Vintage, kierrätys ja loppuun käytetyt vaatteet

Löysin hienon blogin Facebook-kaverin vinkistä – Toisen roska on toisen aarre. Erityisesti siellä minua kiinnosti Etelä-Suomen Sanomien vintage-juttua kritisoiva kirjoitus. Minulle ei Etlaria (näin kaverien kesken) tule niin kuin ei muutakaan päivälehteä, koska se paperin määrä, mutta blogijutusta käsitin, että ESS:n jutussa kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn vintage- ja second hand -innostuksesta. Samantyyppisellä asenteella oli pieni juttu myös Olivian jossakin numerossa – ”kierrätys viherpesua”.

Ymmärrän, että jokainen muoti-ilmiö herättää toki myös halun kritisoida ja olen itsekin monesti ärtynyt huomattuani ostaneeni rikkinäisen tuotteen kirppikseltä. Nytkin tuossa tuolin reunalla roikkuu mekko, jonka kainalokappaleen reikä pitäisi korjata. Mutta toisaalta. Jos se tuote on jo kertaalleen käytetty. Ja maksaa 2 euroa. Kahdella eurolla ei oikein enää saa edes kahvia mistään, kun ne kaurismäkeläiset kuppilat ovat kaikki kellahtaneet nurin. Kuinka tohjo olisin, jos en voisi ommella umpeen yhtä kainalosaumaa? Tai toisaalta: jos löytäisin upean vintage-aarteen, joka kestää todennäköisesti 20 vuotta käyttöä, mutta en viitsisi investoida ompelijan palveluihin?

Valintoja, valintoja.

Olen itse aina ostanut hyvin suuren osan vaatteistani kirpputoreilta, second hand -puodeista ja nykyisin hienommin nimetyistä vintage-puodeista. Vielä yläaste- ja lukioaikanani kirpputoreilta kuten Järvenpään Femmatorilta löytyi hyvää ja laadukasta tavaraa, myös vaatteita. Löytyy niistä nykyisinkin, kun jaksaa käydä usein ja penkoa – jos ehtii – mutta suurin osa tavaravuoresta on nykyisin sitä samaa H&M- ja Zara-kamaa, joka on nyppääntynyt, vanunut ja jonka saumat yleensä ovat revenneet tavalla, jota ei voi korjata.

Kun juuri ostetusta Vero Modan takistani vuosi tai kaksi sitten repesi selkäsauma ja avasin vuoren korjatakseni sen, minua kohtasi ikävä yllätys. Kangasta ei ollut huoliteltu lainkaan, eikä ihme, sillä kangas oli leikattu niin huolimattomasti, ettei siinä kyseisessä saumakohdassa ollut lainkaan saumavaraa. Takkia oli mahdoton korjata pienentämättä sitä, koska huolittelematon kangas oli alkanut purkautua, eikä sitä alunperinkään ollut tarpeeksi pitämään takkia koossa. Mieleeni muistui H&M:n talvitakki, jonkalainen oli sekä minulla että ystävälläni, harmaa ja ruskea. Kävimme yhteensä muistaakseni viisi kertaa vaihtamassa takkimme siksi, että siitä hajosi vuorollaan vetoketju, sauma tai joku muu elintärkeä osa. Ostin kuukausi sitten villahansikkaat kivijalkaliikkeestä ja niiden sormien päätysaumat antoivat periksi kahden päivän käytössä. Ongelmaa on siis vaikea korjata olemalla ostamatta tunnetuista halpaliikkeistä. On tiedettävä, mistä voi ylipäänsä ostaa ja missä tuotteet on tuotettu.

Epämääräisissä oloissa tuotettujen tuotteiden ostaminen ei ehkä muutenkaan ole kovin järkevä juttu pitemmällä tähtäimellä (kun ajattelee eettisesti joitakuita työläisiä jossakin kaukana), eikä ainakaan, jos jokainen niistä vaatteista on käyttökelvoton – ei vuoden eikä parin – vaan muutaman kuukauden jälkeen. Minulla on monet kengät, jotka ovat olleet käyttökelposet 50-luvulta lähtien ja joista pidän huolta, jotta ne yhä kestäisivät. Samoin vaatteista.

Mutta jos kirpputoritkin täyttyvät vaatteista, joiden hihansuut purkautuvat, kainalosaumat ovat nyppääntyneet ja usein rei’illä ja jotka on tehty jossain kolkassa maailmaa, jossa työläisten olot muistuttavat enemmänkin orjuutta, onko minun siirryttävä kirpputoreilta jonnekin muualle? Ehkä. Vintage-liikkeet ovat paikkoja, jonne kestävyydestä, ekologiasta ja esteettisyydestä kiinnostuneet omistajat ovat tuotteita metsästäneet pitkin maailmaa – mutta erityisesti kotimaasta. On mahtava tunne ostaa mekko, niin kuin kesällä tein, jonka lapussa lukee valmistajana Salonne Salo tai tuoli, jonka pohjassa on leima Lahden puukalusto OY. Nykyisin on aikalailla sama, mistä tuotteen ostaa, sen lappu paljastaa joka tapauksessa aina saman ikävän tosiasian: Made in Hong Kong, Kamputsea, Kiina, Intia…

Lisäksi Prosakissa käydessäni poikkesin aivan ravintola Dubrovnikin vieressä olevassa uudessa liikkeessä, jonka ihana suomalainen nimi on Paloni. Liike edustaa sitä kalliin pikkuputiikin liikettä, joihin tuntuu epämukavalta poiketa lähinnä siksi, että pelkää, ettei mihinkään ole varaa. Tottahan se onkin, kirjailijana rahaa ei koskaan juurikaan ole riippumatta siitä, kuinka monen tv-kameran edessä pitää edustaa. Mutta Paloni-liikkeessä oli suomalaisten (ja ulkomaalaisten) suunnittelijoiden tekemiä vaatteita, joissa kerrotaan niiden syntyhistoriasta ja materiaalin ekologisuudesta.

Ennen vanhaan (hih, pääsinpä sanomaan!) ihmisillä oli muutama vaate juhlaan ja arkeen. Jos vaatteet kestäisivät, olisivat hyvin suunniteltuja ja niiden materiaali ja tekotapa kestäisi tarkastelua, voisin minäkin päätyä siihen, että sadan parin euron mekon sijaan ostaisin yhden hyvän. Se vain vaatisi suunnittelua ja etsimistä ja ehkä jopa ompelijan palvelujen käyttämistä. Mahdotonta? Enpä usko. Etenkään, kun ainakin Melli tekee helppoja korjauksia kaupan päälle.

Jk. Se H&M:n mekko, joka mulla oli päälläni kirjamessuilla, on kirppikseltä. Toim.huom.

Amatööri vastaan harrastaja

Hesari lohkaisee taas. Leena Virtanen kritisoi uutta harrastajahengessä tuotettua kokoillan elokuvaa Mitä meistä tuli Nytin kritiikkijutussaan Harrastajapohjalta. Ongelmana kritiikissä ei niinkään ole Finnkinon levitykseen maagisesti päässeeseen elokuvaan kohdistuva kritiikki, vaan kokonaisen sukupolven yliolkainen nimeäminen Idols-sukupolveksi, joka ei häpeämättömyydessään tajua, missä menee osaamisen ja yrittämisen välinen raja.

Sattumoisin minäkin olen syntynyt 80-luvulla.  Sattumoisin olen kirjoittanut ja ohjannut näytelmän Kellariteatterille, kirjoittanut (kohta kaksi) romaania, toiminut kriitikkona – ja ihan itse yrittämällä. Näihin hommiin ei oikein koulutusta ole. Lukeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Kokeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Mitään taianomaista rajaa Oikean Kirjailijuuden ja sen epätoivoisen tyrkky-yrittämisen välillä ei ole – paitsi julkaisemispäätös. Siksi haluan käydä käsiksi väitteeseen, jolle Virtanen pohjaa koko kritiikkinsä.

Onko yrittäminen jotenkin noloa?

Leena Virtasen mukaan se on kokonaisen sukupolven synti. Me vain luulemme osaavamme ja tyrkytämme tekeleitämme niiden luokattomuuden uhallakin viattomien viihdettä etsivien silmille.

Uskon, että kritiikin käsittelemässä harrastajapohjalta tehdyssä elokuvassa voi olla moniakin todellisia kritisoinnin aiheita. Elokuvanteossa totutut rakenteet ja tuotantoratkaisut ovat katsojalle usein tarinaa tai näyttelemistä tärkeämpiä – samat vahanaamat ja tuttu loppuhuipentelu kamera-ajoineen on se, mitä katsoja odottaa mennessään elokuviin. Myös se nolottaa, jos yritetään rakentaa suurempaa draamaa kuin, mihin on aineksia – joko aineellisia tai sitten tarinankerronnallisia. Monet romanttiset komediat ovat täyttä surkeasti näyteltyä sukupuolistereotypiaa ilman tarinan hiventäkään. Ja ne tehdään sentään ammattilaisvoimin.

Sattuu olemaan niin, että tein vuosia sitten Länsiväylään haastattelun ohjaaja Miika Ullakosta, näyttelijä Olli Similästä ja tuottajana ainakin tuolloin toimineesta Tianyi Panista ja heidän silloisesta projektistaan Graffiti meissä. Näin tuolloin myös itse elokuvan, jota he levittivät DVD:inä omasta toimestaan. Vaikka leffa selvästi olikin vailla suuren maailman budjettia, ja vaikka sen kerronnassa ehkä jotakin uskottavuuden tapailua oli, kokonaisuutena leffasta jäi hyvä fiilis. Siinä ei oltu tyydytty kuvaamaan arkea arkisesti, vaan yritettiin rakentaa tarinaa ja draamaa varsin kunnianhimoisesti. Nuoret tekijät jättivät elävät ja siksi koskettavat sormenjälkensä elokuvan muoviseen pintaan.

Pidän siitä, miten Tianyi Pan Hesarin keskustelupalstalla puhuu elokuvan kentän demokratisoitumisesta. Sama tapahtui pornolle, kun VHS-tekniikka ja sittemmin videokamerat yleistyivät.

Kunnioitin myös syvästi Miika Ullakon omistautumista edelliselle projektille, jonka hän toteutti omilla säästöillään ja kokonaisen vuoden (muistaakseni) leffan kuvaamiseen ja editoimiseen uhraten. Jos leffa ei yllä miljoonien eurojen suurien lafkojen leffojen tasolle – onko se ihme? Kuka arvostelee Rakkautta & Anarkiaa- tai Docpoint- leffoja näin kylmästi ja perustelematta tai kuvaamatta lähemmin, mistä on kyse?

Mikä ihme siinä on, että täällä pohjolassa ei saa yrittää koskaan – pitäisi heti onnistua?

Voin paljastaa sellaisen varsin nolon yksityiskohdan, että ennen kuin sain julkaisupäätöksen ehdin lähettää (muistaakseni) viisi eri käsikirjoitusta kustantajille kautta maan. Viisi! Tein töitä vuosia, tai siis silloisen asemani mukaan: tyrkyttelin ja yritin, enkä nähnyt omaa surkeaa riittämättömyyttäni. Kaikki muuttui maagisesti, kun allekirjoitin Gummeruksen kanssa kustannussopimuksen. Pyrkimykseni nähtiinkin sinnikkyytenä, uskottavuutena, eikä enää haihatteluna ja ajan hukkaamisena. Niinpä niin. Mistä sen etukäteen tietää?

Ei mistään.

Uskoisinkin, että kyse Mitä meistä tuli -leffan teilaamisessa on hiukan samanlaisesta ilmiöstä kuin Poesian tai ntamonkin teoksien yliolkaisessa teilaamisessa – kyse on pyhästä suomalaisesta myötähäpeästä. Mitään ei saisi tehdä, yrittää, leikitelläkään, jollei ole auktoriteetti tai saanut alan auktoriteetin hyväksyntää (tsekkaa postini leikkimisestä).

Miika Ullakon elokuvilla on kuitenkin ainakin jonkinlainen todistusvoima: ne kertovat jotain olennaista, elävää, koskettavaa ja siten nolostuttavaa meistä suomalaisista. Siitä todistavat lukuisat ulkomaiset elokuvafestivaalipalkinnot. Ne kertovat meistä jotain totta muille kuin suomalaisille. Mutta meille?

Kirjailija yllättyy – Paljain käsin

Tänään yllätyin. Selasin kustantamoni Gummeruksen sivuja. Ja PÄNG. Löysin sieltä romaanin nimeltä Paljain käsin, kannessa raskaat hiuspalmikot ihoa vasten.

Kirjallani on näköjään kansi, sillä on nimi, se elää ja hengittää, ja siitä kerrotaan kuin mistä tahansa romaanista. Tuolle tapahtuu tuota ja sitten tuo tekee niin. Tämä on tällainen, mutta miksei tuo saa olla tuollainen?

Vähät siitä, että näin kirjani kannen ensi kertaa netistä. Vähät siitä, että luin kirjani esittelyn ensi kertaa netistä, vahingossa.

Siinä on teemoja! Siinä on henkilöitä!

Se on totta!

Katsokaa vaikka.

Ei saa kuiskata, pitää huutaa

Tarina siitä, kuinka nykyruno jäi 80-luvulle ja uusi runo sai syytteen lapsellisesta leikittelystä ja epäkypsyydestä.

Tiesittekö, että kirjallista maailmaa kuohuttaa Hesarin kritiikki? Se on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että verkkohesarin keskustelussa käyvät lähes kaikki runouden kentän toimijat kustannustoimittajista runoilijoihin – ja ovat samaa mieltä.

Yleensä kritiikit ovat, mitä ovat. Yhden ihmisen mielipide. Jos se on hyvin perusteltu, sitä voi uskoa, vaikka olisi itse eri mieltä. Sen voi hyväksyä. Näyttää kuitenkin siltä, että tällä kertaa kriitikko on astunut jonkinlaisen ääneenlausumattoman rajan yli.

Antakaa, kun selitän hiukan. Kirjallisuuskritiikki on yleensä perusteltu näkemys siitä, mitä tekstissä pyritään ilmaisemaan ja miten, ja kuinka se tavoittaa loppukäyttäjän, siis lukijan. Yleisesti käytäntönä on ollut, että esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan eri tavalla kuin alan konkareihin. Ei ole ollut tapana lytätä kenenkään taiteellisia pyrkimyksiä vain yhden kömpelön tai keskeneräisen teoksen vuoksi.

Esikoiskirjailijoihin ja heidän teoksiinsa siis yleensä suhtaudutaan kirjallisuuskritiikeissä huomattavan positiivisesti – osaltaan konkreettisesti ihan niin, että teksti pyrkii enemmän esittelemään tekstin ja tekijän kuin arvottamaan sitä. Näin on usein, mutta ei aina.

Kritiikeissä on yleensä tapana perustella kriitikon väistämättä esiin nousevia mieltymyksiä tai kieltymyksiä tekstiesimerkein ja tekstiä tarkemmin kuvaillen. On aivan hyväksyttävää kertoa, että jokin ei vain kolahda, kunhan kertoo miksi. Hyvä kriitikko huomioi myös lajityypin ja siten tavoitellun vaikutuksen. Dekkareita ei voi arvostella korkeakirjallisin perustein: vaikkapa syyttää kielen runottomudesta ja latteudesta tai juonikeskeisyydestä. Aina se on kuitenkin mahdollista – kunhan kritiikissä myös esitellään tekstin tärkeimmät ominaisuudet ja teemat. Olennaisinta kritiikissä on kuitenkin tunnistaa kirjallisuudenlaji, tavoiteltu vaikutus ja sijoittaa tekstin arvo ja osuvuus nimenomaan sinne, missä se pyrkii vaikuttamaan. Runoutta voi tuskin syyttää juonettomuudesta vaikuttamatta jotenkin puutteelliselta henkilöltä arvioimaan runoutta.

Ja tässä on se syy, miksi Jukka Petäjän kritiikki Uuden runouden äänenmurros on saanut aikaan vastaäänien vyöryn. Yleensä toisten kritiikkiin ei ole tapana puuttua, koska kuten sanottua kritiikki on yhden henkilön valistunut mielipide. Uuden runouden äänenmurros kuitenkin rikkoo liian montaa kirjallisuuskritiikin hyvien tapojen sääntöä.

Jutun nimi antaa uskoa, että kyse olisi syväluotaavasta kirjallisesta analyysista, jossa uuden runouden ääniä olisi tutkittu kenties kirjalisuustieteellisellä otteella ja suuntauksesta nyt pyrittäisiin sanomaan jotakin olennaista. Siksi tuntuu aika härskiltä, kun huomaa, että jutussa viisi itsenäisten ja uuden tyyppisten (PoEsia ja ntamo) kustantamojen esikoirunoilijaa teilataan muutamalla lauseella ja parin säkeen mittaisella tekstiesimerkillä. Runoilijoista ei kerrota mitään, eikä heidä teoksiensa maailmaa eritellä muutamaa yleispätevää johtolausetta lukuunottamatta, jotka koskevat siis kaikkia näitä teoksia erottelematta. En ole lukenut yhtäkään näistä teoksista, vaikka kurkkasinkin mielenkiinnosta Nuoren Voiman Runous 2008 -sivuilta Timo Harjun runoja. PoEsian runoilijoiden runothan ovat luettavissa ennen ostopäätöstä PoEsian nettisivuilta.

Hesarin kritiikki ei siis ole kritiikki. Se on kirjaesittely kautta kolumni. Varsin sarkastisin ja siten nautittavin äänenpainoin kriitikko viljelee metaforia ja allegorioita nuoruuden toilausten ja runojen yhteydestä. Myös tuuleen sylkeminen, nuorison ykkösharrastus, pääsee tekstissä esille. Teksti on sinällään nautittava. Teilauksia on aina hauska lukea, ilkeydet ovat huumoriakin parempaa viihdettä. Yhteydestään irrotetuista tekstiesimerkeistä ei voi jutun kehyksissä olla kuin yhtä mieltä: ne ovat vähintäänkin kömpelöitä tai kummallisia.

Mutta. Teksti on Suomen päälehden Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kritiikkiosiossa, yhden sen pääkriitikon kirjoittama, ja se saa lukijat uskomaan, että näihin viiteen teokseen ei kannata tuhlata aikaansa. Näihin viiteen esikoisrunoelmaan, joissa varmasti on kokeellisia elementtejä, mutta joiden tekijät ovat yhtä kaikki itsenäisiä, erillisiä runontekijöitä, jotka ovat työstäneet teoksiaan huolella ja ajatuksen kanssa.

Pointsina on mielestäni se, että kirjallisuusmaailma ei ole hyväksynyt PoEsiaa ja ntamoa oikeiksi kustantamoiksi, ja siten niiden julkaisuja ei tarvitse kohdella niin kuin oikeita teoksia. Niitä voi kohdella kuten omakustanteita. Juuri nämä samat jäyhät ja jälkeenjääneet kustantamisasenteet synnyttivät alunperin ntamon ja PoEsian vähemmän myynnin odotuksille ja siksi enemmän teoksen kirjalliselle laadulle perustuvat kustantamot. Perinteiset isot kustantamot eivät halua julkaista kovinkaan kokeellista tekstiä, koska sitä ei osteta. On kokonaan toinen juttu, luetaanko sitä. Kun sitä kuitenkin luodaan, uskon minä, että sitä myös luetaan.

Minusta on vähintäänkin kyseenalaista julkaista kritiikki, josta ei voi varmuudella sanoa, onko itse teoksia edes luettu. On vähintäänkin kyseenalaista teilata viiden runoilijan, vielä esikoisen!, teokset yhdessä lyhyessä kolumnimaisessa pläjäyksessä. Mutta ei ole lainkaan ihmeellistä, että uusiin ääniin suhtaudutaan näin. Tätä vastaan ntamo ja PoEsia lähtivät taistelemaan, tähän asenneilmapiiriin niiden teoksien on siis pakko syntyä.

Minua suorastaan huvitti, kun kirjallisuustieteen luennolla käytiin läpi (otsikolla) nykyrunoilijoita, ja esimerkkinä oli Jyrki Kiiskinen. Jyrkin runot ovat toki hienoja ja hän on paikkansa vakuuttavasti ottanut runoilija – mutta hän julkaisi ensimmäisen teoksensa 80-luvulla! Eikö sen jälkeen todellakaan ole julkaistu mitään mainitsemisen arvoista – edes nykyrunosta puhuttaessa? Jotakin vikaa täytyy olla käytänteissä, ajatusrakenteissa. Kukaan ei uskalla ottaa tekstiä ja sen tekijää mukaan kirjalliseen kaanoniin mediassa, kritiikissä tai edes yliopisto-opetuksessa ennen kuin sen paikka kentällä – ja siten arvo – on varmuudella merkitty. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Mutta mikä ihme on sitten kritiikin tehtävä? Vahvistaa olemassaolevia rakenteita? Kirjoittaa niistä, joista on jo vuosia kirjoitettu ja unohtaa muut? Mihin jäivät kokemuksellisuus ja näkemys, ne lukijan päätyökalut?

Haluan vain sanoa, että Timo Harjun Tuu tuu tupakkarulla -laulun luettuani koin jonkinlaisen koskettumisen kokemuksen, eikä minua pelota sitä tunnustaa. Sen saattoi jäljittää kyynelistä silmissäni. Kuinka usein teille käy niin, kun luette runoja?

Keskustelua muualla verkossa:

• Jukka Petäjä: Uuden runouden äänenmurros, kommenttiketju.
• Miia Toivio: Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?
• Karri Kokko: Kritiikistä ja keskustelusta.
• Sisko-Tuulikki Toljonen: Vanhojen herrojen paluu.