Aihearkisto: Konsertti

Helsingin isoin kaljateltta – Flow

Flow. Hipsterien kokoontumisajot niin kuin kyllästymiseen asti todetaan eri medioiden otsikoissa. Ennen Flow oli kaikkine järjestysongelmineenkin rakkauden ja yhteisen ilon juhla (2007). Se oli omin käsin tuunattu mummonpyörä, täynnä tunnetta ja persoonallisia esiintyjiä (2009). Eilinen Flow oli kaikkea muuta: se oli kavereiden kanssa kuulumisten vaihtamista kovaan ääneen yleisössä, puhumista puhelimeen kesken keikan, tönimistä, tunkeilua, etuilua, vittuilua, kännistä kaatuilua, kavereiden ja oman naaman valokuvaamista (siis yleisössä, keikan aikana!) ja ennen kaikkea – teki yhdentekeväksi sen, että lavalla edes oli esiintyjiä.

José Gonzálesin ja Junipin keikalla puoleen väliin telttaa ei enää kuulunut herkkä kitarointi tai laulajan kaunis ääni, sen sijaan vierustoverien kännäyskokemukset tulivat poikkeuksellisen tutuiksi. Jouduin myös lukuisaan otteeseen suojaamaan kasvojani kädellä, kun en halunnut päätyä tuntemattomien tönijöiden kaverikuvaan, joka poikkeuksetta otettiin keskellä yleisöä, kesken keikan, salamalla. Facebook-päivityksestä tuli tärkeämpi kuin itse musiikkielämyksestä.

Jäin miettimään johtuiko mesoaminen ja uskomattoman taukki käytös miksauksesta, jolta musiikkia oli tosiaan melkein mahdoton kuulla, siitä, että kaljateltta ulottui tällä kertaa läpi koko Flow-alueen, minkä vuoksi ihmiset kannattelivat lavan edessäkin vellovassa ihmismeressä viinilasejaan ja tuoppejaan ja polttivat tupakkaa kuin vanhalla kunnon 50-luvulla (40-asteisessa teltassa!) ja päätyivät myös olemaan huomattavan humalassa melko aikaisin illasta, vai johtuiko se jostakin mystisestä asiasta X.

Hypetyksestä huolimatta Flown esiintyjäjoukko tarjosi oudon geneeristä ja innotonta rokkia. M.I.A:n illan päätös ja huipentuma jäi erottumattoman äänimassan seinämäksi jonnekin kaukaisuuteen, kun ihmismassa runnoi kännisen lihansa lavan eteen. Väistäessämme sivummalle ja taaemmas, kun viereinen pariskunta kaatui päälleni, eikä enää päässyt ylös, kuulimme ohitsemme runnovien ihmisten huutelevan: ”Mikäs bändi täällä taas siis soittaa?” Pakko oli runnoa tie eteen, oli kyse mistä bändistä tahansa. Hyvällä fiiliksellä alkanut päivä kaatui aikalailla siihen, kun tupakannatsa osui käteen, laukkuun, tilavammissakin kohdissa ihmiset kävelivät päin joko kännin tai ihan vaan oman huolettomuutensa ajamina, eikä musiikkia kuullut läskifiltterin läpi, jotta olisi voinut yrittää liikuttaa itseään puristavassa, tukahduttavassa massassa.

Hillitön massahurmion nostattanut Omar Soleyman sai aikaiseksi myös sen, että melko eturivissä tanssinut kolmikkomme sai päälleen (kirjaimellisesti) jonkun musiikinharrastajan, jolla ilmeisesti oli enemmän oikeutusta olla keikalla kuin niillä, jotka halusivat tanssia ja nauttia musiikista samaan aikaan. Itämaiset vaikutteet kyllä purivat ja massahurmio tarttui hetkeksi meihinkin – teltan lämpötilakin kiri lähelle Soleymanin kotimaan lämpötiloja, eikä paidattomilta tanssijoilta säästytty. (Mikä oli siis kiva juttu.)

Melkolailla yllätti jälkikäteen Helsingin Sanomien toimittajan Aleksi Kinnusen positiivinen arvio(t) isoista esiintyjistä, joiden keikoilla meno oli lähinnä kännistä pogoamista ja tönimistä, kaukana tanssista tai energisestä keikkavastaanotosta. Jutun kommenttiketjussa selviää varsin erikoinen seikka, nimittäin se, että toimittaja on osa Flown järjestelyorganisaatiota. Ilmankos perjantain Hesarin aina niin tiukkasanaisen Otto Talvion kritiikki tuntui osuvan paljon enemmän kohdilleen, ainakin suhteessa omaan festarikokemukseeni.

Antakaa ihmiset Flown järjestäjille palautetta: joskus ilahduttava tapahtuma ei selvästikään enää toimi, vaan on kääntynyt kotimaisesta Kukosta Heinekenin rahantahkoamisperheeseen. Sielukkuutta ei rahalla saa, mutta väljyyttä, kiinnostavia indie-esiintyjiä sekä hyviä miksaajia kyllä. Koko festarialueen ei ole välttämätöntä tai edes suotavaa olla yhtä suurta kaljatelttaa. Eivät ihmiset näköjään osaa juoda kohtuullisesti ja vielä käyttäytyä toisiaan kunnioittavasti! Minun osaltani Flowt ja sen mukana niiden kritisoiminen loppuu tähän. Jään parantelemaan ihmisuskoani mieluummin vaikkapa Pihlajamäen ostarille.

Flow on ohi

Uuden musiikin tapahtuma Flow jytkytti Suvilahden vanhan voimalan seiniä ja piha-aluetta koko viikonlopun. Nyt Flow on ohi ja voimme palata taas hiljaisuuteen ja olla katsomatta kadulla vastantulijoita. Kuten sunnuntain päälavan konsertin päättänyt kuuluttaja sanoitti asian: muistakaa hymyillä toisillenne kadulla sitten tammikuussakin, ja muistakaa rakastaa!

Flown järjestelyiden ongelmista on jonkun verran tiedotusvälineissä kommentoitukin ja kieltämättä ne vaivasivat muuten hyvää kaupunkifestarikokemusta. Jos lippunsa etukäteen ostanut joutuu jonottamaan alueelle hiukan alle tunnin (Nicole Willis jäi näkemättä), vessajonot kestävät saman verran, (paitsi jos ei halua kuunnella kenenkään esitystä) vesi ja kuohuviini loppuvat ensimmäisen parin tunnin aikana ensimmäisenä päivänä, ruoka loppuu, telttalavan läheisyyteen tai edes telttaan ei mahdu sisälle ja illan viimeinen, odotettu, bändi ei saa ilmoille kuin yhden biisin ja toiselta lavalta kuuluva bassonjytke peittää alleen herkkää kitararockia soittavan muusikon soinnut ja äänen, voi tosiaan sanoa, että ongelmia oli.

Silti Flow oli erityisen onnistunut tapahtuma …se on se rakkaus. Jostain syystä ihmiset olivat harvinaisen hyvällä tuulella. Voin henkilökohtaisesti sanoa, etten ole missään muualla kuin Japanissa kokenut niin tiukkaa tungosta ilman, että kukaan olisi kertaakaan tönäissyt hymyilemättä anteeksi pyytäessään. En todistanut yhtään sanaharkkaa, kukaan ei kaatanut juomaa päälleni tai vaihtoehtoisesti kaatanut minun juomiani. Jopa telttalavan tukahduttavassa tungoksessa oli tietynlaista solidaarisuutta ja tilaa sai jopa tanssille.

YuoTubessa ja Myspacessa tehty tutkimustyö kannatti, mutta johti myös harhaan. Perjantain täydellinen jättipotti oli nimittäin ärsyttävän vaikeaksi ja eklektiseksi markkeeraamani CocoRosie, joka todellisuudessa veti mielettömän vetävän keikan. Oopperalaulua, lasten musisointileluja, pianoa, rapbiittiä ja lapsenäänellä tapahtuvaa räbäytystä oli vain kertakaikkisen hauska seurata, vaikka tuulikin jo aika navakasti.

Teltan perjantai-illan päättänyt jazzbändien kimara veti ja groovasi aivan mahtavasti. Sitäkin enemmän harmitti, että se odotettu ja viimeiseksi säästetty Five Corners Quintet ehti soittaa vain yhden biisin ennen kuin lappu piti lyödä luukulle melun ja kellonajan takia.

Sunnuntaina ihastutti Bebel Gilberton, bossa novan luojan João Gilberton tyttären, kepeä ja ilmava esiintyminen taitavan ja silti luontevan bändin siivittämänä. Sen sijaan Jenny Wilsonin keikka ennen Bebeliä ei mennyt aivan putkeen, kun ensimmäinen biisi piti virheiden takia aloittaa uudelleen alusta, eikä Jennyn ääni ja kitara joissain kohdin oikein onnistunut ylittämään telttalavalta kuuluvaa jytkettä.

Silti, Flow oli vaivan arvoinen ja Suvilahden vanha voimala ihastuttavan kaunis jylhine ilta-auringon punaaminen torneineen (savupiiput) ja ikoni-ikkunoineen (voimalan laakeat ikkunat). Kauneus on katsojan silmässä, ihan selvästi.