Aihearkisto: klassikot

Aikalisä ja The Great Giana Sisters

Joskus käy silleen, että kuvittelee sanoneensa jo kaiken tarvittavan, eikä sitten olekaan. Mielen muuttaminen on vaikeaa, kun ei voi vain soittaa tai meilata tai postata kaverin Facebook-seinälle ja sanoa, et hei, mä muutin mieltäni. Tai jos keskustelu vie siihen pisteeseen, että muuttaa mieltään, älyää jotain. Heti sille ei ole sanoja. Heti ei välttämättä voi tunnustaa.

Ja sit on pakko.

Paljain käsin siirtyy keväälle 2011. Olen onnellinen, että saan lisää aikaa. Olen onneton, että en osaa tehdä sitä nopeammin.

Kustannusmaailma on tässä suhteessa vähän armoton: kaikki suunnitellaan niin paljon etukäteen, ettei todellista varmuutta voi olla. Kustannussopimusta ei ehkä nykyisin enää tehdä pelkällä nimellä – vaikka olen kuullut, että iskevällä alkuluvulla ja synopsiksella voi suuressa maailmassa saada isonumeroisenkin esikoisdiilin, jos on sekä lahjakas säieteoreetikko että kirjoittaja – mutta ideoilla ja illuusioillahan siellä pelataan.

Kyse ei ole artikkelista, jossa pääpointin selkeys riittää. Epäröin edes kirjoittaa tätä, mutta kun kyse on taiteesta, ei mistään voi olla varma. Ja yksi asia, mistä voi olla varma, on että taide ei tottele aikarajoja, eikä se ainakaan tottele kustantamon tuotantotehokkuuden vaatimusta. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kaikki muut ihmiset, jotka liittyvät kirjojen kustantamiseen, myymiseen ja mainostamiseen, ovat töissä – paitsi itse kirjailija. Kirjailija tekee taidetta. Kustantamo ei ole kirjailijan työnantaja, vaan jonkinlainen yhteistyökumppani, jonkinlainen vanhakantainen agentti ja mesenaatti.

Jos kyse olisi työsuhteesta, Paljain käsin olisi nyt painossa, koska tekstiä on riittävä määrä. Mutta me, sekä kustannustoimittajani että minä, haluamme tehdä parhaan mahdollisen teoksen, jota toivoaksemme luettaisiin vielä sadan vuoden kuluttua. Siksi on pakko jatkaa.

Kaikkien nörttinaisten iloksi ja eräänlaiseksi kiinnostuskoukuksi voin kuitenkin paljastaa, että erästäkin nykyisin keräilijöiden metsästämää Amiga 300:lla pelattavaa tasohyppelyä nimeltä Giana Sister’s pelataan kirjan sivuilla. Ai, mitkä veljekset? He ovat historiaa!

Jatkoa seuraa.

Saatanallisia ilmestyksiä Hesarilla

Ryhmäteatterin loistava sovitus klassikkoromaanista

Mihail Bulgakovin ihanan riestas (luit oikein) teos Saatana saapuu Moskovaan on joka teatterin painajainen. Teoksessa tehdään taikoja, lennetään, tavataan kuolleita käsittämättömän suureellisissa ja degeneroituneissa Saatanan juhlissa, siirtyillään ajassa ja paikassa sen enempää selittelemättä Kristuksen kiduinhetkiin (luit taas oikein) ja takaisin, ohjaillaan kuolevaisten toimia, näytetään näkyjä ja mitä vielä – no, kaikkea kuviteltavissa olevaa, mitä näyttämöllä ei mitenkään voi toteuttaa!

Ryhmäteatteri on tarttunut Saatanaa sarvista ja ottanut käyttöönsä koko nykyhetken tarjoaman media-arsenaalin vangitakseen hulluuden kierteen lavalle. Uudelle Helsinginkadun lavalle on tuotu monia kymmeniä TV-ruutuja, joilla vaihtelee kohtauksen mukaan miljöö tai toisen huoneen tapahtumat (muun muassa mielisairaalan tarkkailuosaston ja ristin tapahtumat, vain muutaman soveliaan mainitakseni). Mukana kulkee läpi esityksen käsivarakamera, joka tallentaa ilmeisesti reaaliaikaisesti (vai olenko vain hyväuskoinen?) tapahtumia lavan takana, sivuilla ja alla. Yleisö saa seurata kaikkea ruuduilta.

Suurin spektaakkeli, ne saatanalliset juhlat, on toteutettu muutaman muun kohtauksen tavoin tyylipuhtaana mykkäelokuvana, joka heijastetaan taustaverhoihin. Ratkaisu on ongelmallinen pitkähkön kohtauksen tekstisisältöjen omaksumisen kannalta. Onneksi kohtaus on ainoa, jossa yleisö todella väsyy, sillä pitkä näytelmä ei muilta osiltaan kyllä ainakaan väsyttämään pääse.

Vesa Vierikko saa esittää välillä mielipuolen vanhuksen muodossa, välillä herrasmiesvihtahousun mallisena lavalla hallinnoivaa Saatanaa. Martti Suosalo esittää hulluuteen – tai varsinaiseen todellisuuteen – lankeavaa moskovalaiskirjailijaa. Päätyön tekee kuitenkin ah niin miehekkään kärsivänä ruhjottava (luitte oikein…) Pertti Sveholm, jonka tuskainen Pontius Pilatus tekee paljon suuremman vaikutuksen kuin omalla tavallaan niin ikään vaikutuksen tekevä lössykkä-Jeesus, jonka rooliin joutuu Suosalo myös taipumaan.

Kaiken kaikkiaan olennaisimmaksi absurdistanin luomisessa nousevat uskottavan hullujen näyttelijöiden lisäksi – erikoista kyllä – erikoisefektit. Saatanan yllättäen ylimaalliseksi karjunnaksi yltyvä käskyääni, ukkosen pauhun ja sateen kohinan johdattelu Ristin aikoihin, poksuvat savupilvet, häikäisevät valot, hämy, punaiset lamput… kaikki ne saavat aikaan tunteen, että jotakin outoa todella tapahtuu. Valo- ja ääni- ja illuusiontekijät (Tomi Tirranen, Jussi Kärkkäinen, Tatu Tyni) näkyvät lavalla tässä näytelmässä vähintään yhtä olennaisen lihallisina kuin hikeä puskevat näyttelijät.

Esa Leskinen uskaltaa ottaa sovitukseensa mukaan efektejä, eikä ilman niitäkään hävitä mitään. Täyttä työtä näyttelijät tekevät myös kameroille, tai pimeän puolikkaaksi katkomina, tai pää vadilla, tai videokuvassa lentämässä…

Tässä näytelmässä uskalletaan toden teolla seota ja se jos jokin on tajuttoman hauskaa katsottavaa!

Cabaret Pariisissa


Cabaret. Liza Minellin surulliset silmät ja rempseä ääni… Kit Kat Klubin dekadenssi, huumeet, viina, likaisiin alusvaatteisiin pukeutuneet ylimeikatut tanssijat, kielten sekamelska, hävytön kaupallisuus ja taustalla marssiva, pelottava sotajoukko, joka koko ajan kasvaa.

Cabaret! Mikä voisi olla parempi paikka käydä katsomassa dekadenssin ja unohdetun ajan riemulaulu kuin Moulin Rougen kotipaikka, Pariisi, ja sen Folies Bergère keskellä likaista ja vanhakantaisiin asuihin pukeutuneiden juutalaisten korttelia.

Cabaret’n esityspaikka on yhtä ylväästi vanhentunut kabaret-baari kuin mielikuvituksen luoma sodanaikaisen Berliinin Kit Kat Klubikin. Katsojat istuvat punaisen sametin ympäröimissä pöydissä ja juovat, jos hintoihin on vielä lippujen maksun jälkeen varaa, kun tanssijat hikoavat lavalla saadakseen edes hymähtelyä aikaiseksi.

Ranskaa taitamattomallekaan ei Cabaret jää etäiseksi kokemukseksi: tanssijatytöt ovat voimallisia, rivoja, rentoja ja sopivan persoonallisia – jopa niin, että itse pikkuruinen Sally Bowles jää heidän varjoonsa lapsellisilla pikkudiivan elkeillään, jotka hän onnistuu tosin loisteliaasti karistamaan päänumerossaan Life is a Cabaret. Ranskaksi laulut osin kompastelevat, mutta saavat myös uutta, kiehtovaa sävyä tulkinnasta.

Cabaret on naisten ja sukupuoleltaan tai sukupuoliselta suuntaukseltaan epäselvien tapausten juhlaa. Sallyyn ihastuva kirjailija Brian Roberts on yhtä yhdentekevä kuin muissakin versioissa, samoin vain juonen tummien sävyjen esiin tuomisen kannalta olennainen natsismin käsikassara. Jutun juju onkin sen kertojassa, Cabaret’n juontajassa, joka voimakkaasti meikattuna, hikisenä, itseään tykö tekevänä, suorapuheisena, rivona ja yleisöön kontaktia ottavana hahmona pitää tanssi- ja laulukeskeisen esityksen kasassa. Host pitää esitystä otteessaan jopa siinä määrin, että juuri hänen kohtalonsa ainoana järkyttää ja koskettaa katsojaa – kukapa näistä kieroutunutta seksuaalisuutta tunnustaneista ei leirille joutuisi.

Mitä uudempi versio, sitä enemmän suoraa seksiä ja väkivaltaa. Täytyy sanoa, että Pariisin Cabaret’n jälkeen YouTubesta löytyvät Liza Minellin ja Joel Greyn esitykset vaikuttavat jotenkin hieman tunkkaisilta, vaikka upeita ovatkin. Nykyaika vaatii enemmän paljasta pintaa, suoraa toimintaa, rivompaa ja rumempaa Cabaret’a. Kun Euroviisuissakin esiintyjä voi pukeutua folioon, täytyy kai kabareiden kentällä puhjeta sitäkin rohkeampiin tekoihin.

Jos haluat vilkaista, miltä se suunnilleen näytti, (vaikka oikeaa elämystä krapulaisena, väsyneenä, hikisenä ja viheltelevien ranskalaismiesten ympäröimänä ei voikaan sähköinen ja sisäsiisti muoto jäljitellä) vieraile täällä.