Aihearkisto: Marjane Satrapi

Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

Persepolis sävähdyttää

Persepolis (2001) on hieno sarjakuva. Sen naivistinen jyrkkärajainen piirrostyyli sopii aiheeseen, jossa Iranin hirmuhallinnot kuvataan pienen tytön ja hänen sukunsa kokemusten kautta. Marji – taiteilija Marjane Satrapin fiktiivinen alter ego – kasvaa vaaran ilmapiirissä ja liittää kenen tahansa lapsen tavoin tapahtumiin monenlaista fantasiaa. Omapäinen Marji on päättänyt ruveta profeetaksi korjatakseen kotimaansa Iranin vääryydet. Marjin kohtaloksi tulee kuitenkin tulla lähetetyksi turvaan Eurooppaan. 

Paras ei kuitenkaan ollut vielä tässä. Persepolis on myös tehty elokuvaksi (2007) Satrapin ja Vincent Paronnaudin yhteistyönä.  Mielettömäksi, koskettavaksi, jännittäväksi ja hämmentäväksi animaatioelokuvaksi, joka nostaa sarjakuvan kaikki parhaat sävyt esiin ja vielä syventää niitä. Näyttää siltä, että Satrapin omapäisyys kannatti; hän nimittäin kieltäytyi myymästä elokuvaoikeuksia ulkopuolisille tahoille, koska halusi toteuttaa Persepoliksen taiteellisesti korkealaatuisesti ja säilyttää alkuperäisen tarinansa korostukset. Siinä hän ja Paronnaud ovat onnistuneet vivahteikkaasti. 
Kuvapinta muistuttaa koko elokuvan ajan sen painotuotealkuperästä: taustoissa on sudinvetojen rosoisuutta ja tyylitellyt maisemoinnit luovat sävykkäästi kuvan lapsuuden Iranista, joka on tarinan kertomahetkellä jo taakse jätetty paikka – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tyylittely ulottuu kuvapintaa kolmiulotteiseksi maalaaviin elementteihin – katsojaa kohti lehahteleviin perhosiin tai lumihiutaleisiin – ja niistä vielä tarinan kerrontaan, jossa eri aikatasoilla sekä silkan fantasian ja sitten vain subjektiivisen kokemuksen aiheuttaman outouden tunnun tasoilla leikitellään kuvakielen vihjeiden avulla sävähdyttävästi. 
Iran kuvataan jatkuvan sensuurin, ihmisten rajoittamisen ja koko elämän kirjon hallitsemisen pimeänä nurkkana. Kuvaava on kohta, jossa aikuistunut Marji tulee pysäytetyksi kadulla, koska hänen takamuksensa liikkuu säädyttömästi hänen juostessaan. Absurdista huumorista nousee tragedian säveliä, kun kyseiset pysäytyksen tehneet miehet ovat uuden hallinnon valtuuttamia käsikassaroita, joilla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta.
Kommunistisesti ajattelevan perheenkään piirissä aidosta uskosta ei silti tehdä pilkkaa – vain sen äärimuotojen järjettömyydestä. Suomalaisella sensuurikeskustelulla olisi Persepoliksesta paljon opittavaa.