Aihearkisto: Kritiikki

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta

Oh!

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta. 

Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

Martin Scorsesen Shutter Island eli Suljettu saari (2010) on suureellinen psykologinen tutkielma sairaasta mielestä.

Shutter niin kuin sulkija, suljin. Sellainen löytyy kamerasta, pieni läppä, joka päästää valoa filmille ja sulkee sitten valon tien, juuri oikealla hetkellä. Suomennettu nimi on varsin kuvaava, mutta elokuvan nähtyäni aloin miettiä, onko nimi liiankin kuvaava. Kuinka paljon katsoja oikeastaan tarvitsee johdattelua?

Scorsesen elokuva ryydittää jokaikistä kohtausta hillittömin patarummuin, jousisoittimin. Pahaenteisyyden aistimiselle ei juuri anneta tilaa, tilanteiden rakentumisille näyttelijöiden ilmaisemin jännittein vielä vähemmän. Elokuvamusiikki moukaroi tiedon katsojan tajuntaan: tässä paikassa ei nyt kaikki ole kunnossa.

Musiikin hillittömyys, sen tungettelevuus, sai minut miettimään, miksi koettiin tarpeelliseksi tehdä kohtausten luonne niin alleviivatun selväksi. Elokuvamusiikilla on toki oma lämmin paikkansa sydämessäni, eikä ole rakkauskohtausta, joka ei saisi hiukkasen siivittyä viuluista tai herkistä kitaroinneista. Mutta tämä musiikki esti minua havainnoimasta henkilöiden toimia, ilmeitä, eleitä, sanoja ei pystynyt sen läpi melkein kuulemaan. Koko maisema lanattiin musiikilla. Shutter Island on paha paikka.

Elokuvassa Leonardo Dicaprion esittämä piinattu hahmo on tullut tutkimaan Shutter Islandin vankimielisairaalan toimintaa. Hahmo muistuttaa huomattavasti piinattua vaimonsa menettänyttä miestä Inceptionissa, eikä siinä mitään, Dicaprio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Saarelle kätkeytyy tietenkin kauhistuttavia salaisuuksia kuten lobotomiakokeet, jotka kotimaisessa hitissä Prinsessakin maalattiin paholaisen työksi, vaikka niitä aikanaan pidettiin hyödykkäänä hoitomuotona. Suljetut yhdyskunnat kääntyvät aina jollakin tavoin kieroutuneiksi vallan ja hierarkian verkoiksi, eikä tämä tapaus näytä olevan poikkeus. Poliisiherraamme kuitenkin piinaavat näyt, jotka sekoittavat katsojan käsityksen siitä, mitä tapahtuu todella.

Näyt ovatkin toinen asia, joka sai minut pohtimaan elokuvan kentän muutosta, sillä sellainen näyttäisi kätkeytyvän elokuvamusiikin räikeän tunneohjailun ja myös näiden näkykohtausten räikeän tunneohjailun valekaapuun. Poliisi näkee jatkuvasti silmilleen syöksyvän muistikuvia Toisesta Maailmansodasta, Dachaun keskitysleirin vapauttamisen päivästä, jossa hän oli mukana Amerikan sotilaana – vapauttajana. Valveunet piinaavat häntä, ja ne on elokuvassa kuvattu viipyilevästi, hyvin tarkasti ja kuitenkin jonkinlaista unenomaista viipyilevyyttä tavoitellen. Kohtauksissa pitkälliset äänettömät kamera-ajot, samassa kuvakulmassa hyvin pitkään viipyminen, liikkeen hidastukset ja voimakkaat valo- sekä värikontrastit luovat uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

Päähenkilön tunteista, hänen syvistä traumoistaan, kerrotaan siis näyttämällä, mistä ne ovat syntyneet. Kun elokuva etenee, alkaa unia tulla hyvin paljon myös miehen kuolleesta vaimosta, joka palaa tuhkaksi hänen sylissään tuhkahiutaleiden peittäessä heidät molemmat peittoonsa. Unihahmot alkavat soluttautua myös vankimielisairaalan käytäville, ja etenkin valoilla ja äänillä luodaan katsojalle käsitystä siitä, milloin kuljetaan todellisuudessa ja milloin ei.

Shutter Island on hyvin suuressa määrin juonielokuva, joten en kerro siitä sen enempää. Se on hieno elokuva, ja se kannattaa ehdottomasti katsoa, etenkin, jos on kiinnostunut ihmispsyyken syvyyksistä, muistoista, traumoista ja niiden vaikutuksesta ihmismieleen. Teema on elokuvassa toteutettu poikkeuksellisella tavalla menevän trillerin tai toimintaelokuvan tyyliin.

Mutta sepä se. Jäin miettimään, ovatko nämä kauniit ja päällekäyvät kuvat, ylilanaavat musiikit ja valoleikit kehitelty siksi, että katsojalta ei enää sovi odottaa minkäänlaista päättelykykyä? Elokuva ei juuri anna tilaa omaan ajatustyöhön. Mikään ei jää tulkinnalle avoimeksi. Kaikki runnotaan loppuun asti läpi lihamyllystä, kunnes päästään siihen inhottavimpaan pohjasakkaan, vereen ja kauhuun ja pelkoon. Kaikki näytetään. Minä haluan tehdä päättelytyötä, analyysia, tulkintaa – ihan itse. Se on puolet taiteen kokemisen riemusta. Joskus, jotain on pakko jättää sanomatta, kuvaamatta, näyttämättä. Siellä se taika on, näkymättömissä. Pienessä hiljaisessa hetkessä ennen kuin lopputekstit alkavat.

Albumista selliin

Tässä maailmassa ei ehdi sanaa suustansa päästää, kun jo huomaa olleensa turhan optimistinen. Käsittelin aiemmin Sally Mannin upeita mustavalkokuvia, joissa hänen lapsensa paljapyllyisinä uivat, leikkivät ja poseeraavat muun muassa leposohvalla. Naureskelin ajatukselle, että suuressa ja ihmeellisessä jenkkilässä kuvista on noussut kohu niiden ”lapsipornon” vuoksi ja Mann on joutunu taistelemaan kaikenlaisia typeriä uskonnollisia lahkoja ja muita arvokonservatiiveja vastaan argumentoimalla taiteen vapauden puolesta.

Vanhat kirkot ovat täynnä paljaspyllyisiä Jeesus-lapsen ja enkelin kuvatuksia. Taidemuseoiden seinillä pölyttyy lukemattomia alastontutkielmia, joissa kaiken ikäiset taiteilijan sukulaiset tai palkkaamat apulaiset, lapsenlikat, piiat, siivoojat, naapurin lapset ja ties ketkä uittavat alastomina veneitä, uivat, saunovat, syövät, juovat ja poseeraavat.

Kyllä. Haluan kommentoida kuvataiteilija Ulla Karttusen saamaa lapsipornon hallussapito- ja levittämissyytettä, josta Nelosen uutiset uutisoi tänään.

Ollaanko yhteiskunnassa menossa oikeaan suuntaan, kun taidetta ei enää ymmärretä taiteeksi? Jos nimenomaan kuvan käyttötarkoitus määrittää sen laittomuutta, eikö silloin pitäisi huomioida muuttunut diskurssiavaruus, kun kuvat on tuotu taiteen kentälle? HS:n uutisoinnin mukaan Ulla Karttusen teos Neitsythuorakirkko sisälsi netistä kopioitua aitoa lapsipornoksi luokiteltavaa materiaalia, joka siis voi olla mitä tahansa vähäpukeisten tai vain sopimattomasti poseeraavien alle 18-vuotiaiden kuvamateriaalia. Tavalliselle aikuiselle kuvat ovat saman veroisia kuin mitkä tahansa perheen albumikuvat lomareissuilta. Ainoastaan niiden käyttötarkoitus – mahdollisen väärinkäytön lukuun ottaminen – on tehnyt niistä lainsuojattomia kuvia.

Jo teoksen nimi liittää sen – jopa melko osoittelevasti – jonkinlaisen sosiaalismoraalisen yhteiskuntakritiikin diskurssiin. Feministisestä keskustelusta tuttu dikotomia neitsyt-huora liitetään vielä yhteiskunnan moraalista sekärankaa edustavaan instituutioon – kirkkoon. Nimeen sisältyvä paradoksi prostituioidusta, joka olisi neitsyt, viittaa ilmeisestikin näihin kuvien päähenkilöihin – lapsiin – jotka eivät ole omasta vaikutusvallastaan edes tietoisia tai ainakaan kykene sitä hallitsemaan. Erittäin affektiivisen sanan ”huora” käyttäminen nousee nimen rinnastuksessa kohosteiseksi ja herättää heti kielenkäyttäjän huomion. Se ei sovi kahden muun määritteen väliin. Niinpä niin. Samalla tavalla kuin ne kuvatkaan, tai niihin sisältyvä esitys lapsipornosta ylipäänsä, eivät vain sovi.

Mikä tässä siis oli epäselvää?

Derridasta ja olemattoman olevaisuudesta

Helsingin Sanomien kritiikki Ilmestyksestä oli sitten sunnuntain lehdessä. HS:n nettisivujen versiosta pääsee hauskasti uuden uutukaista teknologiaa hyväksi käyttäen käsiksi kritiikissä mainitun Derridan teoksen esittelyyn. Alla parhaat palat Derridasta allekirjoittaneen modifioimina.

”Jacques Derrida haluaa ”dekonstruoida” kielenkäyttöön piilotetut ”metafyysiset” rakenteet – kokonaisvaltaiset maailman selitykset – jotka sulkevat luovan ja leikkivän kaoottisen todellisuuden pakkopaitaansa.

Mutta kielellinen ilmaus ei ole vain häkkiin suljettu lintu. Merkitykset koko ajan karkaavat alkuperästään jopa metaforissa. Vain tuomalla tietoisuuteen kielen ja todellisuuden väliset kuilut ja labyrintit ja väärän illuusion siitä, että kieli ilmaisisi todellisuutta, saadaan tilaa kriittiselle ajattelulle niin filosofisten järjestelmien kuin vallankäytön purkamiseksi.

Derrida väittää, että ”järjellinen puhe” on länsimaisessa perinteessä monopolisoinut ”totuuden” ja jopa alistanut naisen miehen ”huonommaksi vastakohtapariksi”.

Rousseauta käsittelevässä esseessään Vaarallinen täydennys ajattelija painottaa, että tekstin ulkoista maailmaa ei ole olemassa. On vain myöhäsyntyisiä korvaavia merkityksenantoja, ”täydennyksiä”, joissa reaalinen maailma näyttäytyy pitkässä vääristyneiden sanallisten kuvien ketjussa. Derrida korostaa tietomme Rousseaustakin olevan vain kieltä ja tekstiä. Essee Freud ja kirjoituksen näyttämö haluaa paljastaa, että Freud piti psyyken elämää oikeastaan kirjoituskojeena: psykoanalyysikin on kieltä.”

Kieli on pakkopaita, jota vain hullut haluavat käyttää. Palaan tähän joskus myöhemmin. 😉

Tähän tekstiin liittyen kannattaa lukea Anna O:n hieno ruumiillisuuden ja kielellisyyden analyysi ”Il n’y a rien dehors le corps”.