Aihearkisto: muisti

Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

Martin Scorsesen Shutter Island eli Suljettu saari (2010) on suureellinen psykologinen tutkielma sairaasta mielestä.

Shutter niin kuin sulkija, suljin. Sellainen löytyy kamerasta, pieni läppä, joka päästää valoa filmille ja sulkee sitten valon tien, juuri oikealla hetkellä. Suomennettu nimi on varsin kuvaava, mutta elokuvan nähtyäni aloin miettiä, onko nimi liiankin kuvaava. Kuinka paljon katsoja oikeastaan tarvitsee johdattelua?

Scorsesen elokuva ryydittää jokaikistä kohtausta hillittömin patarummuin, jousisoittimin. Pahaenteisyyden aistimiselle ei juuri anneta tilaa, tilanteiden rakentumisille näyttelijöiden ilmaisemin jännittein vielä vähemmän. Elokuvamusiikki moukaroi tiedon katsojan tajuntaan: tässä paikassa ei nyt kaikki ole kunnossa.

Musiikin hillittömyys, sen tungettelevuus, sai minut miettimään, miksi koettiin tarpeelliseksi tehdä kohtausten luonne niin alleviivatun selväksi. Elokuvamusiikilla on toki oma lämmin paikkansa sydämessäni, eikä ole rakkauskohtausta, joka ei saisi hiukkasen siivittyä viuluista tai herkistä kitaroinneista. Mutta tämä musiikki esti minua havainnoimasta henkilöiden toimia, ilmeitä, eleitä, sanoja ei pystynyt sen läpi melkein kuulemaan. Koko maisema lanattiin musiikilla. Shutter Island on paha paikka.

Elokuvassa Leonardo Dicaprion esittämä piinattu hahmo on tullut tutkimaan Shutter Islandin vankimielisairaalan toimintaa. Hahmo muistuttaa huomattavasti piinattua vaimonsa menettänyttä miestä Inceptionissa, eikä siinä mitään, Dicaprio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Saarelle kätkeytyy tietenkin kauhistuttavia salaisuuksia kuten lobotomiakokeet, jotka kotimaisessa hitissä Prinsessakin maalattiin paholaisen työksi, vaikka niitä aikanaan pidettiin hyödykkäänä hoitomuotona. Suljetut yhdyskunnat kääntyvät aina jollakin tavoin kieroutuneiksi vallan ja hierarkian verkoiksi, eikä tämä tapaus näytä olevan poikkeus. Poliisiherraamme kuitenkin piinaavat näyt, jotka sekoittavat katsojan käsityksen siitä, mitä tapahtuu todella.

Näyt ovatkin toinen asia, joka sai minut pohtimaan elokuvan kentän muutosta, sillä sellainen näyttäisi kätkeytyvän elokuvamusiikin räikeän tunneohjailun ja myös näiden näkykohtausten räikeän tunneohjailun valekaapuun. Poliisi näkee jatkuvasti silmilleen syöksyvän muistikuvia Toisesta Maailmansodasta, Dachaun keskitysleirin vapauttamisen päivästä, jossa hän oli mukana Amerikan sotilaana – vapauttajana. Valveunet piinaavat häntä, ja ne on elokuvassa kuvattu viipyilevästi, hyvin tarkasti ja kuitenkin jonkinlaista unenomaista viipyilevyyttä tavoitellen. Kohtauksissa pitkälliset äänettömät kamera-ajot, samassa kuvakulmassa hyvin pitkään viipyminen, liikkeen hidastukset ja voimakkaat valo- sekä värikontrastit luovat uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

Päähenkilön tunteista, hänen syvistä traumoistaan, kerrotaan siis näyttämällä, mistä ne ovat syntyneet. Kun elokuva etenee, alkaa unia tulla hyvin paljon myös miehen kuolleesta vaimosta, joka palaa tuhkaksi hänen sylissään tuhkahiutaleiden peittäessä heidät molemmat peittoonsa. Unihahmot alkavat soluttautua myös vankimielisairaalan käytäville, ja etenkin valoilla ja äänillä luodaan katsojalle käsitystä siitä, milloin kuljetaan todellisuudessa ja milloin ei.

Shutter Island on hyvin suuressa määrin juonielokuva, joten en kerro siitä sen enempää. Se on hieno elokuva, ja se kannattaa ehdottomasti katsoa, etenkin, jos on kiinnostunut ihmispsyyken syvyyksistä, muistoista, traumoista ja niiden vaikutuksesta ihmismieleen. Teema on elokuvassa toteutettu poikkeuksellisella tavalla menevän trillerin tai toimintaelokuvan tyyliin.

Mutta sepä se. Jäin miettimään, ovatko nämä kauniit ja päällekäyvät kuvat, ylilanaavat musiikit ja valoleikit kehitelty siksi, että katsojalta ei enää sovi odottaa minkäänlaista päättelykykyä? Elokuva ei juuri anna tilaa omaan ajatustyöhön. Mikään ei jää tulkinnalle avoimeksi. Kaikki runnotaan loppuun asti läpi lihamyllystä, kunnes päästään siihen inhottavimpaan pohjasakkaan, vereen ja kauhuun ja pelkoon. Kaikki näytetään. Minä haluan tehdä päättelytyötä, analyysia, tulkintaa – ihan itse. Se on puolet taiteen kokemisen riemusta. Joskus, jotain on pakko jättää sanomatta, kuvaamatta, näyttämättä. Siellä se taika on, näkymättömissä. Pienessä hiljaisessa hetkessä ennen kuin lopputekstit alkavat.

Näkemisestä ja vangitsemisesta II

Leikittelyä muistamisen ja kielen välisen vuoropuhelun teoreettisella viitekehyksellä ja sitaateilla kognitiivisen kielitieteen puolelta

”- – skeemat ohjaavat uusien ärsykkeiden prosessointia: ymmärtäminen on muistamista tai tunnistamista, huomauttaa [Roger C.] Schank, ja muistamisessa taas on kysymys siitä, että ihminen löytää ärsykkeen prosessoimiseen oikean muistirakenteen.”

*

Ajatelkaa Lost in Translationin kahden vieraassa kulttuurissa pykivän henkilön tilannetta ja toisaalta Parfyymin mielisairasta, joka ei pelkän hajuihin uppoutumisen vuoksi koskaan opi käyttämään kieltä niin kuin me sitä käytämme. Kieli ei riitä hänen kokemusmaailmalleen, sillä se ei ole jaettavissa.

”On pelkkää illuusiota kuvitella, että pohjimmiltaan todellisuuteen sopeudutaan käyttämättä kieltä ja että kieli on vain satunnainen keino ratkaista joitakin kommunikaation tai mietiskelyn ongelmia. Asianlaita on niin, että ’reaalimaailma’ rakentuu suurelta osin tiedostamattomasti ryhmän kielellisille tavoille. Kaksi kieltä eivät koskaan ole kyllin samanlaisia, jotta niiden voisi katsoa edustavan samaa sosiaalista todellisuutta. Maailmat, joissa erilaiset yhteisöt elävät, ovat eri maailmoja, eivätkä vain sama maailma, johon on liitetty erilaiset nimilaput.” Edward Sapir

Pilvien syleilyssä -romaanin naiset eivät lennon loputtua saa sanaa suustaan. Heidän käsitemaailmansa on peruuttamattomasti muuttunut siitä, etteivät heidän jalkansa ole koskeneet maata ja etteivät he ole voineet kuulla toisiaan. He ovat langenneet tietynlaiseen hulluuteen, jonka sisälle mahtuu vain heidän oma käsien liikkeelle perustuva käsitejärjestelmänsä viestintätapa.

”Skeema hyväksyy tietoa, kun sitä on saatavissa elimistön aistivien pintojen välityksellä, ja muuttuu tämän tiedon vaikutuksesta; se ohjaa liikkeitä ja tutkivia toimintoja, joiden seurauksena saadaan lisää tietoa, jonka vaikutuksesta se taas muuttuu.” Ulric Neisser

Entäpä muistin rikki repimisen vaikutukset…

”Ihmisen muisti ei ole sama kuin kieli, eikä muistin rakenteista tiedetä niin paljon, että olisi mahdollista rinnastaa ne suoraan kielen rakenteisiin. Merkitys voidaan kuitenkin nähdä kognitiivisena ilmiönä, jota on myös analysoitava sellaisena. – – kieltä voidaan pitää – – ’muistipohjaisena prosessina’. Toisin sanoen se on yksi niistä väylistä, joiden kautta muistiin siirtyy informaatiota.”

Jos jo tietomme maailmasta – ensyklopedinen tieto – skemaattisesti rakentuu rajallisen ruumiimme aistijärjestelmille, voiko esimerkiksi Tahrattoman mielen muistinpyyhkimisen nähdä pelkkänä yksittäisten muistijälkien pyyhkimisenä, joka ei kuitenkaan kykene enää – sen kerran muodostuttua – pyyhkimään pois ”rakkauden skeemaa”? Mitä ruumis itse asiassa muistaa?

Toisaalta Helen Humphreyskin kuvaa identiteetin, ymmärryksen ja havaintokyvyn kauhistuttavan äkillistä murenemista, kun ruumiilliset aistimispinnat suljetaan yksitoikkoisuuteen – ja sanalla sanoen irti toisten ruumiiden kosketuspinnoista. Luin juuri, olisiko ollut Yliopisto-lehdestä, että tutkimukset ovat nyt todentaneet lapsen oppivan paremmin kieltä silkalla syliin ottamisella.

Mitä ihmettä se iho meille kertookaan?

– –

Kaikki lainaukset ja niiden muotoilut ovat Pentti Leinon kirjasta Polysemia – kielen moniselitteisyys. Kieli 7 (1999, toinen painos).

Näkemisestä ja vangitsemisesta

Luin Anna Gavaldan Viiniä keittiössä. Helen Humphreysin Pilvien syleilyssä on vielä kesken mutta loppupuolella. Katsoin jälleen kerran Lost in Translationin ja Tahrattoman mielen ja myös Patrick Süskindin huimaan romaaniin perustuvan Parfyymin.

Kaikki nämä teokset kietoutuvat jollain tavalla näkemisen ja kokemisen ja sen (kielelle) vangitsemisen ympärille. Kokonaisuus on liian moninainen ja teokset lähtökohdiltaan liian erilaisia, että saisin jäännöksettä jäsennettyä ajatuksiani. Tässä kuitenkin huomion fragmentteja.

Sekä Helen Humphreys että Sofia Coppola rakentavat epätodennäköistä rakkaustarinaa, joka kasvaa jollakin tasolla yhteisen kielen ansiosta. Mutta kieli ei ole vain sanoja.

Humphreysin naiset joutuvat pitkällä ennätyslennollaan muodostamaan kielen, joka perustuu ruumiilliselle muistuttavuudelle, sillä kaksitason ohjaamossa ei voi puhua. Voi vain elehtiä. Uusi ruumiin eleille perustuva kieli avaa toisen näkökulmahenkilön, kakkoslentäjä Willan, mielestä maailmaa paremmin kuin perinteinen kieli. Pelkille ruumiillisille metaforille perustuva kieli jättää tulkinnanvaraa, jota maan päällä hallitseva kieli ei henkilöille tarjoa.

Sofia Coppolan ohjauksessa miljoonatuloja mainoksilla tekevä Bill Murray ja valokuvaajamiehensä vanavedessä kulkeva vasta valmistunut filosofi Scarlett Johansson jäävät eri kulttuurin ja kielen puristuksiin Tokion tukahduttavassa miljoonakaupungissa. Samassa hotellissa unettomuutta ja vierauden aiheuttamaa identiteettikriisiä potevat henkilöt kohtaavat, koska vain samalla kielellä on mahdollista vaieta yhdessä. Vierauden kokemuksen voi lopulta jakaa, kun sen näkee samalla tavalla.

Gavalda taas rakentaa koko kirjansa vuoropuhelun varaan. Suoriksi lainauksiksi merkityt dialogikappaleet ovat täysin stilisoituja, sointuvat kauniisti ja etenevät ilman puheen takeltelevuutta, mutta dialogin kertomaa tarinaa katkovat parenteeseitta kerrontahetken kommentit, jotka asettavat puhutun tilanteeseen ja osin myös uuteen valoon. ”Avaanko vielä toisen pullon?” (Hetkonen, nehän on kännissä!) Tarinassa jätetty kahden lapsen äiti kuuntelee ex-miehensä isän rakkaudentunnustusta naisesta, jonka vuoksi ei uskaltanut jättää vaimoaan.

Olennaisesti rakkautta sanoittaa eräs apen kertoma tapaus. Toinen nainen kirjoitti hänelle kirjeen, joka on oikeastaan vain monikymmensivuinen luettelo. Se on luettelo asioista, arkipäiväisistä pikkujutuista, joita nainen haluaisi voida tehdä rakkaansa kanssa: pitää kädestä julkisesti, pestä hampaita yhdessä, herätä yhteisessä kodissa, tehdä ruokaa yhdessä, käydä ostoksilla… Listaan on vangittu kaikki se, mikä tekee suhteesta arkisen ja mitä ei useinkaan edes lasketa romanttisen rakkauden piiriin. Naisen kirjaamat tarpeet tekevät näkyväksi sen, miten huonosti pelkkä romanttisen rakkauden kuvasto vastaa todellista rakkautta.

Tahrattomassa mielessä taas hulvattoman ajatusleikin seurauksena pyyhitään rakkauden muistot tieteellisellä menetelmällä, ja kun muistot yksi toisensa perään katoavat, joutuu erotuskastaan eroon halunnut Jim Carrey toteamaan, että ilman muistoja on mahdoton elää. Tuska on parempi kuin tyhjyys. Rakkaus osoittautuu elokuvassa kuitenkin sekä muistia että kieltä ja järkeä suuremmaksi ja niinpä rakastavaiset rakastuvat uudelleen. Koko sotkuinen suhde ja sen lopettamisen syyt kuitenkin piirtyvät heille jo tutustumisvaiheessa, kun he saavat postia firmasta, joka pyyhki heidän mielensä. Todellista rakkautta kai on se, että he hyväksyvät itsensä, toisensa ja virheensä ja uskaltavat silti rakastaa.

Parfyymissa Jean-Baptiste Grenouille syntyy vailla tuoksua. Se riistää häneltä muiden ihmisten rakkauden, edes koirat eivät huomaa häntä. Niinpä hän alkaa kerätä tuoksuja – sitä mitä häneltä puuttuu. Hän haluaa vangita sen ihmeellisen, sen ruumiista kumpuavan viestien kirjon, joka muiden välillä risteilee. Grenouillen rakkaudentunnustus kääntyy raa’aksi, kun hän huomaa, että paras tapa saada haju vangittua on ensin tappaa rakkauden kohde.

Me rakennumme muistoista ja kielestä, jolla niitä vangita. Mutta mitä on tulevan tai mahdollisten tulevaisuuksien kielelle tavoittaminen?