Aihearkisto: Kuvataide

Kuka söi leivän taideinstituutin suusta?

Luulitko, että asiat ratkotaan oikeudenmukaisesti ja taloudellisilta kanteilta katsoen? Ajattelitko, että taiteen ammattikorkeakoulutuksen täytyy sitten olla tuottamatonta ja turhaa? Kähmyröinti ja suhmurointi saa nyt loppua. Levitä sanaa Lahden taideinstituutin puolesta.

Vastaukset löytyvät täältä, tänään:

Miksi juuri Lahden taideinstituutti?

Kulttuuri ei ole ilmaista – mutta se on tuottoisaa

Otso Kantokorpi käväisi Lahdessa tsekkaamassa uuden polven veistäjien näyttelyn Lahden taidemuseossa, eli näin kaverien kesken, kellarissa. Samalla hän ihmetteli kulttuurituotannon politiikkaa: näyttelystä ei julkaistu minkäänlaista teosluetteloa, jossa teokset säilyisivät näkyvillä jälkipolvillekin (tai rinnakkaispolville, kun tää metafora nyt tuntuu toimivan niin sairaan hyvin tässä yhteydessä) ja siten, kun näyttely loppuu ja taiteilijat toivottavasti myivät teoksensa kuin kuumat kivet käsistään… Meille ei jää edes muistoa siitä, minkälaista veistotaide Lahden seudulla oli vuonna 2011.

Hyvä pointti Otsolta, jopa niin hyvä, että kuumepäissäni rupesi suorastaan ärsyttämään. Sen lisäksi Lahden kaupunki on lopettamassa Taideinstituutin kuvataideosaston toimintaa, koska sieltä valmistuu niin vähän ihmisiä. Joo, kattokaas, kun ei niitä taiteilijoita kannataa seitsemääkymmentä vuodessa valmistaa, tulis vähän liian tiukkaa selviämistaistelusta… Se, että viimeisimmät suuret taidepalkinnot ovat menneet juuri kaverien kesken ”Tuutista” valmistuneille, ei kai ole juurikaan tärkeätä. Tai sekään, että Lahden houkuttelevuus kaupunkina perustuu monille juuri tähän opinahjoon ja sen luomaan kulttuuripääomaan. Siskoni, kuvataiteilija Anni Henriksson, ei olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia. Samoin, välillisesti, minäkään en olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia.

Jaa, mitä meillä taiteilijoilla sitten joku kaupunki tekee? Ollaan kuitenkin sossun luukulla heti, kun apurahalautakunnat eivät ole myötämielisiä. No, miettikää vaikkapa sitä faktaa, että taiteilijat tekevät omilla rahoillaan kaikille ilmaisia näyttelyitä. Kirjailijat käyvät esiintymässä, opettavat vaikkapa sanataidetta nuorille (köhöm) ja järjestelevät erilaisia tapahtumia ja innostavat muitakin luomaan. Kirjojani saa myös lukea ihan ilmaiseksi, jos vaan vaivautuu kirjastoon – ja mut voi jopa bongata niiden samojen hyllyjen välistä!

Miettikää kaupunkia, jossa ei tehdä muuta kuin syödään nakkia torilla tai hiihdetään. Siinä vapaa-ajan vaihtoehdot, jos kulttuurille ei rahaa enää riitä. Jotenkin tuntuu aika… tyhjältä.

Pahoittelut palikkaisista metaforista ja vertauksista. Olen kuumeessa ja kohta lähden ravintola Dubrovnikiin Helsinkiin esiintymään. Siellä Helsingissä nimittäin halutaan panostaa kulttuuriin – ja tapahtumaan pääsee ilmaiseksi, minkä lisäksi sen voi ilmaiseksi katsoa myös netistä, jos asuu kauempana. Myös lahtelainen.

Adressi Taideinstituutin lopettamista vastaan löytyy tietenkin täältä. Menkää, tehkää hyvää.

Näyttely Galleria Gjutarsissa

Tänään aukeaa näyttelymme Heijastus Galleria Gjutarsissa Tikkurilassa. Galleria on lähellä Heurekaa, Vernissan kulmalta vain pieni käännös viheriään pöpelikköön, jonka keskellä seisoo upea vanha valkoinen puutalo. Talon sisältä löytyy 21.8. asti Kaisa Erikssonin (ent. Kontio) ja Aino Jääskeläisen piirroksia, grafiikoita ja erilaisia savesta valettuja ihmeitä ja peilinpaloja sekä minun sanataideteokseni Tyttö peilissä.

Kaikki näyttelyn teokset kietoutuvat jollain tapaa tekstini Heijastus ympärille, josta on tehty taidekirja hitusen Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan tyyliin. Aukoista avautuu toinen kuva, teksti puhuttelee toisin, kun sivutkaan eivät ole selkeät rajoiltaan. Käsintehtyjä taidekirjoja on muutama, ja niitä voi ostaa galleriasta.

Niille, joiden on vaikea keskittyä tekstin tavaamiseen näyttely-ympäristössä, on mahdollisuutena myös kuunnella tekstini Heijastus kuulokkeilla. Samalla voi tuijotella laiskasti ikkunasta avautuvaa nurmimaisemaa tai kimmeltäviä peilitöitä seinällä. Ikkunanerkkeristä mobilet hiljaksiin luovat varjojaan lattialle ja seinille.

Kaikkea en tässä paljasta, sillä toivon, että menet katsomaan itse!

Heijastus

Hiljaisuus on toimekkuuden merkki! Minä, Aino Jääskeläinen ja Kaisa Kontio pidämme näyttelyn Tikkurilan Galleria Gjutarsissa elokuussa. Luvassa lisää Essin sanallista käsitetaidetta – mitä se oikein on? – ja upeaa taidegrafiikkaa! Tulkaa mukaan leikkimään.

HEIJASTUS

Kaksi taidegraafikkoa ja kirjailija lähtivät tutkimaan sitä, mitä he joutuvat kohtaamaan, kun katsovat peiliin.

Peilin edessä ihminen on itselleen armottomin, mutta peilikuvan kasvot ovat tuttuudessaan myös turvalliset, lohduttavatkin. Toisin kuin valokuva, peilikuva elää ja muuttuu ajan mukana. Minkälaisia rooleja me otamme selvitäksemme siitä?

Näyttelyn taidegrafiikat, piirrokset ja jopa mobilet on kiedottu Essi Tammimaan tekstin Heijastus ympärille. Kerromme itsellemme tarinaa siitä, millaisia olemme. Siinä tarinassa saamme sentään olla pääosassa.

Heijastuksissa lapsuuden mielikuvitusleikki muuttuu totiseksi todeksi.

Aino Jääskeläisen taidegrafiikka savelle. 

3.8. – 28.8.2011, Galleria Gjutars, Vanha Kuninkaalantie 6, Vantaa.

Auki: ke-pe 12-18, la-su 12-17.

 

Kulttuuritärppejä

I’m tongue-tied and dizzy, and why should I keep it to myself? 

Sellainen bändi kuin Fleet Foxes on soinut Radio Helsingillä aamuisin, kun ajelen kasteen kirkastaman kevätilman läpi Lahdenväylää. Nyt levy kolahti postiluukusta, ja siitä on ihan pakko ihan vähän mainita. Helplessness blues on levy täynnä ihmeen kansanmusiikkityylistä kitarointia, kirkollisia lauluharmonioita ja kaiken kaikkiaan aivan upean nyanssista indiemusiikkia.

Kun levyllä soitettavien soittimien nimiä yrittää kääntää suomeksi ja huomaa, ettei silti tiedä, millaisesta soittimesta on kyse, voi olla varma, että on varmoissa käsissä. Nämä biisit toimivat kuitenkin minulle vain kuulokkeilla. Levysoittimesta soitettuna niiden pienenpienet harkitut rakennelmat hukkuivat tilaan.

Toinen ihana ja yllättävä kulttuurikokemus oli käydä Taikin Masters of Arts -lopputyönäyttelyssä Lauttasaaren sillan kupeessa. Lähtö tapahtumaan oli vipittömän ex tempore ja kerrankin se kannatti. Tai oikeastaan taide kantaa ja kannattaa aina. Aina kun olen lähtenyt taidenäyttelyyn, väsyneenä ja kiireisenäkin, olen saanut sieltä enemmän energiaa kuin olisin lepäämällä saanut. Taikin näyttelyssä käsiteltiin arkkitehtuurin ja avaruusajan vaatteiden lisäksi paljon tyttöyttä ja naiskuvaa.

Aalto-yliopistoutuminen näkyi hillittömän hallin näytteilleasettelun ammattimaisen kiiltävässä pinnassa sekä vakuuttavassa tarjoilussa, josta kostutin huuleni. Valtava tila ja innovatiiviset muotoiluesineet ja vaatteet sekä kaupunkisuunnitelmat ehkä pelasivat kiintopisteinä vähän vastaan taidetta, joka oli aika tyypilliseen tapaan ripustettu seinille. Minä sain silti potkuni ja innoitukseni seuraavin töihin ja 1,5 tunnin kotimatkaan juuri siitä taiteesta.

Näyttelyssä oli nähtävillä myös Satu Haaviston haastavia tyttökuvia, joissa katse ei ole painunut, eikä tilaa luovuteta katsojalle hallittavaksi. Haastavia katseita oli juuri laajempana kokonaisuutena myös Lahden Kipinässä – aiemmin ja runsaammin kuin Helsingissä! – missä kävin nautiskelemassa sen viime lauantaina. Kuvat ottavat valtaansa varsin voimallisella tavalla. Siitä voi olla jo vähän ylpeäkin.

Taidetta nenäliinoista

Sanovat perussuomalaiset mitä tahansa, minua ilahduttaa nähdä taidetta, jossa arkinen esine saa toimia teoksen paperina. Lahden Galleria Uudessa Kipinässä Ulla-Maija Pitkäsen herkät, valkoiset nenäliinat ovat juuri sitä, mitä taide kauneimmillaan – kuvia hetkistä ja katoavaisuudesta.

Ulla-Maija Pitkäsen tekniikka on ihastuttava kekseliäisyydessään ja ilmaisuvoimassaan. Hän on kirjonut vanhanaikaisille koristeellisille nenäliinoille erilaisia kasveja: Puunrankoja ja pälvipuita, jotka hujahtavat ohi junan ikkunassa. Yksinäisen ruppanapuun, joka näkyy keittiön ikkunasta. Heinät, jotka ovat laonneet tuulessa. Kaikkiin nenäliinoihin liittyy niiden alle liitetty toinen nenäliina, joka on taiteltu kirjeen malliin; näihin liinoihin on kirjottu englanninkielinen viesti hetkestä ja ajatuksesta, joka liittyy itse kuvaan. Yhdessä varsin lakoninen, ja siksi juuri runollinen, kuvailu ja hyvin yksinkertainen kasvikuva muodostavat todellista luonnonylistystä, runoa. Ne nousevat merkitsemään enemmän kuin kuvaamaansa. Kasvit puhuvat kaipuusta, kiireestä ja hidastumisen yrityksistä. Ne kertovat hengittämisestä ja hengen pidättämisestä. Ne kasvavat ja lakoavat, vaikka me emme tekisi mitään.

Pitkäsen kertojanääni on vaivaton, luonteva. Se pyytää hiljentymään kuuntelemaan näitä puita. Näitä pieniä kirjomuksia.

On ihastuttavaa kohdata yllättäen tällainen kosketeltava teos. Nenäliinat ovat jotain niin arkista, likaistakin, mutta koristekirjotuissa vanhaa kunnon kangasta olevissa nenäliinoissa on jotakin, jonka pelkään menettäneemme. Nenäliinaa ei enää nullata hihan syrjään ranteeseen tikuttavaa suonta vasten niin kuin mummo teki. Paperinenäliina heitetään roskikseen. Mutta samat puut vain seisovat, mummolankin pihamaalla. Hassun malliset, lehdettömät, kituliaat, uhkeat, jyhkeät puut. Kuin ihmiset ne ovat kaikki erilaisia. Omanlaisiaan.

Kulmahuoneessa taas arjen esineet saavat uudenlaisia, leikillisiä ulkoasuja Ulpu Riikosen käsissä. Kaukaa hänen teoksensa näyttävät tavallisilta arjen esineiltä: jääkaapilta, tiskipöydältä. Lähempää tarkasteltuna huomaakin katsovansa ovelasti punottua juonta. Vanhan jääkaapin rotiskon luukut ja tasot ovat maitotölkkien ja kurkkupurkkien sijaan täynnä puusta hartaudella hiottuja esineitä. Kuluneen metallisella tiskipöydälle lepuuttaa pino kevyesti kukallisia kuppeja, jotka on tehty jostain kierrätysmateriaalista. (Papereista, kankaista?)

Nämä elämän peruselementit miellyttävät minua. On ajatuksia herättävää nähdä ote arkeen, jossa on melkeinpä jotain maagista. Tekisi mieli koskettaa työn esineitä, jos ne vaikka kertoisivat lisää tarinoita.

Näyttely nähtävissä 10.4. asti Kymintie 1, ti-pe 12-18 ja la-su 12-16.

Ovi rivoon

– on auki vappuun asti.

Tilainstallaationi Ihon kirjot nähtävillä vain siellä.

Nature Morte eli ajan rajallisuudesta

Senja Vellonen maalaa läpikuultavaa valoa ja kuolevaa eloa. Hänen maalauksensa ovat pieniä, pään tai reiden, muutamien isojen kämmenten kokoisia, ja niissä lepäävät viinirypäletertut kuin Renoir-naisen reidet. Mikä siinä on, että kun joku pieteetillä hakee valoa, pieteetillä tutkii tiettyä aihetta, antautuu yksinkertaiselle, konkreettiselle, arkiselle, kohdistaa katseensa pieneen, merkityksettömään, se aina onnistuu liikuttamaan?

Nature morte, stilleben, hiljaiselo. Sanat, joita asetelmaa on käytetty kuvaamaan kertovat kaiken olennaisen siitä, mitä pienen arjen palasen, varastetun hetken, katkaistun kukan tai irti repäistyn hedelmän kuvaaminen meille paljastaa. Hetkessä näkyy ikuisuus. Viinirypäleterttujen läpi kuulova valo paljastaa niiden raskauden, ihon ja lihan läpikuultavuuden, valo kaivaa niiden sisuksista jokaisen elon häiveen ja kertoo. Kuinka paljon on vielä jäljellä.

Vellosen käsi on vapaa ja kevyt, viinirypäletertut raskaita. Omenat yhteen keräytyneet ja parsankukissa pidäteltyä surua. Toiset maalaukset ovat täynnä raukeaa onnea. Terttu loikoaa, antautuu, antaa katsella itseään. Toiset antavat jo vihjeen tulevasta murheesta, niiden iholle on kertynyt ruostetta, valo ei enää keilaa niiden läpi kuin voilla sivelty pallo.

Valokuvat eivät tee näille maalauksille edes alkeellista oikeutta. Tiedän, että kaikista maalauksista sanotaan niin, mutta tässä tapauksessa se pitää erityisen hyvin paikkansa. Nämä maalaukset ovat läsnä, ne on koettava itse, hetkessä, hengittäen.

Näyttely vaatii hiukan työtä, se vaatii pysähtymään ja vetämään henkeä. Kokonainen seinällinen hedelmiä, samoja terttuja eri väreissä ja valoissa, eri elämänvaiheissa, vaikuttaa ensin yksiulotteiselta, taiteilijan eklektisyydeltä. Vaatii keskittymistä, että alkaa huomata sävyeroja, että tunteet löytävät katseen mukaan. Mutta pysähtymisen jälkeen näyttelystä ei halua lähteä.

Senja Vellosen maalauksia voi ihailla galleria Amassa Rikhardinkadun kirjaston kupeessa vielä kuun loppuun. Kannattaa mennä nappaamaan ainakin pieni varastettu henkäys.

Onni pienessä puunpalassa


Kuva: Toni Laurila

Terhi Kaakinen tekee koskettavaa ja kosketeltavaa taidetta. Hänen puuveistoksiensa teeskentelemättömyys ja välittömyys ilahduttavat aina. Niille tekee mieli jutella. Niiden kanssa tekee mieli leikkiä. Joskus ne ovat tuttuakin tutumpia, rakastakin rakkaampia. Yllä näette Terhin uusimman veistoksen, yksityiskokoelmiin lipaston päälle veistetyn Halin, jolle keksin nimen juuri tässä kirjoittaessani.

Hali on kahden kämmenen kokoinen ja niin totta kuin taide vain voi olla. Se sai seistä lämpöisen pulluraisena hääkakun koristeena, omalla jalustallaan tosin, kun me tosielämän puu-ukot pidimme toisiamme kädestä, jotta osaisimme sanoa sen yhden vuorosanan, jota ei tarvitse kenellekään opettaa.

Unelma huolettomuudesta

Viime maanantain vietin Galleria G:ssä Pikku-Roballa. Ovessa roikkui lappu: Suljettu. Ripustamme uutta näyttelyä.

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.