Aihearkisto: Leikki

Leikki ja luovuus kulkevat käsi kädessä. Mitä kaikkea muuta leikki voikaan kuvata paremmin kuin taiteen tutkimuksen termit?

Pala taivasta

He seisovat nurmella tehdashallissa. Nurmi voittaa, hallin lopulta vain unohtaa.

Puhun luonnollisesti Eeva Muilun tanssiteoksesta Yhdessä. Se on sillä tapaa jännä teos, että teoksen tanssijat eivät itse asiassa ole tanssijoita, eivätkä he itse asiassa tanssi. He leikkivät, kokeilevat ja koskettavat. Ja he ovat ihan tavallisia kadulta poimittuja ihmisiä.

Teoksessa ihmiset muodostavat yhtenäisen eliön. He liikkuvat näennäisen tarkoituksettomasti, mutta liikkeessä tapahtuu koko ajan muutosta kuin nesteessä, joka vaihtaa olomuotoa.

Olennaisin liike, jonka varaan esitys rakentuu, on levollinen seisonta. Pelkkä tavallinen seisominen, katseen kohteena. On sielua rauhoittavaa nähdä lukuisia levollisesti seisomaan pysähtyneitä ihmisiä. Miten pakottomasti he voivat pysähtyä siihen niin, noin vaan, olla tekemättä mitään, pyrkimättä mihinkään pisteeseen. He vaikuttavat sitä voimallisemmilta, mitä levollisempia ovat.

Sillä tuntuu olevan olennainen merkitys, että tanssijat eivät ole ammattitanssijoita. Heille ruumiin näyttäminen ei lopultakaan ole esiintymistä. He ovat omissa nahkoissaan ilman, että vaikuttaisivat kohtelevan ruumistaan välineenä. Eleet eivät ole niin tarkoituksenmukaisia. Ja sen mukana syntyy tila kosketukselle.

On suorastaan järkyttävää, kuinka nämä ihmiset osaavat kohdata toisensa. Yksikään heistä ei väistä toisen katsetta, vältä kosketusta. Kaikkeen he eivät lähde mukaan, joskus elkeet jäävät vaille vastausta, mutta sekin tuntuu olevan vapaa loukkauksesta, kohtaamisen välttämisen väistämättömästä seurauksesta. Miten uteliaita he vaikuttavat olevan!

Nainen asettuu makaamaan lattialle, kohottaa toisen jalkansa toisen naisen kylkeä vasten, kohottaa otsansa vasten kumartuneen miehen otsaa. Näen, kuinka huomaamattomasti kylkenä toimiva nainen siirtää kättään tukeakseen makuulle käyneen naisen jalkaa. Mies kuroo erotuksen heidän otsiensa välissä. Pienissä kuromisissa ja varmistuksissa on sanoinkuvaamatonta hellyyttä. Huolenpitoa. Juuri siinä pienessä korjaamisen hetkessä, kun toisen täytyy vastata paikoilleen asettuvan asentoon, jotta he loksahtaisivat yhteen, eräänlaiseksi eläväksi patsaaksi, joka hetken päästä taas muuttaa muotoaan.

He rynnivät kuin lehmät kesälaitumille. He poukkoilevat kuin flipperin pallot reunoista. Nurmi rajaa tanssiteoksen alueen. Se on epäuskottavan kirkasta vihreää. Alkaa kuoro-ulvonta, harmoninen, uskomaton äänimatto, johon ruumiit kötkähtävät, kääntävät kylkeään, nukkuvat nurmimatolla. Se, mikä on annettu, on annettu.

Kun esitys loppuu, jäämme istumaan hartiat niin rentoutuneina ja sielussa niin nostatettu olo, että on vaikea nousta. Tanssijat pujottavat nurmen laidalla kenkiä jalkoihinsa, joku juo vesipullosta. Heidän kesäpäivänsä on meidän kokemuksemme.

Toiset takit – minä joka on kerrottavissa

Vappu on jännä juhla. Jännällä tarkoitan oikeastaan ahdistavaa. Ahdistava ja tunnistamaton. Aatto on tärkeämpi kuin juhlapäivä. Juhlapäivä on toisen päivän kännisekoilu vailla mieltä. Siksipä meninkin vappuna katsomaan teatteria.

Olen kuullut Kom-teatterin Odotuksesta paljon hyvää. Minut veti paikalle lähinnä Pirkko Saisio, se että Anna O mainitsi näytelmän jatkavan kirjailijaminän kerrontaa siitä, mihin Punainen erokirja jäi.

Niin se jatkaakin, mutta tällä kertaa mukana on uusi henkilöhahmo, sellainen, jolla on oma ääni, eikä hän siis suodatu kirjailijakokemuksen (vai kirjailijan kokemuksen?) kautta tarinaan. Marja Packalén esittää Marjaa, Pirkko Saisio Pirkkoa. Kaikkia muita henkilöitä näytelmässä saavat esittää takit. Erilaiset, vanhat takit. Se on mielestäni soveliasta jopa sopimattomalla tavalla. Niin, kirjailija kertoo ihmiset haluamanlaisikseen. On kovin sopivaa, että näyttelijät pukevat takit päälleen kuin ihon. He ilmaisevat vaihtavansa nyt nahkoja.

Nyt ollaan kesässä 1981, kun Elsa syntyy. Nyt ollaan eronpäivän tuskissa. Välillä takit edustavat entistä itseä, lapsuutta ja nuoruutta, välillä muita henkilöitä. Miten ihanasti takkisymboliikka toimii, kun sillä on kaksi näin hienoa kantajaa.

Hieno on väärä sana tähän. Syvästi kokevaa? Itsevarmaa? Vapaata? Vapaata on hyvä. He kertovat elämänsä tarinan ja paljastamalla peittävät itsensä. Tässä on minä. Tässä on hän. Action!

Näytelmällä ei ole ajallisia rajoja. Se alkaa tyhjästä, kuin ei alkaisikaan. Pirkko ja Marja juttelevat. Siten se jatkuu. Todellisen tilanteen tuntu säilyy läpi koko näytelmän – syövän löytymisen, kuolemanpelon, vanhempien riitojen, vanhempien kuoleman, eron, syntymän ja lopulta vapauden. Nämä naiset ovat nyt vapaita. Niin vapaita kuin voi. Minä haluan olla tuollainen kuin kasvan isoksi. Miksi sana hävytön tulee taas mieleen.

Kun näytelmä loppuu, taputan jotenkin häkeltyneenä mukana. Eihän väliajalla yleensä näin paljon taputeta. En voi vielä kadullakaan uskoa, että on kulunut tunti neljäkymmentä minuuttia. Mitä oikein tapahtui?

Menemme pirtelölle. On saatava sulatella. Pirtelössä on turkinpippuria ja sitruunavodkaa. Vastapäätä istuu mies, joka on maalta ja tuli baariin, koska on juuri käynyt samannimisellä saarella. Hän juo kahvin ja kertoo, että ei paikka kyllä Javan saarta muistuta. Me nyökyttelemme. Emme olleet ymmärtäneet, että nimi viittaisi muuhun kuin javaan. Nimeä ei useinkaan tule kyseenalaistettua. Olin jo yli kaksikymmentä ennen kuin älysin, että Elanto tarkoittaa maasta ja työstä hankittavaa elantoa, ja kuinka osuva nimi se onkaan ruokatarvikeliikkeelle. Kirjaa kirjoittaessa minulle myös selvisi, että Elanto osti Kurvin talon vasta 50-luvulla. Kouluajoista siinä on ollut jo ainakin kolme eri kahvilaa ja nyt baari, jälleen. Mistä tässä maailmassa saisi kiinni, jos ei edes nimistä tai kivitaloista?

Vappuna tuli puheeksi minän määrittymättömyys, itsensä ulkoistaminen, joka on ehkä monille meistä tuttua – ja joka erityisesti on ajallemme jotenkin ominaista. Tee itsestäsi sitä, tee itsestäsi tätä, muokkaa vartalosi, kehitä mielesi ja päätä elämäsi. Eikun – !

Saisiolla on ihana tapa kertoa siitä, kuinka me kerromme elämämme tarinaa. Miten se voi muuttua sen mukaan, kuinka me muutumme. Kuinka ilman tarinaa ei ole myöskään minää. Ja kuinka kirjailija syntyy  tarinankerronnan aktin havaitsemisen hetkestä, kun minästä tulee hän.

Hän ei halunnut mennä kouluun. Hän oli aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun. (Muistinvarainen sitaatti kirjan Pienimmän yhteisen jaettavan alusta, jossa romaanihenkilö löytää kirjailijan luonteensa, tarinansa. Todellinen sitaatti ja lisää puhetta minästä löytyy tietenkin Anna O:n sivulta.)

Sitaatti on muistinvarainen, koska keskustelun päätteeksi pakkolainasin kirjan eteenpäin eräälle painijalle. Jaa, mitä? Ai, painijatko eivät ole kiinnostuneita minän tarinaluonteesta? Hmmm. En koskaan tiedä, missä vaiheessa puhun liian totta ollakseni uskottava. Ehkä se juuri on kirjailijan dilemma? Totuus on aivan liian uskomatonta kuulostaakseen uskottavalta. Ja kuinka minän voisi rakentaa fragmenteista niin monella tavalla! Se on kirjailijan totuus.

Wikipedian mukaan Saisio kertoo näin:

”Hänen mukaansa kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen.”

Kuinka monta tapaa on kertoa yksi pieni elämä?

Poetry Jamit ja pienien runot

En tiedä, huomasitteko te jo, mutta olen kirjoittanut syväluotaavan kritiikin Tytti Heikkisen Varjot astronauteista -runoteoksesta Kiiltomatoon. Sattumoisin on siis kyse saman Hesarissa parjatun Poesian runoilijoista – tosin Heikkinen sai myös Hesarilta varsin myönteisen arvostelun. Heikkinen myös esiintyy ensi perjantaina muun muassa Kati Neuvosen, Jukka Viikilän ja Sinikka Vuolan kanssa Juttutuvan Poetry Jameissa.

Ei mulla nyt muuta.

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

”When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Unelma huolettomuudesta

Viime maanantain vietin Galleria G:ssä Pikku-Roballa. Ovessa roikkui lappu: Suljettu. Ripustamme uutta näyttelyä.

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.

Rikkinäinen laulaja

Hevosbändin laulaja Ben Bridwell on kuivan kesän orava, Jenny Wilson tanssii kuin marionetti, Lily Allen laulaa kuin humalainen karaokea – ja Fever Rayn esityksessä lavalla olevaa laulajaa ei ole tarkoituskaan nähdä. Haluan vain sanoa sen, mitä kukaan musakriitikko ei sano, ei voi, eikä halua sanoa. Joskus bändissä tärkeintä on esiintyjän persoonallisuus, ja se taas voi tarkoittaa outoja tai ärsyttäviä piirteitä. Joskus poikkeavuus on välttämättömyys.

Band of Horses soitti tiistaina Tavastialla, soitti jotenkin niin pakottavasti, että ei tullut mieleenkään ajatella mitään muuta, tuntea mitään muuta kuin sitä, mihin musiikki rohkaisi. Se on minulle harvinaista. Keikoilla käyminen on puolet ajasta tuskaa, kun pissattaa tai ei näe ihmisten takaa tai joku tönii jatkuvasti tai astuu varpaille tai pälisee vieressä liian kovaa ystävälleen. On vaikea keskittyä kuuntelemaan ja nauttimaan, kun ympärillä on tiukka lauma ihmisiä, joita ei tunne, eikä välttämättä edes haluaisi tuntea. Ainoa yhdistävä tekijä on, että hekin ovat tulleet kuuntelemaan samaa musiikkia. Mutta tuttavallisesti Hevos- (välillä jopa Poni-) bändiksi nimeämäni yhtyeen keikalla oli todellinen ilo olla. Bändi soitti sellaisella epätoivoiselta maistuvalla ilolla, jota harvoin bändeiltä kuulee. Leikki ei muuttunut pelkäksi hassutteluksi, vaan lavalla olijat tuntuivat koko ajan olevan tosissaan. Niin kuin lapset leikkiessään.

En koskaan ennen keikkaa tajunnut, kuinka country-henkistä Hevosbändin musiikki on. Keikalla sitä ei voinut olla tajuamatta. Ben Bridwellin ääni ja laulutapa jo itsessään ovat sellaiset, että hänet on helppo kuvitella keskilännen hirsipuubaariin. Vaikutuksen teki musiikin omaksi otettu länkkärisävy, jossa nykyiselle indie-popille ominainen melankolisuus oli saatu syvennettyä toden teolla tunteelliseksi musiikiksi. Tämä musiikki ei pidä kuuntelijaa käsivarrenmitan päässä. Mutta siihen vaikuttaa myös hyvin paljon bändin laulaja – se kuivan kesän orava.

Ben Bridwell laulaa varpaistaan asti, se näkyy ruumiin jännittymisenä ja hassuna keikkumisena mikin yli ja ohi, mutta ennen kaikkea se kuuluu. Ääni täyttää koko miehen ennen kuin se vapautuu. Levyltä ei hienovireisten sovitusten ja säätöjen vuoksi pysty kuulemaan, kuinka täysillä Bridwell laulaa. Se teki ainakin minuun vaikutuksen. Tässä on mies, joka ei yritä tehdä musiikkia tai esiintyä. Hän aivan ilmiselvästi kokee musiikin koko ruumiissaan. Olin otettu ja heittäydyin mukaan. Jos hän, niin kyllä minäkin!

Flowssa taas sunnuntain esiintyjälista oli vaikuttava: Lily Allen, Jenny Wilson, Fever Ray. Ennakko-odotuksista (ja Roskilden huhuista) huolimatta potin voitti kirkkaasti Jenny Wilson, joka vuonna 2007 ensimmäistä kirjalämpimäistään pitelevän kirjailijan mielestä oli rasittavan epävarma ja hiirimäinen esiintyjä. Selkäkipujaan valitelleeseen ja ponnettomasti laulaneeseen, vaikkakin ihastuttavaan, Lily Alleniin tai vähän liiankin eteeriseen ja mattomaista äänivallia rakennelleeseen Fever Rayhin verrattuna Jenny Wilson oli luotettava ja vetävä ammattimuusikko. Wilsonin esiintymisessä oli tunnetta ja ennen kaikkea se persoona, joka ei varasta koko showta, mutta joka kyllä maustaa esitetyn musiikin sävyillään.

Wilson aloitti keikan tälläkin kertaa sekä pianon, aurinkolasien että pitkän otsatukan taakse piiloutuneena. Biisit kulkivat silti moitteettomasti ja erään seurueessa istuneen mukaan sovitukset toimivat jopa paremmin kuin levyllä. Itse olin sitä mieltä, että aivan kaikkea saksofonimanisointia ja basson jytyytystä ne eivät olisi välttämättä kaivanneet, sillä niissä itsessään jo on voimaa. Tosin biisien voimallisuus, shamanistiset rytmit ja sanoitusten vimma vähän niksahtivat sijoiltaan, kun niitä esitti vaatteisiinsa kätkeytynyt nainen flyygelin takaa. Sitten tapahtui ihme. Ehkä se oli tanssiva yleisömassa, ehkä laulamisen riemu tai ehkä sitä oli ilmassa, mutta yhtäkkiä Wilson nousi pianonsa (tai flyygelinsä) takaa ja alkoi tanssia hassun sätkähtelevästi ympäri lavaa. Irtiotto. Tukka heilui ja aurinkolasitkin lähtivät päästä.

Minä ainakin tarvitsin sitä.

On nimittäin ollut vaikea yhdistää Jenny Wilsonin arjen ja ruumiin tuntoja hyvinkin voimallisin sanoin ja rytmein kuvaavia biisejä siihen vuonna 2007 Flowssa näkemääni piipittäjään. (Sori, Jenny!) Sanoitusten saralla omia polkujaan hakulla kallioon hakkaava Wilson käsittelee biiseissään äitiyden kiellettyjä tuntoja, vihaa, syyllisyyttä, vapaudenkaipuuta sekä odotusten kantamisen raskautta, joka lankeaa eritoten naisille. Ei kuulosta ihan peruspopin sanomalta vai kuulostaako? Ei ole montakaan muusikkoa tai bändiä, joka puhuisi äitiydestä. Äitiys ei sovi rokkiin, ei rock-imagoon, -elämään tai lavalle. Paitsi, että juuri sinne se sopii. Jenny wapautti (hii!) kaikki yleisön naiset, äidit, tulevat äidit, isät ja ikuiset lapset laulaessaan siitä, kuinka haluaisi juosta karkuun, mutta ei voi. Sen tunnustaminen on helpottavaa. Wilson todisti esiintymisellään olevansa se sama nainen, joka on tehnyt nuo raadollisen rehelliset biisit. Minä ainakin uskon häneen nyt enemmän.

Särö on se, mitä miltä tahansa taiteelta tarvitaan, että siihen voisi samastua. Ketä kiinnostaa täydellisyys?

Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

  • Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
  • Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

  • Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
  • En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
  • Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Hyväntekeväisyyttä kirpparilla

Huomenna köyhä kirjailija myy vanhat kirjansa, laukkunsa ja muun hillittömän ja tarpeettoman romppeensa (muun muassa älyttömän siistit karvareunaiset ja kultanastaiset pistokkaat suoraan Osakasta) Hietalahden kirpputorilla. Lupaan myös antaa lauseen kritiikin jokaisesta kirjasta, jota myyn – mutta vasta oston jälkeen.

Tervetuloa iloiseen tai vain hysteeriseen tapahtumaan! Tue sinäkin kotimaista taidetta ja osta vanha nilkkasukka tai reikäinen paita. Tapahtuman voi itsessään nähdä kokemuksellisena taideteoksena, jos niin tahtoo.

Terveisin kuivan huumorin lähettiläs.

Himo, sota ja sukupuoliroolit kesäteatterissa

Jos ei Suomenlinnan kesäteatterin Q-potpurista Siniväriset paljon hyvää voi sanoa, on siinäkin sentään jotakin hyvää: nimittäin naisten kyltymätön himo.

Ellei satu tykkäämään koregrafioiduista joukkokohtauksista, joissa esitetään yksinkertaisia, hyvin, hyvin cämp-yksinkertaisia melodianpätkiä tai vaihtoehtoisesti Hectoria ja Juicea, (ja täytyy sanoa, että hetkittäin se jopa potkii, halpaa tiedän, mutta minäkin menen joskus halpaan!) ei kolmen näytelmän pakottamaton (pakottamattomalla tarkoitan löysän päämäärätöntä) yhteispeli juuri muuta tarjoa.

Ohjaaja Heidi Räsänen on onneksi Kellariteatterin ajoista lähtien ollut sukupuoliroolien uudelleen merkitsijä ja siksipä näitäkin näytelmiä yhdistää täydellisestä yhteisen teeman puutteesta huolimatta jokin: sketsistinen ristiinroolittaminen. Sillä ei tunnu edes olevan tekemistä melko pienen näyttelijäkaartin koon kanssa, että lotiksi ja muun muassa herkulliseksi teinigoottitytöksi on roolitettu mies (Eero Ritala) ja että nätit tytöt taipuvat myös seiskytlukulaisiksi autotalliäijiksi.

Erityisesti odottamani ja viimeiseksi säästetty Outi Nyytäjän Amatsonit joukkohysteria ei kerta kaikkiaan auennut väsyneelle katsojalle. Ongelmateinit riehuvat, Fanni Luukkonen palaa komentamaan nykylellypsykologia ja lopulta kannetaan soihtuja ja lauletaan marssilaulua – mutta minkä edestä? Ja miksi mukana on alaston biseksuelli Olavi Paavolainen? En valita alastomuudesta, kikkeli paljaana iloisesti kekkuloinut miekkonen (Taisto Oksanen) pirkisti sopivasti siinä vaiheessa iltaa, mutta mitä ihmeen tekemistä näillä kahdella sumuisen historian johtohahmolla oli lavalla, miksi ongelmateinien kanssa?

Sanoma ei tule läpi ja se jää harmittamaan, kun monia aineksia olisi, monia rehevän rettoja arjen kohtauksia, joista voisi repiä mitä tahansa.

Ensimmäisen näytelmän, Okko Leon Täyspuuvillakuosi, lottakouluttajan (upean ylilyöty Hanna Raiskinmäki) tragedia jää katsojan aavisteltavaksi. Himokkaan lotan (Lotta Kaihuan) reissuaminen jää myös kovin selittämättömäksi, niin kuin hänen persoonansakin. Kokonaisimmassa näytelmässä Mykkäset ei loppujen lopuksi sukutarinan läpikäymisen jälkeen suostutakaan tulemaan nykyaikaan, käsittelemään sitä ihan aktiivisen tapahtumakohtauksen tasolla. Juuri sitä tuntuu koko potpurista puuttuvan: yksinkertaisesti eteneviä aktiivisia, juonellisia kohtauksia.

Myös paljon odottamani lotta-teeman avaaminen jäi mielestäni melko pinnalliseksi ja ennalta arvattavaksi. Katsoja sai itse tehdä päätelmät ja analyysit lottien suhteesta sotaan. Sen näytelmät jättivät varsin viitteellisille puitteille. Sen sijaan ylidramaattista kuolema-, itsemurha-, hulluus-akselia käytiin tylsistymiseen asti läpi.

Olavi Paavolainen pilkkaa Fanni Luukkosta koskemattomaksi neidoksi, mutta muuten näytelmä ei juurikaan viljele vanhaa myyttiä seksuaalisesta vedosta ja sukupuolirooleista. Omapäinen lotta (Lotta Kaihua) viettelee metsäneläimiksi nimettyjä miehiä metsässä hillopurkkinsa avulla. Muutenkin naiset ovat halukkaita, ottavat sen minkä haluavat ja kantavat vastuun siinä missä kihloihin pakotetut ukotkin. Suvun isoisoäidille syntyy Kati Kaartisen Mykkäsissä liuta lapsia, joiden isästä kukaan ei tiedä, sillä mies on kaatunut rintamalla.

Seksikohtaukset on myös toteutettu poikkeuksellisen uskottavasti ja teeskentelemättä aina jonkin tavaran kautta. Eräässä kohtauksessa saatilta puskiin hypänneet pyörittävät himon hetkellä nurinpäin käännetyn pyörän poljinta, toisessa kohtauksessa hivellään kottikärryjen kahvaa ja lopulta pompuutetaan sitä raivokkaasti. Ja tässä mainitsemassani kohtauksessa nuollaan ja kaavitaan hilloa purnukasta. Näyttelijät voivat heittäytyä seksille ominaiseen villiin leikkiin ja iloon paljon uskottavammin kuin perinteisessä nytkytysliikkeen mimikoimisessa.

Plussaa sukupuoliroolien ennakkoluulottomasta sotkemisesta, muutamista herkkukohtauksista ja parista hykerryttävästä roolisuorituksesta.

Miinusta sanoman täydellisestä katoamisesta, hajanaisuudesta ja kuolettavasta pituudesta.

Parasta illassa oli kuitenkin lauttaa odotellessa tuomiokirkon taakse kadonnut ja kirkon takaapäin verenpunaiseksi maalannut aurinko.

Nakuilua

”Eräänä päivänä kyllästyin poikaystävääni. Hän oli niin paska

että otin talikon, levitin hänet kompostin päälle, iltaisin

kuuntelin hitaasti hiljeneviä avunhuutoja.”

Kati Neuvonen: Naku (PoEsia 2009)