähinnä virittynyttä nyökkäilyä musiikin tahtiin. Siksi yllätys onkin loistava, kun Röyhkä bändeineen villitsee yleisön todellakin tanssimaan ja laulamaan mukana.

Basistin ominaisuudessa esiintyvä Samae Koskinenkin pääsee vetämään säveltämänsä (ja käsittääkseni Kaukon sanoittaman) biisin keikan keskivaiheilla. Samaella on kaunis ääni ja hyvä musiikkitaju, mutta kuka voi voittaa Kaukon rietasta tanssia, räävitöntä meininkiä ja sitä virnettä? Vuosikymmenten esiintymiskokemus näkyy valloittavana uskalluksena ja rentoutena. Kauko on spiikeissään avoimen aito. Kun joku karjuu yleisöstä, kuinka kova meno lavalla on, Kauko vastaa vilpittömän kuuloisesti: ”Tykkäätsä? Tuntuuks, et oot saanu rahoilles vastinetta? Kyl me mokataan vielä.”

Sarvipään kätyriksikin kutsuttu Röyhkä vetelee lavalla kolmatta pulloa olutta ja vetää keuhkot tyhjiksi ääntään säästelemättä. Silti äänenlaatu ei tunnu kohtelusta kärsivän, vaan laulu luistaa herkemmissäkin kohdissa. Mikkijohdon kanssa tuo vaikuttavan kookas mies esittää sellaista aistillista tanssia sekä selin että yleisöön päin, että häntä voi hyvällä syyllä nimittää viekoittelevaksi.

Uudet biisit vetävät yllättävän hyvin mukaansa kitararallimeininkiin, vaikken ole itse niitä kuunnellut aiemmin satunnaista radiosoittoa enempää. Varsinaiset yleisönvillintäbiisit ovat tietenkin niitä vanhempia – muun muassa Nivelet, Lauralle ja encorena viimein se odotettu Paska kaupunki, jota hyräillen yleisö poistuu paikalta melko villeissä tunnelmissa. En ole nähnyt näin paljon tanssilattialle kaatuvaa olutta sitten myrskyisen Tukholman-matkan. Röyhkä kerää vakimäärän yleisöä – yläkertaa ei avata näin pienelle porukalle – mutta yleisö on sitten sitäkin omistautuneempaa.

Röyhkän sanoituksia kuunnellassa ei voi kuin ihmetellä intiimiyden ja tietynlaisen tunnustuksellisuuden kanssa tasapainoilun taitoa. Vaikka kuinka aroille ja rankoille alueille mentäisiin, biisit ovat vetäviä enemmän kuin ne ovat koskettavia. Ihmeellinen taito piilee yhä noissa hyppysissä ja äänihuulissa. Yli menee ja kovaa – ja juuri siksi se on niin helvetin hauskaa!

Kevätuhri

HUNT – Teos, joka ei jätä mitään toivottavaa.

Tero Saarinen maan ja taivaan välillä.

(Kuva: Sakari Viika)

Ruumiista puhumisen sijaan sain tänään nähdä, mitä parhaimmassa tapauksessa ruumiilla voi ilmaista. Aleksanterin teatterin piippuhylly oli tänään täynnä hikeä ja kiharahiuksisia päitä, polvia selkänojassa ja jännittyneitä käsivarsia. Sieltä ei kuitenkaan purkautunut yhtään peiteltyä haukotusta, sillä Tero Saarisen Igor Stravinskyn Kevätuhrin musiikkiin luoma tanssiteos HUNT sai istumaan penkin reunalla henkeään pidätellen.

Kevätuhrin voimallinen musiikki saa helposti mahtipontiseen ja ruumiin rajojen ylittämiseen pyrkivän tanssillisen tulkinnan. Tero Saarinen lähestyy teosta toisaalta: sisäänpäin kääntyvän energian räjähtävyyden esittämisellä. Nykivän ja vääntyilevän, äärimmilleen virittyneen ruumiin liikettä voisi parhaiten ehkä kuvata vertaamalla sitä jonkin kasvin kelaamalla nopeutettuun kuolemaan.

Tanssija on kuitenkin mitä suurimmassa määrin elossa, jopa niin, että teoksen alun silkka minuuttien (tai siltä tuntuneen ajan) seisominen, koko ruumis jännittyneenä, uhkaa ja voimaa ilmaisevana huutomerkkinä, sai katsojan ruumiin jännittymään. Jännitys laukesi vasta viimeisen strobovalon paljastaman ilmalennon päätyttä turvallisesti maan kamaralle. Vai pitäisikö sanoa – lopulta arkisesta paluusta maan kamaralle.

Teokseen olennaisen yliaistillisen aspektin tuo Marita Liulian suunnittelema multimediaesitys, joka leikittelee – missäs muualla – kuin itse tanssijan vartalolla. Taivaalta lankeaa tanssijalle hame, pilvi tai perhosen siivet, jonka saatuaan hän muuttuu eläväksi multimediateokseksi, jonka muutoksia musiikki määrätietoisin iskuin säätelee.

Jokainen hiuskarva nousee pystyyn, kun videokuva hakkaa Saarisen kasvot muotista toiseen, vartalo jännittyy kuumeisiin asentoihin ja Stravinskyn sielua ravitsevan raaka musiikki paukuttaa tärykalvoja. Tanssin muotokieli on niin pitkälle vietyä, että se todella syvästi vaikuttaa – jalkaa ei ojennella kauniisti, vaan koko koreografiassa on jonkinlaista raa’an kaunista tarkoituksenmukaisuutta.

Tätä intensiteettiä on vaikea kuvitella toistamiseen ja silti HUNTin esityksiä on viikon joka päivälle. En ole tainnut eläissäni tanssiteatterin lavalla nähdä, kuulla ja kokea mitään näin vaikuttavaa.

Mitä jäi käteen Docpointista II

Kun aiemmassa postissani puhuin lauantain sumasta, tarkoitin tietenkin sitä, ettei ilta päättynyt holakaustin kieltämiseen.

Suuren maailman tapaan DocPointilla oli tänä vuonna jopa muutama virallinen klubi-ilta ja lauantaina luvassa oli musiikkiviihdettä Vanhalla. Siiri Nordinin & Sweetersin esiintymisellä kalasteltiin massojen (?) huomiota. Illan muita esiintyjiä olivat Giant Robotistakin tuttu Tuomas Toivonen ja TV-resistori.

Tv-resistorin musiikki oli letkeää ja sanoitukset – sen vähän, mitä klubiympäristössä selvää sai – olivat hauskoja ja oivaltavia. Bändillä vaikutti olevan lavalla ihan mukavaa ja rentous välittyi esiintymisestä.

Siiri Nordin taas vetosi täydellisesti soljuvalla laulullaan ja hienoilla biiseillä, joissa välillä oli tunnistavinaan vaikutteita bändeiltä kuten Moloko ja Morcheeba, välillä taas perusjenkkirokkibändeiltä. Biiseissä oli sopivan ilmavaa ambientti-tyyliä ja silti vetoa. Yhtyeellä oli myös tarpeeksi kokoa: Siirin tukena lavalla oli toinen kitara ja stemmalaulaja basistin ja rumpalin (Reino Nordin) lisäksi. Siirin ääni soi yllättävän kuulaasti klubiympäristöstä huolimatta.

Molemmilta illan bändeiltä olisin kuitenkin odottanut enemmän esiintymistä. Mitä on tapahtunut esittämisen perinteelle? Onko Vanha niin pieni ja rento paikka, että siellä keikka vedetään kuin kavereille? Onhan se mukavaa, että esiintyjät spiikkaavat biisien väleihin mitä tykkäävät, mutta lipuistaan maksaneet varmasti odottaisivat myös, että he puhuisivat mikkeihinsä eivätkä toisilleen. Lavalla nauramaan repeämiset ja epämääräiset biisien aloitussähläykset tekevät amatöörimäisen vaikutelman – kysehän on illuusion rakentamisesta, tehtiin se kuinka luonnolliseksi ja rennoksi tahansa. Kaiken huippuna hiukan liiankin vetoon itsensä vetänyt poika hyppäsi lavalle tanssimaan bändin sekaan, eikä kukaan osannut pitkään aikaan reagoida mitenkään. Ehkä hänellekin oli epäselvää, kuka oikein oli esiintymässä – katsojana oli ainakin vaikea päättää, mihin katsoa.

Silti molempien bändien musiikki oli kuulemisen arvoista ja soittamispuolessa ei bändeillä ongelmia ollutkaan. Ja tavallaan osa siitä amatöörimäiseltä vaikuttavasta sähläilystä lavalla oli aika söpöä. Ehkä sen pitääkin toimia niin…

Hauen leukaluulla

Tiedättekö, että mensalaiset osaavat muutakin kuin laskea kaavoja? En minäkään tiennyt ennen kuin kävin juhlallisesti nimetyssä Mensan taidenäyttelyssä Älykkyys, lahjakkuus, luovuus, jonka ohjelmisto yhä jatkuu Heurekassa ja Vernissassa 19.11 asti. Tapahtuman on synnyttänyt Suomen Mensan 40-vuotisjuhla (ja Mensan 60-vuotisjuhla).

Kävimme 15.11. kuuntelemassa Miika Hyytiäisen sävellyksen kanteleelle Vernissassa, joka on useammin ollut näyttämönä punk-rock-bändien keikoille kuin klassiselle musiikille. Kantele on jäänyt minulle soittimena melko tuntemattomaksi. Joitain kansanlauluja lukuunottamatta en ole kuullut kannelta edes soitettavan. Lotus-sävellyksessä kannelta käytettiin kuitenkin hyväksi hyvinkin uudenaikaisesti: Matleena Huovisen soiton aikana soi kaiuttimissa aiemmin nauhoitettu Huovisen soitto, joka toimi esityksen säestyksenä tai kaikuna. Sävellyksen loppuosassa Huovinen istuutui tilassa esillä olevan tietokoneen ääreen ja sävelsi yleisön edessä koneen rivistöille sen heti toistamaan musiikkia. Kokemus oli vähintäänkin mielenkiintoinen ja sai arvostamaan kanneltakin aivan uudella tavalla.