Aihearkisto: kaupallisuus

Vintage, kierrätys ja loppuun käytetyt vaatteet

Löysin hienon blogin Facebook-kaverin vinkistä – Toisen roska on toisen aarre. Erityisesti siellä minua kiinnosti Etelä-Suomen Sanomien vintage-juttua kritisoiva kirjoitus. Minulle ei Etlaria (näin kaverien kesken) tule niin kuin ei muutakaan päivälehteä, koska se paperin määrä, mutta blogijutusta käsitin, että ESS:n jutussa kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn vintage- ja second hand -innostuksesta. Samantyyppisellä asenteella oli pieni juttu myös Olivian jossakin numerossa – ”kierrätys viherpesua”.

Ymmärrän, että jokainen muoti-ilmiö herättää toki myös halun kritisoida ja olen itsekin monesti ärtynyt huomattuani ostaneeni rikkinäisen tuotteen kirppikseltä. Nytkin tuossa tuolin reunalla roikkuu mekko, jonka kainalokappaleen reikä pitäisi korjata. Mutta toisaalta. Jos se tuote on jo kertaalleen käytetty. Ja maksaa 2 euroa. Kahdella eurolla ei oikein enää saa edes kahvia mistään, kun ne kaurismäkeläiset kuppilat ovat kaikki kellahtaneet nurin. Kuinka tohjo olisin, jos en voisi ommella umpeen yhtä kainalosaumaa? Tai toisaalta: jos löytäisin upean vintage-aarteen, joka kestää todennäköisesti 20 vuotta käyttöä, mutta en viitsisi investoida ompelijan palveluihin?

Valintoja, valintoja.

Olen itse aina ostanut hyvin suuren osan vaatteistani kirpputoreilta, second hand -puodeista ja nykyisin hienommin nimetyistä vintage-puodeista. Vielä yläaste- ja lukioaikanani kirpputoreilta kuten Järvenpään Femmatorilta löytyi hyvää ja laadukasta tavaraa, myös vaatteita. Löytyy niistä nykyisinkin, kun jaksaa käydä usein ja penkoa – jos ehtii – mutta suurin osa tavaravuoresta on nykyisin sitä samaa H&M- ja Zara-kamaa, joka on nyppääntynyt, vanunut ja jonka saumat yleensä ovat revenneet tavalla, jota ei voi korjata.

Kun juuri ostetusta Vero Modan takistani vuosi tai kaksi sitten repesi selkäsauma ja avasin vuoren korjatakseni sen, minua kohtasi ikävä yllätys. Kangasta ei ollut huoliteltu lainkaan, eikä ihme, sillä kangas oli leikattu niin huolimattomasti, ettei siinä kyseisessä saumakohdassa ollut lainkaan saumavaraa. Takkia oli mahdoton korjata pienentämättä sitä, koska huolittelematon kangas oli alkanut purkautua, eikä sitä alunperinkään ollut tarpeeksi pitämään takkia koossa. Mieleeni muistui H&M:n talvitakki, jonkalainen oli sekä minulla että ystävälläni, harmaa ja ruskea. Kävimme yhteensä muistaakseni viisi kertaa vaihtamassa takkimme siksi, että siitä hajosi vuorollaan vetoketju, sauma tai joku muu elintärkeä osa. Ostin kuukausi sitten villahansikkaat kivijalkaliikkeestä ja niiden sormien päätysaumat antoivat periksi kahden päivän käytössä. Ongelmaa on siis vaikea korjata olemalla ostamatta tunnetuista halpaliikkeistä. On tiedettävä, mistä voi ylipäänsä ostaa ja missä tuotteet on tuotettu.

Epämääräisissä oloissa tuotettujen tuotteiden ostaminen ei ehkä muutenkaan ole kovin järkevä juttu pitemmällä tähtäimellä (kun ajattelee eettisesti joitakuita työläisiä jossakin kaukana), eikä ainakaan, jos jokainen niistä vaatteista on käyttökelvoton – ei vuoden eikä parin – vaan muutaman kuukauden jälkeen. Minulla on monet kengät, jotka ovat olleet käyttökelposet 50-luvulta lähtien ja joista pidän huolta, jotta ne yhä kestäisivät. Samoin vaatteista.

Mutta jos kirpputoritkin täyttyvät vaatteista, joiden hihansuut purkautuvat, kainalosaumat ovat nyppääntyneet ja usein rei’illä ja jotka on tehty jossain kolkassa maailmaa, jossa työläisten olot muistuttavat enemmänkin orjuutta, onko minun siirryttävä kirpputoreilta jonnekin muualle? Ehkä. Vintage-liikkeet ovat paikkoja, jonne kestävyydestä, ekologiasta ja esteettisyydestä kiinnostuneet omistajat ovat tuotteita metsästäneet pitkin maailmaa – mutta erityisesti kotimaasta. On mahtava tunne ostaa mekko, niin kuin kesällä tein, jonka lapussa lukee valmistajana Salonne Salo tai tuoli, jonka pohjassa on leima Lahden puukalusto OY. Nykyisin on aikalailla sama, mistä tuotteen ostaa, sen lappu paljastaa joka tapauksessa aina saman ikävän tosiasian: Made in Hong Kong, Kamputsea, Kiina, Intia…

Lisäksi Prosakissa käydessäni poikkesin aivan ravintola Dubrovnikin vieressä olevassa uudessa liikkeessä, jonka ihana suomalainen nimi on Paloni. Liike edustaa sitä kalliin pikkuputiikin liikettä, joihin tuntuu epämukavalta poiketa lähinnä siksi, että pelkää, ettei mihinkään ole varaa. Tottahan se onkin, kirjailijana rahaa ei koskaan juurikaan ole riippumatta siitä, kuinka monen tv-kameran edessä pitää edustaa. Mutta Paloni-liikkeessä oli suomalaisten (ja ulkomaalaisten) suunnittelijoiden tekemiä vaatteita, joissa kerrotaan niiden syntyhistoriasta ja materiaalin ekologisuudesta.

Ennen vanhaan (hih, pääsinpä sanomaan!) ihmisillä oli muutama vaate juhlaan ja arkeen. Jos vaatteet kestäisivät, olisivat hyvin suunniteltuja ja niiden materiaali ja tekotapa kestäisi tarkastelua, voisin minäkin päätyä siihen, että sadan parin euron mekon sijaan ostaisin yhden hyvän. Se vain vaatisi suunnittelua ja etsimistä ja ehkä jopa ompelijan palvelujen käyttämistä. Mahdotonta? Enpä usko. Etenkään, kun ainakin Melli tekee helppoja korjauksia kaupan päälle.

Jk. Se H&M:n mekko, joka mulla oli päälläni kirjamessuilla, on kirppikseltä. Toim.huom.

Joulu on pakanajuhla – eli pitäkää Jesse poissa puurostani!

Jukka Relander taklaa tärkeän aiheen Uuden Suomen Puheenvuorossa. Hän puhuu jouluevankeliumista ja sen poliittisesta korrektiudesta. Jouluevankeliumi herättää tunteita, koska se on läpeensä uskonnollinen, kristillinen manifesti tapahtumista, joita uskonnottomat sekä muunuskoiset pitävät satuina. Tarkoitan sitä kirjaimellisesti: Raamattu on yksi maailman luetuimmista romaaneista. Jouluevankeliumi on yksi sen vaikuttavimmista saduista. (Vaikuttavin olisi varmaankin viattoman ristiinnaulitseminen ja maaginen ylösnousemus.) Silti jouluevankeliumia ja siihen liittyviä virsiä, kuvaelmia, tarinoita esitetään joka koulussa ja päiväkodin notkelmassa.

Jukka Relander, niin kuin moni muukin, vetoaa perinteisiin – kaikkiin koettuihin perheenkeskeisiin hetkiin, sukupolvien saatossa tapahtuneisiin tapahtumiin, jotka juuri jouluevankeliumin äärellä on jaettu. Ajatus on kaunis, muttei loogisesti kestävä. Itsekkäitä eivät ole ne ihmiset, jotka uskovat toisiin totuuksiin tai jumaluuksiin, itsekkäitä ovat ne, jotka etuoikeutetussa asemassaan eivät halua huomata marginaalin tarpeita.

Kaikista mehukkaimmin omaan korvaani käy tämä vetoaminen perinteisiin. Joulujuhla on vuosituhansia vanha juhlintaperinne, joka sijoittuu talvipäivän seisauksen kohdalle. Vuoden pimein ja kylmin aika, käännekohta, josta aurinko lähtee taas rullaamaan useammin ja pidemmäksi aikaa esiin. Sitä jouluna juhlitaan. Sitä minäkin mieluusti osallistun juhlimaan. Mitä perinteiden kunnioittamista on se, että valikoidaan vain viimeisimmät omaa persoonaa koskettavat perinteet kuin hiilisilmät lumiukolta? Kristinuskon Suomeen mukanansa tuoma Jeesuksen syntymäjuhla on perinteen tiellä vielä vauvantossuissa.

Ymmärrän nostalgian. Minuakin alkaa itkettää, kun virret vongahtavat käyntiin ja kaikki vanhuksista nuoriin aikuisiin laulaa lonkauttavat samat tutut sanat: ”Kaks vain valveill’ on puolisoa, lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessää-ään, seimikätkyessää-ään.” Mutta miksi me ne sanat osaamme? Koska meidät on kyselemättä pantu laulamaan niitä siitä asti, kun päiväkodin demokratiseen kehtoon ehdimme.

Jukka Relander heittää kehiin varsinaisen kevytsarjan vastauksen kysymykselle siitä, onko oikein kyseenalaistamatta opettaa kaikille Jessen syntymätarinaa sinä ainoana oikeana joulun juhlintaan – ja elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan – liittyvänä totuutena. Asiaa vuosikymmeniä pohtineena, vapaan kasvatuksen saaneena historian tutkijana on aika helppo sanoa, että kaikillahan on mahdollisuus kyseenalaistaa tämä herttainen sanoma. Minä olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten harteille ei pitäisi langettaa kyseenalaistamisen taakkaa. Kun lapsille kerrotaan joka vuosi samaa tarinaa pienestä pojasta, jonka syntymää juhlitaan koko kansan, koko Euroopan voimin, voiko todella herättää ihmetystä, että uskosta on aika vaikea oppia eroon itsekseen? Eikä kukaan puutu siihen hetkeen, kun koulussa, virkalaitoksissa, kirkossa, kaupassa, radiosta ja telkkarista jouluevankeliuminsa pakkosyötteenä saanut lapsonen vihdoin tajuaa, että kyse on taas yhdestä tarinasta, taas uudesta joulupukkihuijauksesta. Me rakentelemme katkeria aikuisia, ystävät hyvät.

Jos kyse on siitä, että pitää oppia oman kansansa perinteitä ja niihin nyt sattuu tämä kristillinen perinne kuulumaan – eikö yksi joulukirkko olisi tarpeeksi? Voiko vuodesta toiseen jatkuvaa pakkosyöttöä itse asiassa pitää minään muuna kuin aivopesuna? Jos haluttaisiin opettaa jonkinlaista perinnetietoutta, yksi kerta riittäisi – eihän samoja aihealueita tahkota joka vuosi uusiksi koulunpenkilläkään. Ranskan vallankumous – tänä vuonna eri metaforin koristeltuna!

Ihmettelen myös sitä asennetta, jonka kuulee useammin kuin luulisi, että unohdetaan sitten lahjat ja pukit ja koko joulu, jos ei kristillinen sanoma kelpaa. Ei kristinuskolla ole mitään tekemistä lahjojen antamisen ja pukin kanssa. Vai olenko lukenut Raamattuni valikoiden ja jättänyt tärkeän käskyn huomaamatta? Sinun tulee lahjoja antaman. Älyttömän törsäilyn ja ekologisesti kyseenalaisen pakkailun voisi toki jättää pienemmälle: kääriä vähät lahjat vaikka käsipyyhkeisiin tai itse maalaamiinsa sanomalehtiin niin kuin tein viime vuonna tai tarjota tavaran sijaan palveluksia – lastenhoitoa, elokuvaillan, ruokaa, juomaa ja hierontaa tai vaihtoehtoisesti auttaa kouluttamaan nepalilaisia katulapsia kuten kustantamoni Gummerus (sanoi hän ylpeyttä äänessään).

Vaihtoehdot kristilliselle juhlalle ovat todella kauniit: omasta etuoikeutetusta asemastaan luterilaiset tapakristityt voivat keskittyä joulukirkon tuttuihin biiseihin ja unohtaa, mistä ne kertovat ja miltä se ehkä uskonnottoman tai toisuskoisen korvaan kuulostaa. Ne meistä, joille sille todella on väliä, mistä puhutaan, mitä opetetaan ja miksi, saavat jättäytyä pois kirkosta – ja mitä sitten? Istua joulukirkon sijaan jämäkästi valaistussa luokkahuoneessa niin kuin kaikkina muinakin koulupäivinä. Se ei ole toisten uskon kunnioittamista, se ei ole uusien perinteiden luomista auttamattomasti vanhentuneiden valtionkirkon ja yhden kansaa yhdistävän pakko-opin tilalle, jota ei ole ollut enää aikoihin, mutta järjestelmä on liian kankea – ja sen ylläpitäjät liian etuoikeutensa sokeuttamia – jotta korjattaisiin ilmeinen rikko. Jouluevankeliumista luopumisesta seuraa rangaistus. Ei riitä, että kirkossa on vaiettava – on vaiettava kaikkialla muuallakin. Joulua ei saa kyseenalaistaa, koska muuten kyseenalaistaa kaiken kauniin, rakkauden ja hyvän tahdon.

Jos nyt perinteiden palauttamislinjalle lähdetään, palautetaan vitsovat ja viinaksia kerjäävät kekripukit ja metsän henkiolennot, eikä vain tätä yhtä vaavia, joka vieläpä tarun mukaan syntyikin hämärissä olosuhteissa. Minä juhlin valon juhlaa, sillä se on totisesti juhlimisen arvoista. Ei olisi kovin vaikeaa kaivella perinnearkkua ja nostaa sieltä esiin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä Jessen, Coca Cola -pukin tai kulutushulluuden kanssa. Asioita, joiden lävitse kristillisenkin sanoman tärkeimmät lähimmäisenrakkauden teemat siilautuisivat kuin kynttilänvalo sälekaihtimien läpi.

Minä olen kyllästynyt vaikenemaan kirkonpenkissä, kädet höllästi kenollaan sylissä ollakseni kääntämättä loukkauksellani muiden rukoukseen taipuneita päitä, ja kuuntelemaan tarinaa – vaikka yhtä suosituimmistakin – nöyränä, avoimena ja omasta maailmankuvastani tinkien. Hyvyys tulee ihmisten sisältä. Minä en tarvitse siihen jumalan pakkoa.

Hyvää joulua kaikille lukijoille. Tehdään siitä valoisa meille kaikille!

Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

Martin Scorsesen Shutter Island eli Suljettu saari (2010) on suureellinen psykologinen tutkielma sairaasta mielestä.

Shutter niin kuin sulkija, suljin. Sellainen löytyy kamerasta, pieni läppä, joka päästää valoa filmille ja sulkee sitten valon tien, juuri oikealla hetkellä. Suomennettu nimi on varsin kuvaava, mutta elokuvan nähtyäni aloin miettiä, onko nimi liiankin kuvaava. Kuinka paljon katsoja oikeastaan tarvitsee johdattelua?

Scorsesen elokuva ryydittää jokaikistä kohtausta hillittömin patarummuin, jousisoittimin. Pahaenteisyyden aistimiselle ei juuri anneta tilaa, tilanteiden rakentumisille näyttelijöiden ilmaisemin jännittein vielä vähemmän. Elokuvamusiikki moukaroi tiedon katsojan tajuntaan: tässä paikassa ei nyt kaikki ole kunnossa.

Musiikin hillittömyys, sen tungettelevuus, sai minut miettimään, miksi koettiin tarpeelliseksi tehdä kohtausten luonne niin alleviivatun selväksi. Elokuvamusiikilla on toki oma lämmin paikkansa sydämessäni, eikä ole rakkauskohtausta, joka ei saisi hiukkasen siivittyä viuluista tai herkistä kitaroinneista. Mutta tämä musiikki esti minua havainnoimasta henkilöiden toimia, ilmeitä, eleitä, sanoja ei pystynyt sen läpi melkein kuulemaan. Koko maisema lanattiin musiikilla. Shutter Island on paha paikka.

Elokuvassa Leonardo Dicaprion esittämä piinattu hahmo on tullut tutkimaan Shutter Islandin vankimielisairaalan toimintaa. Hahmo muistuttaa huomattavasti piinattua vaimonsa menettänyttä miestä Inceptionissa, eikä siinä mitään, Dicaprio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Saarelle kätkeytyy tietenkin kauhistuttavia salaisuuksia kuten lobotomiakokeet, jotka kotimaisessa hitissä Prinsessakin maalattiin paholaisen työksi, vaikka niitä aikanaan pidettiin hyödykkäänä hoitomuotona. Suljetut yhdyskunnat kääntyvät aina jollakin tavoin kieroutuneiksi vallan ja hierarkian verkoiksi, eikä tämä tapaus näytä olevan poikkeus. Poliisiherraamme kuitenkin piinaavat näyt, jotka sekoittavat katsojan käsityksen siitä, mitä tapahtuu todella.

Näyt ovatkin toinen asia, joka sai minut pohtimaan elokuvan kentän muutosta, sillä sellainen näyttäisi kätkeytyvän elokuvamusiikin räikeän tunneohjailun ja myös näiden näkykohtausten räikeän tunneohjailun valekaapuun. Poliisi näkee jatkuvasti silmilleen syöksyvän muistikuvia Toisesta Maailmansodasta, Dachaun keskitysleirin vapauttamisen päivästä, jossa hän oli mukana Amerikan sotilaana – vapauttajana. Valveunet piinaavat häntä, ja ne on elokuvassa kuvattu viipyilevästi, hyvin tarkasti ja kuitenkin jonkinlaista unenomaista viipyilevyyttä tavoitellen. Kohtauksissa pitkälliset äänettömät kamera-ajot, samassa kuvakulmassa hyvin pitkään viipyminen, liikkeen hidastukset ja voimakkaat valo- sekä värikontrastit luovat uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

Päähenkilön tunteista, hänen syvistä traumoistaan, kerrotaan siis näyttämällä, mistä ne ovat syntyneet. Kun elokuva etenee, alkaa unia tulla hyvin paljon myös miehen kuolleesta vaimosta, joka palaa tuhkaksi hänen sylissään tuhkahiutaleiden peittäessä heidät molemmat peittoonsa. Unihahmot alkavat soluttautua myös vankimielisairaalan käytäville, ja etenkin valoilla ja äänillä luodaan katsojalle käsitystä siitä, milloin kuljetaan todellisuudessa ja milloin ei.

Shutter Island on hyvin suuressa määrin juonielokuva, joten en kerro siitä sen enempää. Se on hieno elokuva, ja se kannattaa ehdottomasti katsoa, etenkin, jos on kiinnostunut ihmispsyyken syvyyksistä, muistoista, traumoista ja niiden vaikutuksesta ihmismieleen. Teema on elokuvassa toteutettu poikkeuksellisella tavalla menevän trillerin tai toimintaelokuvan tyyliin.

Mutta sepä se. Jäin miettimään, ovatko nämä kauniit ja päällekäyvät kuvat, ylilanaavat musiikit ja valoleikit kehitelty siksi, että katsojalta ei enää sovi odottaa minkäänlaista päättelykykyä? Elokuva ei juuri anna tilaa omaan ajatustyöhön. Mikään ei jää tulkinnalle avoimeksi. Kaikki runnotaan loppuun asti läpi lihamyllystä, kunnes päästään siihen inhottavimpaan pohjasakkaan, vereen ja kauhuun ja pelkoon. Kaikki näytetään. Minä haluan tehdä päättelytyötä, analyysia, tulkintaa – ihan itse. Se on puolet taiteen kokemisen riemusta. Joskus, jotain on pakko jättää sanomatta, kuvaamatta, näyttämättä. Siellä se taika on, näkymättömissä. Pienessä hiljaisessa hetkessä ennen kuin lopputekstit alkavat.

Armottoman kaupallinen – Bond, James Bond

Uusi Bond-elokuva on kuin tutun dekkaristin sarjan uusin kirja. Casino Royale on kuitenkin siitä erikoinen jatko-osa, että se palaa kertomaan Bondin, valtion salaisen tappaja-agentin nolla nolla seitsemän, uran alusta. Kyse on siis epilogista koko tähän asti nähdylle Bondien sarjalle, johdannosta herrasmiestappajan syntyyn ja menneisyyteen.

Casino Royalessa ei silti paljonkaan paljasteta Bondin menneisyydestä, lapsuudesta, kotioloista tai persoonan rakentumisesta. Uusi Bond, Daniel Craig, on kenties karskimpi ja raa’an miehekkäämpi kuin entiset, mutta hän on sitä, kovaa pintaa, heti alusta alkaen. Bondiksi on ilmeisesti synnyttävä. Menneisyyden luomisesta ja persoonan syvyyksien kehittämisestä käyvät dialogin pikaiset vihjailut orpoudesta; katsojan tulisi ilmeisesti myös ottaa Bondin rakkaus älykkääseen kirjanpitäjään Vesper Lyndiin (Eva Green) tosissaan, jotta Bondin tulevat – mutta myös menneet – raakuudet selittyisivät petetyn ja menetetyn rakkauden tuskalla.

Pääosassa Bond-elokuvassa ovat totuttuun tapaan hurjat takaa-ajot – onneksi autoista on ainakin kohdin luovuttu ja miesten akrobatiaesitys todella pauloittaa katsojan – kärkevien kommenttien viskely ja kauniit ja juonittelevat naiset. Vaikka naiskuvaa kovasti yritetään kiillottaa Vesperin hahmon itsepäisyytenä näyttäytyvällä älykkyydellä, eivät naiset lopulta päädy sen paremmille teille kuin Bondin vihollisetkaan. Myös mustat ja latinot saavat yhä edelleen pysytellä pääroistojen aivottomien käsikassaroiden asemassa.

Todellista viihdettä tarjoavat nimenomaan sirkushuvit: akrobaattinen takaa-ajo, äkillisesti puhkeavat tulitaistelut, tappelut, piinaava ja hinnakas pokerinpeluu sekä kidutuskohtaus; kun taas tiettyä nälkää tyydyttämässä ovat ylellinen hotelliympäristö, eksoottiset paikat kuten Venetsia ja Montenegro, ruoat, juomat, vaatteet, autot ja tavarat, joiden yhteenlaskettu hinta ylittää hahmotuskyvyn. Rakkaus ei ole Bondin juttu, eikä se ole sitä nytkään. Elokuva väljähtyy melkoisesti, kun lopun alkuun päästään ja älykkö kirjanpitäjäkin tulee kuorestaan.

Niin kuin dekkarit Bond-elokuvatkin pelaavat laajalla kirjolla ajankuvaan kuuluvia tavaroita, merkkejä ja uutuustuotteita. Tavoittamatonta ylellisyyden – ja korruption – maailmaa ovat vuosia kuvanneet Aston Martinit, Rolexit ja tietysti ne kuuluisat vodka-martinit tarkkoine valmistusohjeineen – jo ennen tuotesijoittelun runsain varoin pakottavaa aikakautta. Casino Royale on tehnyt käsittämättömän suuria rahasummia tuotesijoittelulla ja viskannut jatkuvuuden vaateen roskakoriin; niinpä James Bond hurjasteleekin Fordilla ja kantaa ranteessaan Omegan kelloa. Pahinta, ellei parasta, on ettei Bond aina edes jaksa välittää, miten se vodka-martini nyt onkaan valmistettu, kunhan juomassa on alkoholia.

Daniel Craig on elämänmakuinen näyttelijä, ja vaikkei hänen Bondistaan ehkä herrasmiestä löydy hiuskarvaa enempää, miehekkään lihaksikkaana hän on lähitaistelussa – niin kuin muissakin lähikontakteissa – erityisen uskottava. Ja kun Bond-tytöt luontevasti esiintyvät mitä paljastavimmissa asuissa, miksei itse Bondkin voisi esitellä virheettömästi muodostunutta lihastasapainoaan? Armottoman kaupallista ja armottoman toimivaa.