Aihearkisto: kolahtaminen

Naisten perhe

The Kids Are All Right on mielettömän hieno elokuva. Se onnistuu olemaan samaan aikaan komedia ja kertomaan hyvin koskettavan, syvän tarinan siitä, mitä on olla pitkässä parisuhteessa, mitä on pitää huolta perheestä, vuosi vuoden jälkeen.

Ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Lisa Cholodenko näyttää näyttelijöidensä jokaisen virheen. Hän aloittaa ihosta. Upeat suuren luokan tähdet, Annette Bening ja Julianne Moore nähdään elokuvassa meikittä, pisamainen vanhuuttaan löpsöttävä iho paljaanaan, itkemässä suihkun kalvaassa valossa, halimassa peittojen alla niin, että naururypyt puristuvat näkyviin. On yllättävän vaikuttavaa nähdä oikeaa ihoa valkokankaalla. Kaikki on nykyisin niin viimeisen päälle meikattua ja photoshopattua, että jo pelkän lupsuttavan poskipussin näkeminen saa uskomaan henkilön tunteisiin enemmän. On mahdotonta olla samastumatta heidän suruunsa, kun lapset ovat kasvamassa isoiksi, muuttamassa pois, ja perheenädit taas ovat erkaantuneet toisistaan siinä määrin, että yhteisen hetken luomiseksi on käytettävä jonkinlaisia kommervenkkejä.

Kuulostiko edellinen lause hassulta? Perheenäidit ovat erkaantuneet toisistaan? Äidit – monikossa? Niin. The Kids Are All Right on elokuva lesboparisuhteessa elävien perhe-elämästä. Siihen liittyvä hassu väärinkäsitys näytetään jo trailerissakin, jonka suosittelen kaikkia elokuvaa näkemättömiä katsomaan. Samanlaisia vaikeuksia kokee varmasti moni neljänkympin ylittänyt pariskunta, jonka lapset lentävät pesästä. Vieraus, yksinäisyys, kaavoihin kangistuminen ja puolison itsestäänselvyytenä ottaminen ovat yleisiä ongelmia parisuhteissa. Niiden kuvaamisesta huolimatta näyttelijät osaavat elokuvassa luoda luontevan tuntuisen  hellyyden ja arkisen lähellä olemisen kuvan. Nic (Annette Bening) silittää kaupassa vaimonsa hiuksia heidän jutellessaan. Pariskunta istuu sohvalla kädet ja jalat solmussa katsomassa avaraa luontoa. Pariskunta keskustelee spermanluovuttajan tilanteesta hampaita pestessään.

Minusta tämä on vaikuttavinta elokuvaa pitkään aikaan. Voin uskoa näiden naisten rakkauteen paljon paremmin, kun minusta ei tunnu, että minua yritettäisiin siitä vakuuttaa. Suurin osa elokuvista, jotka käsittelevät rakkautta, tekevät rakkaudesta ihmeellisen väritöntä. Haukotuttaa, kun esitetään ensimmäinen karusellikohtaus tai järvellä soutelu, kun syödään hienosti ulkona kynttilänvalossa ja kositaan shampanjalasien äärellä. Elokuvarakkaudessa ei saa koskaan olla vaikeuksia, jotka kumpuaisivat itse henkilöistä. Jos toinen on hallitseva persoona ja toinen boheemimpi oman tiensä etsijä? Ei. Niin ei vain rakkauselokuvissa voi olla. Merkitykselliset kohtaukset eivät vain voi tapahtua tiskejä tiskatessa.

Paitsi tässä rakkauselokuvassa. Siksi siinä on jotain erityistä.

Jos jollakulla vielä on sellainen olo, että homo- ja lesboparien ei pitäisi saada solmia avioliittoa ja adoptoida tai saada hedelmöitysapua, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se voi muuttaa mielenne.

Nature Morte eli ajan rajallisuudesta

Senja Vellonen maalaa läpikuultavaa valoa ja kuolevaa eloa. Hänen maalauksensa ovat pieniä, pään tai reiden, muutamien isojen kämmenten kokoisia, ja niissä lepäävät viinirypäletertut kuin Renoir-naisen reidet. Mikä siinä on, että kun joku pieteetillä hakee valoa, pieteetillä tutkii tiettyä aihetta, antautuu yksinkertaiselle, konkreettiselle, arkiselle, kohdistaa katseensa pieneen, merkityksettömään, se aina onnistuu liikuttamaan?

Nature morte, stilleben, hiljaiselo. Sanat, joita asetelmaa on käytetty kuvaamaan kertovat kaiken olennaisen siitä, mitä pienen arjen palasen, varastetun hetken, katkaistun kukan tai irti repäistyn hedelmän kuvaaminen meille paljastaa. Hetkessä näkyy ikuisuus. Viinirypäleterttujen läpi kuulova valo paljastaa niiden raskauden, ihon ja lihan läpikuultavuuden, valo kaivaa niiden sisuksista jokaisen elon häiveen ja kertoo. Kuinka paljon on vielä jäljellä.

Vellosen käsi on vapaa ja kevyt, viinirypäletertut raskaita. Omenat yhteen keräytyneet ja parsankukissa pidäteltyä surua. Toiset maalaukset ovat täynnä raukeaa onnea. Terttu loikoaa, antautuu, antaa katsella itseään. Toiset antavat jo vihjeen tulevasta murheesta, niiden iholle on kertynyt ruostetta, valo ei enää keilaa niiden läpi kuin voilla sivelty pallo.

Valokuvat eivät tee näille maalauksille edes alkeellista oikeutta. Tiedän, että kaikista maalauksista sanotaan niin, mutta tässä tapauksessa se pitää erityisen hyvin paikkansa. Nämä maalaukset ovat läsnä, ne on koettava itse, hetkessä, hengittäen.

Näyttely vaatii hiukan työtä, se vaatii pysähtymään ja vetämään henkeä. Kokonainen seinällinen hedelmiä, samoja terttuja eri väreissä ja valoissa, eri elämänvaiheissa, vaikuttaa ensin yksiulotteiselta, taiteilijan eklektisyydeltä. Vaatii keskittymistä, että alkaa huomata sävyeroja, että tunteet löytävät katseen mukaan. Mutta pysähtymisen jälkeen näyttelystä ei halua lähteä.

Senja Vellosen maalauksia voi ihailla galleria Amassa Rikhardinkadun kirjaston kupeessa vielä kuun loppuun. Kannattaa mennä nappaamaan ainakin pieni varastettu henkäys.

Pala taivasta

He seisovat nurmella tehdashallissa. Nurmi voittaa, hallin lopulta vain unohtaa.

Puhun luonnollisesti Eeva Muilun tanssiteoksesta Yhdessä. Se on sillä tapaa jännä teos, että teoksen tanssijat eivät itse asiassa ole tanssijoita, eivätkä he itse asiassa tanssi. He leikkivät, kokeilevat ja koskettavat. Ja he ovat ihan tavallisia kadulta poimittuja ihmisiä.

Teoksessa ihmiset muodostavat yhtenäisen eliön. He liikkuvat näennäisen tarkoituksettomasti, mutta liikkeessä tapahtuu koko ajan muutosta kuin nesteessä, joka vaihtaa olomuotoa.

Olennaisin liike, jonka varaan esitys rakentuu, on levollinen seisonta. Pelkkä tavallinen seisominen, katseen kohteena. On sielua rauhoittavaa nähdä lukuisia levollisesti seisomaan pysähtyneitä ihmisiä. Miten pakottomasti he voivat pysähtyä siihen niin, noin vaan, olla tekemättä mitään, pyrkimättä mihinkään pisteeseen. He vaikuttavat sitä voimallisemmilta, mitä levollisempia ovat.

Sillä tuntuu olevan olennainen merkitys, että tanssijat eivät ole ammattitanssijoita. Heille ruumiin näyttäminen ei lopultakaan ole esiintymistä. He ovat omissa nahkoissaan ilman, että vaikuttaisivat kohtelevan ruumistaan välineenä. Eleet eivät ole niin tarkoituksenmukaisia. Ja sen mukana syntyy tila kosketukselle.

On suorastaan järkyttävää, kuinka nämä ihmiset osaavat kohdata toisensa. Yksikään heistä ei väistä toisen katsetta, vältä kosketusta. Kaikkeen he eivät lähde mukaan, joskus elkeet jäävät vaille vastausta, mutta sekin tuntuu olevan vapaa loukkauksesta, kohtaamisen välttämisen väistämättömästä seurauksesta. Miten uteliaita he vaikuttavat olevan!

Nainen asettuu makaamaan lattialle, kohottaa toisen jalkansa toisen naisen kylkeä vasten, kohottaa otsansa vasten kumartuneen miehen otsaa. Näen, kuinka huomaamattomasti kylkenä toimiva nainen siirtää kättään tukeakseen makuulle käyneen naisen jalkaa. Mies kuroo erotuksen heidän otsiensa välissä. Pienissä kuromisissa ja varmistuksissa on sanoinkuvaamatonta hellyyttä. Huolenpitoa. Juuri siinä pienessä korjaamisen hetkessä, kun toisen täytyy vastata paikoilleen asettuvan asentoon, jotta he loksahtaisivat yhteen, eräänlaiseksi eläväksi patsaaksi, joka hetken päästä taas muuttaa muotoaan.

He rynnivät kuin lehmät kesälaitumille. He poukkoilevat kuin flipperin pallot reunoista. Nurmi rajaa tanssiteoksen alueen. Se on epäuskottavan kirkasta vihreää. Alkaa kuoro-ulvonta, harmoninen, uskomaton äänimatto, johon ruumiit kötkähtävät, kääntävät kylkeään, nukkuvat nurmimatolla. Se, mikä on annettu, on annettu.

Kun esitys loppuu, jäämme istumaan hartiat niin rentoutuneina ja sielussa niin nostatettu olo, että on vaikea nousta. Tanssijat pujottavat nurmen laidalla kenkiä jalkoihinsa, joku juo vesipullosta. Heidän kesäpäivänsä on meidän kokemuksemme.

Kun vaan kolahtaisi!

Uudessa Parnassossa Max Ryynänen tunnustaa, mikä häneen oikeasti kolahtaa. Se ei ole John Cage, vaan Mariah Carey. Kolahtamiseen, sen aiheuttamaan välittömään mielihyvään, liittyy jotain tunnustuksellista – hävettää. Heteronormatiivin noudattaminen, populaarikulttuurin puoleen kallistuminen – aidosti ja ironisoimatta – ei vain sovi intellektuellin to do -listalle.

Puolustelenko minä kolahtamisiani, ironisoinko ja etäännytänkö puhdasta mielihyvää tuottavia kokemuksia? Kyllä ja ei. Kun lainaan Tuomas Timosta sanoessani, että seksissä ja väkivallassa toisto on se, mikä toimii, en ironisoi. Olen tosissani ja sehän siinä hauskaa onkin. Toisto on oppimisen äiti. Toisto saa etsimään ja löytämään uusia ulottuvuuksia sieltäkin, mihin niitä ei ole tietoisesti upotettu. Sketseissä tunnistettavuuden lisäksi nauramaan saa turvallisuudentunne. Toisto antaa uskalluksen heittäytyä kokemukseen, koska tietää, ettei mattoa vedetä alta. Ainoa tapa sietää krapulaa on katsella itkeskellen joko Dariaa tai Sex and the Cityä nauhalta tai dvd:ltä. Niitä siis tulee katseltua – uudestaan ja uudestaan. Eikö jo sen pitäisi puhua puolestaan? Voiko jotakin sanoa kertakäyttöiseksi tai instant-elämykseksi, jos se on uusittavissa ja vain paranee toiston myötä?

Pinnallisiksikin kirjoitetut sarjat (sarjakuvat, televisiosarjat jne.) sisältävät jotakin, mitä taiteen pitäisi aina tuottaa – samastumisen kohteen. Katselukokemuksen toistaminen lisää bondausta sarjan henkilöihin; heissä alkaa nähdä toimintamalleja, tunnistettavia piirteitä. Sanalla sanoen: henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Kun huomaa tosielämässä siteeraavansa Mirandaa tai Samanthaa, (olemmehan hyviä ystäviä) ei voi enää edes tuntea häpeää. He sanoivat sen jo niin paljon paremmin, hauskemmin ja ennen kaikkea – he ovat jo selvinneet siitä.

Ensimmäistä kertaa Suomen televisiosta tullessaan Sex and the City näyttäytyi minullekin pelkkänä totisena pintana. Keskustelunaiheet tai Carrien kolumnin semi-filosofoinnit eivät olekaan sarjan todellinen anti. SatC on sarja, joka kertoo ystävyydestä, rakkauden muodosta, joka totisesti ”conquers all” toisin kuin se toinen muoto, johon sarjankin naiset uudestaan ja uudestaan kompastuvat vain palatakseen rakastavaan ja ymmärtävään nelikkoonsa. Romanttiselle rakkaudelle asetetut järjettömät vaatimukset täydellisine kokemuksineen ja oheistuotteineen (ruusuja, illallisia, sormus, häät, vauvat…) ilman piereskelyä ja riitoja hammastahnatuubin puristamisesta saattavat niin sarjan kuin tosielämän naiset (ja miehet) tilanteeseen, jossa mikään ei kelpaa tai riitä.

Kliseiden ja truististen totuuksien lisäksi olennaiseksi nousee fokalisoinnin polysemia. Sarjaa tähdittää neljä suulasta naista, jotka karikatyyrisyydestään huolimatta (tai juuri sen vuoksi) onnistuvat löytämään kliseestäkin sen semanttisen matriisin periferian… toisian sanoen: hämmästyttämään ja hauskuuttamaan tavanomaisella keskustelunaiheella nostamalla siitä esiin jotain… odottamatonta.

Miranda: It’s my clitoris, not the sphinx!
Carrie: I think you just found the title of your autobiography !

Ja täytyy myöntää, että juuri niistä epäkonventionaalisilta, tabuilta, epäuskottavilta tai yliviedyiltä karikatyyreiltä vaikuttavista piirteistä voi löytää samastumisen kohteensa.

Miranda: I didn’t tell Walker I had a baby.
Charlotte: How could you not mention it?
Miranda: It didn’t come up! If Walker had asked me directly, ”have you given birth recently,” I would’ve said… first of all, define ”recently.”

Selittelyni päätteeksi voinen vielä lisätä, että tämäkin keskustelu on mahdollista vain todellisissa intelletkupiireissä. SatC:ää katsoo miljoonia ihmisiä ja vain murto-osa heistä häpeää sitä tunnustaa tai miettii sarjasta tykkäämisensä syitä. Kun vaan kolahtaisi useammin!