Aihearkisto: mediakriittisyys

Ne sukupuolistereotypiat

Aurinko häikäisee upeasti läpi sälekaihtimien. Olen nousemassa sängystä, haluan touhuamaan omia juttujani, keittämään kahvia, lukemaan blogeja, pelaamaan Sims3:a loman kunniaksi.

Mies nappaa kiinni vyötäröstä pitkällä kädellään ja vetää takaisin sänkyyn.

Minä, vaimo: Ei kun mä haluun mennä pelaamaan.

Mies sanoo: Halitaan ensin vähän.

Minä, vaimo nytkähdän kärsimättömästi otteessa. Miehen käsivarsi heltiää. Hän kääntää katseensa kattoon. Tiedän, että olen jotenkin loukannut. Mutta kahvin porotus, pelin hurmio! Onhan tässä maattu jo koko yö.

Mies sanoo: Ei helliminen ole vaan sua varten.

Käperryn kainaloon, otan mukavan asennon pää rintakarvojen kutituksessa. Jään miettimään: Miksi kuvittelen, että on?

Ai niin. Ne sukupuolistereotypiat.

Ai mikä yhteiskunnallinen sanoma?

Mediassa on nostettu puheenaiheeksi esikoiskirjailijoiden yhteiskunnallisuus. Jarkko Tontin sukupolvien sotaa ja Miika Nousiaisen suomalaista alemmuutta suhteessa kaikkiin muihin – etenkin lähimpään länsinaapuriin – käsittelevät niin se suurin päivälehti kuin naistenlehdetkin. Mutta hups. Oliko niitä esikoiskirjailijoita muitakin? Runoudesta toki onkin vaikea sanoa, kuinka yhteiskunnallista se on – ellei kielen poliittisia merkityksiä lähestytä. Eikä niitä tietenkään lähestytä.

Niinpä runsas esikoiskirjailijoiden joukko jää yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. No, minäpä tarjoan uutta yhteiskunnallista puheenaihetta: suhtautuminen naisten kirjoittaman tekstin yhteiskunnallisuuteen.

Nykyelämän epävarmuus, ruumiista ja ruumiillisen työn tekemisen perinteestä vieraantumisen teemat toistuvat ainakin Laura Lindstedtin, Aina Bergrothin ja Essi Henrikssonin romaaneissa. Asiaan on vaikea tarttua ja siinähän on koko ongelman ydin – kaikki karkaa kosketusta

Yhteiskunta ei tarjoa edes alkeellista tukiverkkoa sellaiselle, joka ei valitse perinteistä muotoa elämälleen – siitä huolimatta, että perinteinen valinta on nykytilanteessa tehty suurimmassa osassa ammattiryhmiä jo mahdottomaksi. Perheyhteisöäkään ei enää ole, kun individualismi kukoistaa ja jokaisen olisi paras pärjätä omillaan. Ihme on suorastaan, kuinka kukaan saa jalkojaan pidetyksi maassa tai saatetuksi päätökseen yhtäkään kunnianhimoista projektia, jolla ei ole taloudellisen tuottavuuden toivetta.

Nämä lukuisat näkökulmat ovat kuitenkin median lukijoilta jääneet huomaamatta – ehkäpä siksi, että kyseessä todella on ajankohtainen ja siten näkymätön ja suoraa tarkastelua välttävä kaikennielevä ongelma, joka peittää sumuunsa joka elämän alueen. Siihen on mahdoton tarttua vain yhdestä näkökulmasta ja siten kirjavuosi tarjoaakin mielenkiintoisen lähestymistavan jollekulle, joka jaksaa kahlata kaikki teokset läpi.

Toinen syy näkökulmien sivuun jäämiseen saattaa olla eksplisiittisyyden puute.
Mainitsematta jääneet kirjat kun kertovat aiheistaan yksilön näkökulmasta, kokemuksellisesti ja kielellistä määrittämistä välttäen. Yksityisestä yleiseen siirtyminen on kenties osoittautunut median lukijoille ylivoimaseksi tehtäväksi. Sehän vaatisi tulkintaa, yleistettävyyden oletusta, eikä sitä uskalleta tehdä. Mutta jos kyseessä on edes yhden henkilön totuus, eikö se jo todista jotain? Ympäröihän yksilöä aina yhteiskunta, eikä sama olisi toisenlaisessa yhteiskunnassa mahdollinen tulos.

Lukuisat toimittajat ja kulttuurin moniosaajat ovat tulleet keskustelemaan kanssani ruumiillisuuden tematiikasta – Max Ryynäsen blogikin tunnustaa aiheen kaikennielevyyden – ja ongelman laajat yhteiskunnalliset aspektit on tunnustanut jokainen keskustelukumppaneistani. Jos kyse onkin vain siitä, ettei asian kuvailua ole ymmärretty sen eksplisiittisyyden puutteen vuoksi, niin nyt sen paljastan: hei, niissä puhutaan ruumiillisuudesta! Take it from here.

Nolostuttavan naiivi ruumis

Amy Winehousen Rehab-biisi ei ehkä ole hänen parhaansa, mutta taitaa olla sitä päähän jäävintä tyyppiä. Vanhaa kunnon jazz-meininkiä, niin biisi kuin aihekin. Addiktiosta irti pääseminen ei edes ole biisin aiheena, vaan se, että ei ole oikeutta puolustaa haluaan pysyä addiktoituneena! Amy sen kuitenkin tekee. Hän istuu mieluummin Rayn kanssa kotisohvalla – ei voi menettää 70 päivää, sillä Ray voisi sillä aikaa lähteä.

Myös taiteilijan työssä tuo tunne on tuttu. Rehab? No, no. Tämä levottomuus on työvälineeni. Sama levottomuus, joka purkautuu Winehousen, nimen mukaiseen, tapaan käyttää huumeita tai vetää överikännejä, jos tunnetta ei saa kanavoitua taiteelliseen työhön.

Winehousen sanoitukset ovatkin suorasukaisia, jopa siinä määrin, että kuulija jää taiteilemaan ambivalenttiin suhtautumiseensa – pitää, ei pidä, uskoo, ei usko. Amy ei ole itseironinen, hän kirjoittaa puhtaan itsekkäästi ja se tekee teksteistä ja biiseistä niin ylivoimaisen vetäviä. Löysällä, paksulla Billy Holiday-tyylisellä jazz-äänellä laulava nuori Amy laulaa suoraan ja jotenkin se tuntuu rehellisemmältä kuin analysoitu, puhki kulutettu psykologisointi ja empatian tai älyllisen prosessoinnin teeskentely. ”What did you expect, you left me here alone? I drank so much, I needed to touch.” laulaa Amy Cherryn eteerisessä melodiakulussa poikaystävänsä pettämisestä.

Amy ei jätä asiaa siihen, hän menee sopivan rajoille, kertoo totuuksia, jotka eivät mitään auta, mutta jotka ovat totta. Ruumiillisia kokemuksia, kun ei lasketa – vain objektiiviset tapahtumat. Mutta Amy laulaa: ”…he means nothing to me, I can’t even remember his name, why you’re so upset, baby you were there, and I was thinking of you when I came.” Ajatus on tärkein, vai miten se sanonta meneekään?

Ruumiillisesta kokemuksesta yritetään useinkin puhua, kirjoittaa, mutta kun äly ehtii väliin, kokemus katoaa. Joskus siinä kuitenkin onnistutaankin – heti naiiviksi, liian rehelliseksi tai käyttökirjallisuudeksi leimaamisen uhalla. Kirjallisuuden kaanon ei rohkaise ruumiillisuuden tutkimiseen, sillä mihin ruumis voi viitata muuhun kuin itseensä? Allegoria ei kiinnosta ketään, jos asiaa ei sanota suoraan (ah, mikä sisäisen ristiriita!).

Aina Bergroth (Ah autuutta! Teos) kirjoittaa hengästynyttä kieltä, jossa puhekieli ja kuvakieli sotkeutuvat kokemukseen assosioivaksi virraksi. Teksti tuntuu uskomattoman rehelliseltä, koska ruumiinkokemuksia ei voi valehdella tai keksiä, vaikka tarinan käänteet suunniteltuja olisivatkin. Anaïs Nin kirjoitti päiväkirjoihinsa uskottavampaa ja tarkempaa ruumiillisuutta kuin metaforiin ja sukupuolikliseisiin pakenevissa kaunokirjallisissa teksteissään. Mutta päiväkirjathan ovat vain terapiatarkoituksessa täytettyjä sivuja, eivät kaunokirjallisuutta!

Helsingin Sanomat on myös oivaltanut Kuiskaajan kieli poskella -palstan varjolla, että nouseva trendi – ruumiilliset ja ruumiillisuudesta puhuvat naiset – on jo vähän liiankin näkyvä trendi. Edellisvuoden kirjalliseen rakettiin, ”tummaan ja sensuelliin” Riikka Pulkkiseen verrataan nyt ”tummaa ja sensuellia” esikoiskirjailija Essi Henrikssonia (allekirjoittanut). Oivalluksestaan huolimatta Kuiskaaja on langennut ulkoiseen ruumiillisen vaikuttavuuden kuvailuun. Minnes se kokemus taas katosikaan?

No, onhan se häpeämätöntä kuvata seksiä ruumiillisena kokemuksena, eikä vain kirjallisena verhojen häilähtelynä ja rakettien roiskahteluna yöhön. Se kiusaannuttaa. Lukija- ja kuulija-parka. Ei voi kääntää katsettaan sivuun niin kuin telkkariohjelman kiusaannuttavissa kohtauksissa. Voi vaikka pylly vilahtaa.