Kulttuuri ei ole ilmaista – mutta se on tuottoisaa

Otso Kantokorpi käväisi Lahdessa tsekkaamassa uuden polven veistäjien näyttelyn Lahden taidemuseossa, eli näin kaverien kesken, kellarissa. Samalla hän ihmetteli kulttuurituotannon politiikkaa: näyttelystä ei julkaistu minkäänlaista teosluetteloa, jossa teokset säilyisivät näkyvillä jälkipolvillekin (tai rinnakkaispolville, kun tää metafora nyt tuntuu toimivan niin sairaan hyvin tässä yhteydessä) ja siten, kun näyttely loppuu ja taiteilijat toivottavasti myivät teoksensa kuin kuumat kivet käsistään… Meille ei jää edes muistoa siitä, minkälaista veistotaide Lahden seudulla oli vuonna 2011.

Hyvä pointti Otsolta, jopa niin hyvä, että kuumepäissäni rupesi suorastaan ärsyttämään. Sen lisäksi Lahden kaupunki on lopettamassa Taideinstituutin kuvataideosaston toimintaa, koska sieltä valmistuu niin vähän ihmisiä. Joo, kattokaas, kun ei niitä taiteilijoita kannataa seitsemääkymmentä vuodessa valmistaa, tulis vähän liian tiukkaa selviämistaistelusta… Se, että viimeisimmät suuret taidepalkinnot ovat menneet juuri kaverien kesken ”Tuutista” valmistuneille, ei kai ole juurikaan tärkeätä. Tai sekään, että Lahden houkuttelevuus kaupunkina perustuu monille juuri tähän opinahjoon ja sen luomaan kulttuuripääomaan. Siskoni, kuvataiteilija Anni Henriksson, ei olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia. Samoin, välillisesti, minäkään en olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia.

Jaa, mitä meillä taiteilijoilla sitten joku kaupunki tekee? Ollaan kuitenkin sossun luukulla heti, kun apurahalautakunnat eivät ole myötämielisiä. No, miettikää vaikkapa sitä faktaa, että taiteilijat tekevät omilla rahoillaan kaikille ilmaisia näyttelyitä. Kirjailijat käyvät esiintymässä, opettavat vaikkapa sanataidetta nuorille (köhöm) ja järjestelevät erilaisia tapahtumia ja innostavat muitakin luomaan. Kirjojani saa myös lukea ihan ilmaiseksi, jos vaan vaivautuu kirjastoon – ja mut voi jopa bongata niiden samojen hyllyjen välistä!

Miettikää kaupunkia, jossa ei tehdä muuta kuin syödään nakkia torilla tai hiihdetään. Siinä vapaa-ajan vaihtoehdot, jos kulttuurille ei rahaa enää riitä. Jotenkin tuntuu aika… tyhjältä.

Pahoittelut palikkaisista metaforista ja vertauksista. Olen kuumeessa ja kohta lähden ravintola Dubrovnikiin Helsinkiin esiintymään. Siellä Helsingissä nimittäin halutaan panostaa kulttuuriin – ja tapahtumaan pääsee ilmaiseksi, minkä lisäksi sen voi ilmaiseksi katsoa myös netistä, jos asuu kauempana. Myös lahtelainen.

Adressi Taideinstituutin lopettamista vastaan löytyy tietenkin täältä. Menkää, tehkää hyvää.

Joulu on pakanajuhla – eli pitäkää Jesse poissa puurostani!

Jukka Relander taklaa tärkeän aiheen Uuden Suomen Puheenvuorossa. Hän puhuu jouluevankeliumista ja sen poliittisesta korrektiudesta. Jouluevankeliumi herättää tunteita, koska se on läpeensä uskonnollinen, kristillinen manifesti tapahtumista, joita uskonnottomat sekä muunuskoiset pitävät satuina. Tarkoitan sitä kirjaimellisesti: Raamattu on yksi maailman luetuimmista romaaneista. Jouluevankeliumi on yksi sen vaikuttavimmista saduista. (Vaikuttavin olisi varmaankin viattoman ristiinnaulitseminen ja maaginen ylösnousemus.) Silti jouluevankeliumia ja siihen liittyviä virsiä, kuvaelmia, tarinoita esitetään joka koulussa ja päiväkodin notkelmassa.

Jukka Relander, niin kuin moni muukin, vetoaa perinteisiin – kaikkiin koettuihin perheenkeskeisiin hetkiin, sukupolvien saatossa tapahtuneisiin tapahtumiin, jotka juuri jouluevankeliumin äärellä on jaettu. Ajatus on kaunis, muttei loogisesti kestävä. Itsekkäitä eivät ole ne ihmiset, jotka uskovat toisiin totuuksiin tai jumaluuksiin, itsekkäitä ovat ne, jotka etuoikeutetussa asemassaan eivät halua huomata marginaalin tarpeita.

Kaikista mehukkaimmin omaan korvaani käy tämä vetoaminen perinteisiin. Joulujuhla on vuosituhansia vanha juhlintaperinne, joka sijoittuu talvipäivän seisauksen kohdalle. Vuoden pimein ja kylmin aika, käännekohta, josta aurinko lähtee taas rullaamaan useammin ja pidemmäksi aikaa esiin. Sitä jouluna juhlitaan. Sitä minäkin mieluusti osallistun juhlimaan. Mitä perinteiden kunnioittamista on se, että valikoidaan vain viimeisimmät omaa persoonaa koskettavat perinteet kuin hiilisilmät lumiukolta? Kristinuskon Suomeen mukanansa tuoma Jeesuksen syntymäjuhla on perinteen tiellä vielä vauvantossuissa.

Ymmärrän nostalgian. Minuakin alkaa itkettää, kun virret vongahtavat käyntiin ja kaikki vanhuksista nuoriin aikuisiin laulaa lonkauttavat samat tutut sanat: ”Kaks vain valveill’ on puolisoa, lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessää-ään, seimikätkyessää-ään.” Mutta miksi me ne sanat osaamme? Koska meidät on kyselemättä pantu laulamaan niitä siitä asti, kun päiväkodin demokratiseen kehtoon ehdimme.

Jukka Relander heittää kehiin varsinaisen kevytsarjan vastauksen kysymykselle siitä, onko oikein kyseenalaistamatta opettaa kaikille Jessen syntymätarinaa sinä ainoana oikeana joulun juhlintaan – ja elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan – liittyvänä totuutena. Asiaa vuosikymmeniä pohtineena, vapaan kasvatuksen saaneena historian tutkijana on aika helppo sanoa, että kaikillahan on mahdollisuus kyseenalaistaa tämä herttainen sanoma. Minä olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten harteille ei pitäisi langettaa kyseenalaistamisen taakkaa. Kun lapsille kerrotaan joka vuosi samaa tarinaa pienestä pojasta, jonka syntymää juhlitaan koko kansan, koko Euroopan voimin, voiko todella herättää ihmetystä, että uskosta on aika vaikea oppia eroon itsekseen? Eikä kukaan puutu siihen hetkeen, kun koulussa, virkalaitoksissa, kirkossa, kaupassa, radiosta ja telkkarista jouluevankeliuminsa pakkosyötteenä saanut lapsonen vihdoin tajuaa, että kyse on taas yhdestä tarinasta, taas uudesta joulupukkihuijauksesta. Me rakentelemme katkeria aikuisia, ystävät hyvät.

Jos kyse on siitä, että pitää oppia oman kansansa perinteitä ja niihin nyt sattuu tämä kristillinen perinne kuulumaan – eikö yksi joulukirkko olisi tarpeeksi? Voiko vuodesta toiseen jatkuvaa pakkosyöttöä itse asiassa pitää minään muuna kuin aivopesuna? Jos haluttaisiin opettaa jonkinlaista perinnetietoutta, yksi kerta riittäisi – eihän samoja aihealueita tahkota joka vuosi uusiksi koulunpenkilläkään. Ranskan vallankumous – tänä vuonna eri metaforin koristeltuna!

Ihmettelen myös sitä asennetta, jonka kuulee useammin kuin luulisi, että unohdetaan sitten lahjat ja pukit ja koko joulu, jos ei kristillinen sanoma kelpaa. Ei kristinuskolla ole mitään tekemistä lahjojen antamisen ja pukin kanssa. Vai olenko lukenut Raamattuni valikoiden ja jättänyt tärkeän käskyn huomaamatta? Sinun tulee lahjoja antaman. Älyttömän törsäilyn ja ekologisesti kyseenalaisen pakkailun voisi toki jättää pienemmälle: kääriä vähät lahjat vaikka käsipyyhkeisiin tai itse maalaamiinsa sanomalehtiin niin kuin tein viime vuonna tai tarjota tavaran sijaan palveluksia – lastenhoitoa, elokuvaillan, ruokaa, juomaa ja hierontaa tai vaihtoehtoisesti auttaa kouluttamaan nepalilaisia katulapsia kuten kustantamoni Gummerus (sanoi hän ylpeyttä äänessään).

Vaihtoehdot kristilliselle juhlalle ovat todella kauniit: omasta etuoikeutetusta asemastaan luterilaiset tapakristityt voivat keskittyä joulukirkon tuttuihin biiseihin ja unohtaa, mistä ne kertovat ja miltä se ehkä uskonnottoman tai toisuskoisen korvaan kuulostaa. Ne meistä, joille sille todella on väliä, mistä puhutaan, mitä opetetaan ja miksi, saavat jättäytyä pois kirkosta – ja mitä sitten? Istua joulukirkon sijaan jämäkästi valaistussa luokkahuoneessa niin kuin kaikkina muinakin koulupäivinä. Se ei ole toisten uskon kunnioittamista, se ei ole uusien perinteiden luomista auttamattomasti vanhentuneiden valtionkirkon ja yhden kansaa yhdistävän pakko-opin tilalle, jota ei ole ollut enää aikoihin, mutta järjestelmä on liian kankea – ja sen ylläpitäjät liian etuoikeutensa sokeuttamia – jotta korjattaisiin ilmeinen rikko. Jouluevankeliumista luopumisesta seuraa rangaistus. Ei riitä, että kirkossa on vaiettava – on vaiettava kaikkialla muuallakin. Joulua ei saa kyseenalaistaa, koska muuten kyseenalaistaa kaiken kauniin, rakkauden ja hyvän tahdon.

Jos nyt perinteiden palauttamislinjalle lähdetään, palautetaan vitsovat ja viinaksia kerjäävät kekripukit ja metsän henkiolennot, eikä vain tätä yhtä vaavia, joka vieläpä tarun mukaan syntyikin hämärissä olosuhteissa. Minä juhlin valon juhlaa, sillä se on totisesti juhlimisen arvoista. Ei olisi kovin vaikeaa kaivella perinnearkkua ja nostaa sieltä esiin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä Jessen, Coca Cola -pukin tai kulutushulluuden kanssa. Asioita, joiden lävitse kristillisenkin sanoman tärkeimmät lähimmäisenrakkauden teemat siilautuisivat kuin kynttilänvalo sälekaihtimien läpi.

Minä olen kyllästynyt vaikenemaan kirkonpenkissä, kädet höllästi kenollaan sylissä ollakseni kääntämättä loukkauksellani muiden rukoukseen taipuneita päitä, ja kuuntelemaan tarinaa – vaikka yhtä suosituimmistakin – nöyränä, avoimena ja omasta maailmankuvastani tinkien. Hyvyys tulee ihmisten sisältä. Minä en tarvitse siihen jumalan pakkoa.

Hyvää joulua kaikille lukijoille. Tehdään siitä valoisa meille kaikille!

Kyynärpäitä ja -varsia

Kesän alkamisen huomaa aina erilaisten taideinstituuttien valmistujaisnäyttelyistä. Pilvien takaa esiin halkeavasta sinitaivaasta huolimatta on siis vielä pungettava näyttelyn tungokseen. Niinpä kävin tänäkin vuonna Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä. Tennispalatsin taidemuseon alakerta oli täynnä akatemialaistaidetta ja -väkeä. Liekö tungos vai muuten vain auringon hylkäämisen manaama mielentila, mutta suurtakaan taidekokemusta en näyttelystä saanut.

Mieleen jäivät ne provosoivimmat työt: ihoaan verilammikossa riisuva patsas, iso pinppi, jonka pehmustettuihin sisuksiin oli jopa tarkoitus tunkeutua ja kokea kai sitten jonkinlaista fallista olemusta, ja feminismistä puhuva tapetti. Miksi sitten esitän teokset kielellisesti näin latteasti? Taisin saada kommentoivan taiteen yliannostuksen ja se jos mikä on vaarallista.
Pinpistä mieleeni tuli lähinnä Almodóvarin elokuvassa tekosellaiseen katoava mies, joka sekin idea on varastettu jostain muualta. Vaikka kyse sitten olikin feministisen taiteen uudelleen-käytöstä, pyörillä kulkeva muovipallo ei vain herättänyt juurikaan ajatuksia, koska siinä kaikki oli jo valmiiksi ajateltu.

Ihoaan riisuvasta patsaasta syntyvät ajatukset taas liittyivät lähinnä taidemaailman suck up – politiikkaan: tässä taiteilija tarjoaa ihoaan ja media vain revittää sen ilmentymismuodoista. Niin veristä ja niin… naiivia. Mutta onko naiivius sitten kirosana? Auringon hylkäämälle se oli. Seuraava työ!

Tapetti täynnä ihmisiä ja puhekuplia – kuin sarjakuvassa! Hauskaa, ajattelin ja syvennyin hetkeksi lukemaan tekstejä. Triviaaleja kommentteja, joissa feminismi ja naiseus esiintyivät yhtä hyvin kuin lesbous tai muu vinouskin. Myöhemmin minulle kerrottiin, että tapetti oli oikeiden katuhaastatteluiden tulosta. Idea on hauska, mutta ovathan jo televisio-ohjelmien katugallupit osoittaneet, etteivät ihmiset uskalla ilmaista itseään, kun joku mielipidettä nimenomaisesti kysyy. Ja jos vielä pääsee taidetapettiin?

Kaiken kaikkiaan töissä idea tuntui nousevan itse toteutusta tärkeämmäksi. Pinppi oli rakennettu pyörille, että sitä voisi tapahtumanomaisesti vierittää kaduilla ja tarjota ihmisille hetken fallistisen kokemuksen. Mutta meneekö kadulla vastaan tuleva henkilö moiseen rakennelmaan aistimaan tai tajuamaan jotain, vai vaihtaako toiselle puolelle? Entä tapetin femismilauseet, jossa aggressiivinen tiedostavuus kohtaa tietämättömyyden? Entä ihoaan riisuvan patsaan tuska?

Tarvitseekö näitä asioita puskea ihmisten silmille? Onko tosiaan niin, että tässä on nyt jotain uutta, jota silmäni eivät vain suostu näkemään? Ihan varmasti. Onneksi nyt voi mennä ulos aurinkoon ja pohdiskella asiaa vaikka koko kuuman kesän.