Aihearkisto: Mieskuva

Ne sukupuolistereotypiat

Aurinko häikäisee upeasti läpi sälekaihtimien. Olen nousemassa sängystä, haluan touhuamaan omia juttujani, keittämään kahvia, lukemaan blogeja, pelaamaan Sims3:a loman kunniaksi.

Mies nappaa kiinni vyötäröstä pitkällä kädellään ja vetää takaisin sänkyyn.

Minä, vaimo: Ei kun mä haluun mennä pelaamaan.

Mies sanoo: Halitaan ensin vähän.

Minä, vaimo nytkähdän kärsimättömästi otteessa. Miehen käsivarsi heltiää. Hän kääntää katseensa kattoon. Tiedän, että olen jotenkin loukannut. Mutta kahvin porotus, pelin hurmio! Onhan tässä maattu jo koko yö.

Mies sanoo: Ei helliminen ole vaan sua varten.

Käperryn kainaloon, otan mukavan asennon pää rintakarvojen kutituksessa. Jään miettimään: Miksi kuvittelen, että on?

Ai niin. Ne sukupuolistereotypiat.

Kuuntelemisen oppitunti

Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos miehillä olisi samanlainen vapaus ilmaista tunteitaan kuin naisilla? Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos naisilla olisi samanlainan oikeus tulla kuulluiksi kuin miehillä?

Minä mietin sitä päivittäin.

Mietin erityisesti luokkahuonetta, niitä nuoria, joista tulee meidän tulevaisuutemme yhteiskunta. He rakentavat sen. Mutta onko mikään muuttunut?

Luokassa puhuu yhä useimmiten juuri poika, eikä hän tee sitä puheenvuoroa viittaamalla pyytämällä. Se hiljainen viittaava tyttö joutuu pysymään hiljaa, koska hän on kiltisti, eikä häntä tarvitse oikaista. Pojat saavat huomiota lähinnä vaatimalla oikaisemista, tekemällä rikkeitä ja koettelemalla rajoja. Äijätoimilla. Jos kuitenkin syntyy keskustelu, tulevat useimmat puheenvuorot lopulta tytöiltä. Pojilta tuntuu puuttuvan joko kyky tai uskallus ääntää sitä, mitä he ajattelevat. Ei ole lainkaan tavatonta, että erittäin mielenkiintoisia ajatuksia aineeseen kirjoittanut oppilas saattaa pitää ajatuksiaan aivan kelvottomina, jopa typerinä.

Jos ajattelen, ja usein ajattelen, meidän velvollisuuksiamme kasvattajina – enkä puhu nyt opettajista tai kasvattajista, kaikenkarvaisista pedagogeista vaan meistä kaikista ihmisistä, jotka olemme tekemisissä sekä lapsien että nuorten kanssa joka päivä – olen sitä mieltä, että meidän tärkein tehtävämme on kuunnella, mitä heillä on sanottavaa. Se on tärkeää. Ajatukset eivät välttämättä ole samoja, tunteet eivät välttämättä kumpua meille tärkeistä asioista, (vaikka usein kyllä kumpuavat, eivät ihmiset kokonaan muutu kasvaessaan isommiksi) mutta ne muodostavat heidän maailmansa.

Olen aiemminkin puhunut ilmaisun erilaisuudesta arviossani Marjo Heiskasen Idiootin valinta -romaanista. Huomaan luokassa toimiessani, että suurin ero minun ja oppilaideni välillä on juuri ilmaisun tapa. Heillä ei vielä ole samanlaista mahdollisuutta vaihdella rekisteriä leikillisestä puhekieliseen ja siitä eteenpäin viralliseen. Heidän ajatuksensa kompastuvat siis siihen, että he eivät saa kuulijaa uskomaan olevansa tosissaan. Vain kieli on heidän esteensä. Tämä ongelma tuntuu erityisesti hankaloittavan poikien elämää. Eikä ihme, välitunneilla, käytävissä, kaupungilla poikien olemisen tavan on sovittava erilaiseen joukkokulttuuriin kuin tyttöjen. Syvälliset keskustelut ja asioiden pohtiminen monista eri näkökulmista ilman kilpailuasetelmaa ja fyysisen riidan mahdollisuutta eivät vain kuulu äijäkulttuuriin, jota suurin osa pojista joutuu toteuttamaan pärjätäkseen.

Mutta minä näen ja kuuntelen.

Tässä Megafonin erittäin hyvä ja laaja-alainen, varsin teoreettinenkin, pohdinta miesliikkeen nimen käyttämisestä, sen todellisista päämääristä ja vaikutuksista todelliseen tasa-arvotaisteluun, joka tunnetaan myös nimellä feminismi. Minä haluaisin nähdä oikeaa miesasiaa, jotta nämä pojat kasvaisivat miehiksi, joiden ei tarvitse polkea pienempiensä oikeuksia tunteakseen olevansa tärkeitä. He ovat. Jos he oppisivat kuuntelemaan?

Jk. Jos joku vielä tässä ajassa ja paikassa haluaa puhua sukupuolineutraaliuden kautta ja puolesta, tarvitsee vain vilkaista, kuinka oppilaat luokkaan istuvat, kun saavat itse valita paikat. Toinen puoli luokkaa on tytöille, toinen pojille. Eikä se mikään ihme ole, kun osapuolien välille on melkein mahdotonta muodostaa kunnollista keskustelua. Ilmaisun tavat ovat liian erilaiset, odotukset myös.

Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

Tasa-arvoa miehille?

Helsingin Sanomissa tasa-arvoministerimme Stefan Wallin yrittää herätellä keskustelua ”miesten tasa-arvosta”. Minä kun olen erehtynyt luulemaan, että tasa-arvo nimenomaan pyrkii siihen, että sukupuolesta riippumatta ihmisillä olisi samat oikeudet ja velvollisuudet.

Vaikka aihe (syrjäytyminen, väkivallan uhrius) on tärkeä, se on auttamattomasti sanoitettu väärin. Tällainen vastakkainasettelujen kautta puhuminen vain kerta kaikkiaan sotkee koko tasa-arvokäsitteen käyttämisen ja tietyllä tavalla diskriminoi sen ”vain naisten edun tavoitteluna”. Miesten syrjäytyminen ja väkivallan kohtaaminen on iso kysymys, jonka ratkaisemiseksi pitäisi miettiä keinoja. Mutta mitä tekemistä sillä on tasa-arvon kanssa? Kyse ei ole yhtäläisistä ja vaadittavista oikeuksista, vaan yhteisen ongelman selvittämisestä. Ihmiset syrjäytyvät, ihmiset joutuvat väkivallan uhriksi. Sukupuolella voi olla sen kanssa tekemistä, mutta onko kyse asiasta, jota naiset ja yhteiskunnan sukupuolijako kategorisesti ylläpitää? Onko kyse jostakin, jonka nimenomaan naiset voisivat omalla käyttäytymisellään ja ratkaisuillaan muuttaa? Niinpä.

Tällaiset lausunnot olisi vain syytä jättää sotkemasta todellista tasa-arvokeskustelua, jossa systemaattiset ja kulttuurin sisään rakennetut valtarakenteet asettavat erilaiset selviytymisen mahdollisuudet jonkin ulkoisen attribuutin kuten sukupuolen tai etnisyyden perusteella. Miksi on niin tärkeää jakaa kahteen sukupuoleen ja vastata pahaan pahalla? Kuin yhteiskunnallinen kiista kotitöiden jakamisesta: ”A. Naiset kokevat valtaosan lähisuhdeväkivallasta (miehiltä), mutta B! miehet kokevat valtaosan yleisestä väkivallasta (miehiltä).” Joten tasoissa ollaan? Molemmat ovat ongelmia, joita kannattaisi käsitellä jotain muuta kuin vastakkainasettelun ja vihaisen sukupuolitaakan vertailun kautta. Miksi, miten ja kuinka asiaa voisi muuttaa olisivat mielestäni hyviä kysymyksiä. Tietyllä tavalla kysymyksenasettelulle tunnusmerkkistä on se, että vahvemman tulisi kantaa vastuu omasta ylivoimastaan.

Kirjoitukseeni miehen roolista tämä liittyy mielestäni saumattomasti, koska nähdäkseni ongelmalla on jotain tekemistä juuri kulttuurimme tiukan ja yksiulotteisen karkean mieskuvan kanssa. Kun mies halutaan nähdä valloittajana, eikö hänen täydy hallita väkivallan kenttä? Olisiko tasa-arvotaistelulle sijaa nimenomaan mieskuvan muokkaamisessa? Toinen Helsingin Sanomien uutisoima ”tasa-arvopohdiskelu” saa totisesti miettimään asiaa, kun itse tutkijakaan ei koe itseään tasa-arvon arvoiseksi.

Wallinin huoltajuusaiheinen pointti taas on varsin aiheellinen tasa-arvokysymys – etenkin näin isänpäivänä. Se on toisaalta onnekkaasti yhteiskunnan hallittavissa positiivisessa mielessä isyyslomien painoarvon lisäämisen ja vanhempainloman kustannusten jakamisen kautta, jos huoltajuuskiistat nykyisellään ratkaistaan mm. lasten lähemmyyden tunteiden avulla, jotka usein määrittyvät kotiin jääneen vanhemman eduksi.

Herkkä poika ja vahva tyttö

Mieskuva puhuttaa. Ville Rannan sarjakuvablogissa osoitetaan kokemuksellisten sarjojen kautta, kuinka ”pojat ovat poikia” -mentaliteetti vahingoittaa poikia yhtä paljon kuin se tyttöjä diskriminoi vaatimalla heiltä dikotomian toista laitaa: kilttiä, hiljaista, alistuvaa roolia. Poikien pitää olla dominoivia, aktiivisia, voittajia luonteeltaan ja sielultaan. Herkkä poika ei pärjää, ei edes yhtä hyvin kuin vahva tyttö. Ranta puhuu myös itse sukupuolierosta hauskasti lampunasentamissarjakuvassaan. Miehinen minimi on lampun asentaminen. Mikä on naisen minimi? Entä, jos ei kykene siihenkään?

Kaari Utrio taas kirjoittaa esseekokoelmassaan Kiilusilmä feministi, kuinka vielä 80-luvulla kotiin jäävää ja lastensa kanssa aikaa viettävää isää nimitettiin hyvin kyseenlaisin konnotaatioin ”pehmoisäksi”. Isältä, siis perheen ainoalta mieheltä, ei odotettu muuta kuin mieskäytöstä: miesroolin täyttämistä. Ole vahva, johda ja pidä perheesi leivässä. Hellyys, herkkyys ja hoivaavuus ovat olleet jotain, mitä mieskuvasta puuttuu kokonaan. Ne ovat ominaisuuksia, jotka tekevät miehestä uhrin, heikomman kuin se johtajamies, joka pitää voittaa.

Päivystävä feministi taas esittelee miehen roolin kapoisuutta sekä eräänkin ekonomisen tutkimuksen olettamasta mieskuvasta että Disney-elokuvien prinsessaroolien rinnalle ja niiden pystyssä pitelijäksi rakennettujen prinssinroolien mieskuvasta. Karmivan yksiulotteinen on mieskuva, jos katsoo ostoslistaa, joka sitä määrittelee. ”Isot työkalut, makkara, olut, auto”? Jos miehenä oleminen on vain tuota, ei ihme, että kalja maistuu. Disney-roolikuvissa mielestäni mielenkiintoista onkin juuri se, etenkin aikaisissa Disney-elokuvissa, kuinka vähämerkityksisiä ja persoonattomia prinssit ovat. Prinsessa Ruususessa, Lumikissa ja Pienessä merenneidossa prinssin rooli on mennä prinsessan tai prinsessalta näyttävän perässä ja vain olla prinssi, ihastua prinsessaan. (Pienessä merenneidossahan prinssi on mennä lankaan ja mennä naimisiin väärän tytön kanssa, koska tällä on Arielin varastettu ääni.)

Eufemia puhuu siitä, kuinka seksikumppanien määrää tutkivien kyselytutkimusten vastaukset ovat vuosikymmenien kuluessa muuttuneet ja miksi. Nykyisin naiset ilmoittavat enemmän kumppaneita kuin ennen, vaikka määrä silti ylipäänsä on huomattavasti pienempi kuin miesten vastauksissa. Seksikumppanien määrä näyttää ihan maalaisjärjellä olevan vinksallaan, jos ajattelee kysynnän ja tarjonnan lakia… Yksi vaihtoehtoinen selitys on naiskuvan muuttuminen: enää ei tarvitse valehdella suojellakseen omaa minäkuvaansa yhteisön odotusten paineilta. Samat odotukset kohdistuvat miehiin käänteisinä: kumppaneita pitäisi olla paljon, koska valloittajan sielu tulee sillä tavoin esiin. Kylmä, empatiakyvytön ruinaaja… ? Mitä on Mies?

Setan sukupuolitesti on vuosikausia tarjonnut minulle ja ystävilleni hupia. Siinä nimittäin sijoitetaan testihenkilö naisen ja miehen sukupuoliroolien, odotusten, stereotypioidenkin mukaan asteikolle mies – nainen – sukupuolineutraali – androgyyni, joista sukupuolineutraali sanoutuu käsittääkseni irti kaikista sukupuolisuuden velvoitteista ja androgyyni pyrkii hallitsemaan molempien sukupuolten piirteitä. Testi vain osoittaa sen, kuinka riittämätön on moniulotteisinkin käsityksemme Miehestä ja Naisesta, sillä siihen aina liittyy vastapariasettelu. Testissä on laajennettu neljään sukupuolisuuden ilmentymistapaan. Olisiko mahdollista laajentaa mielessäänkin? Monet miehet ovat huomanneet olevansa naisia tai sukupuolineutraaleja, naiset androgyynejä tai sukupuolineutraaleja, mutta vain harva nainen päätyy mieskategoriaan. Miksi? Onko se liian karkea, yksinkertainen, liian tiukasti rajattu?