Aihearkisto: Margaret Atwood

Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

Jos maailma tuhoutuu, kuinka käy kielen?

Olen tässä lueskellut Margaret Atwoodin tuotantoa läpi uudella silmällä. Muistan pitäneeni Atwoodin läpimurtoteoksesta Orjattaresi luettuani sen joskus 90-luvulla, mutta suhtautuneeni siihen kuin johonkin lukukirjaan, jolla ei sen kummempaa merkitystä ole kuin viihdyttää. Jännällä tavalla tuolloin vetävyys ja viihdyttävyys siis saivat minut arvioimaan kirjan kulutustavaraksi, eikä vaikkapa klassikoksi. (Tästä aiheesta tulikin Pentinkulman päivien klassikkopaneelissa jo paasattua, riittämiin.)

Päästyäni ajattelutavasta eroon, on ollut kiinnostavaa lukea Atwoodin kirjoja uudestaan.

Etenkin Atwoodin tulevaisuuden dystopiat ovatkin merkillisen vetäviä, vaikka niiden kerrontahetkellä päähenkilö usein on hyvinkin rajatun toiminnan tilassa. Niin on Orjattaresi-romaanissa sekä teoksessa Oryx ja Crake. Tarinat keskittyvät suurelta osin maalaamaan hitaasti esiin sitä, mikä on jo tapahtunut. Näin päähenkilö voi turvallisesti toimia kaikkitietävänä kertojana, joka silti saattaa jättää joitain asioita kertomatta, on puolueellinen tai unohtaa asioita – ja jopa tunnustaa oman puutteellisuutensa. Niinpä jokainen kerronnan aukko on ikään kuin kohosteinen ja osoittaa lukijalle jotain, mitä ei ole haluttu valmiiksi pureskella. Näin lukija saa lisää tilaa, eikä tule moukaroiduksi aivan kaikella informaatiolla niin mustanpuhuvasti.

Atwoodille ominaista on myös kirjoittaa kertojanäänelle itse kielen muotoja pohtivaa sisältöä. Kielen makustelu tulee yleensä perusteltua juuri kertoja-päähenkilön eristäytyneisyyden kautta, sen kautta, että kieli on hänelle ainoa väline, joka vielä muistuttaa menneestä sosiaalisesta maailmasta sekä sen ihmisistä. Oryxissa ja Crakessa kertoja muistelee sanoja, joilla ei tuhoutuneessa maailmassa enää ole viittauksenkohteita. Orjattaresi-romaanissa kertoja taas leikittelee sanoilla ja niiden monimerkityksisyyksillä usein jonkinlaisia älyllisiä uusia ulottuvuuksia löytäen. Mihin kieli voi muistuttavuuden kautta viitata, vaikka emme sitä tiedostakaan. Hauskoja ovat myös päähenkilön selitykset geneettisessä sammiossa luoduille Craken lapsille, kun hän pyrkii kertomaan vanhan maailman ilmiöistä ja joutuu selittämään joka sanan, sillä melkein kaikki on tuhoutunut. Osoittautuu mahdottomaksi kuvata monia asioita, koska niistä ovat tehneet merkityksellisiä vain sivilisaatio, kulttuuri, ihmisten väliset suhteet, tavat ja ääneen lausumattomat sopimukset. Maailman tuhouduttua kielikään ei enää merkitse samaa.

Vaikka Atwood ei kerro mitään sunnuntaikävelykertomuksia, tarjoaa hän usein tarinoidensa lopussa jonkinlaista toivoa, vaikka hiukan tahrattuakin. On taito sinänsä päättää kertomus duuriasteikolle, mutta olla myöntymättä yltiöonnellisen lopun vaatimuksiin. Atwoodin luomat maailmat eivät kuitenkaan kannattelisi onnellista loppua perinteisessä mielessä käsitettynä asioiden jumalallisen selviämisen loppupisteenä.