Aihearkisto: Katharsis

Nature Morte eli ajan rajallisuudesta

Senja Vellonen maalaa läpikuultavaa valoa ja kuolevaa eloa. Hänen maalauksensa ovat pieniä, pään tai reiden, muutamien isojen kämmenten kokoisia, ja niissä lepäävät viinirypäletertut kuin Renoir-naisen reidet. Mikä siinä on, että kun joku pieteetillä hakee valoa, pieteetillä tutkii tiettyä aihetta, antautuu yksinkertaiselle, konkreettiselle, arkiselle, kohdistaa katseensa pieneen, merkityksettömään, se aina onnistuu liikuttamaan?

Nature morte, stilleben, hiljaiselo. Sanat, joita asetelmaa on käytetty kuvaamaan kertovat kaiken olennaisen siitä, mitä pienen arjen palasen, varastetun hetken, katkaistun kukan tai irti repäistyn hedelmän kuvaaminen meille paljastaa. Hetkessä näkyy ikuisuus. Viinirypäleterttujen läpi kuulova valo paljastaa niiden raskauden, ihon ja lihan läpikuultavuuden, valo kaivaa niiden sisuksista jokaisen elon häiveen ja kertoo. Kuinka paljon on vielä jäljellä.

Vellosen käsi on vapaa ja kevyt, viinirypäletertut raskaita. Omenat yhteen keräytyneet ja parsankukissa pidäteltyä surua. Toiset maalaukset ovat täynnä raukeaa onnea. Terttu loikoaa, antautuu, antaa katsella itseään. Toiset antavat jo vihjeen tulevasta murheesta, niiden iholle on kertynyt ruostetta, valo ei enää keilaa niiden läpi kuin voilla sivelty pallo.

Valokuvat eivät tee näille maalauksille edes alkeellista oikeutta. Tiedän, että kaikista maalauksista sanotaan niin, mutta tässä tapauksessa se pitää erityisen hyvin paikkansa. Nämä maalaukset ovat läsnä, ne on koettava itse, hetkessä, hengittäen.

Näyttely vaatii hiukan työtä, se vaatii pysähtymään ja vetämään henkeä. Kokonainen seinällinen hedelmiä, samoja terttuja eri väreissä ja valoissa, eri elämänvaiheissa, vaikuttaa ensin yksiulotteiselta, taiteilijan eklektisyydeltä. Vaatii keskittymistä, että alkaa huomata sävyeroja, että tunteet löytävät katseen mukaan. Mutta pysähtymisen jälkeen näyttelystä ei halua lähteä.

Senja Vellosen maalauksia voi ihailla galleria Amassa Rikhardinkadun kirjaston kupeessa vielä kuun loppuun. Kannattaa mennä nappaamaan ainakin pieni varastettu henkäys.

Katharsiksen vapauttavuudesta

Mikä minut vapauttaa?
Vaikka katharsiksen pitäisi olla puhdistus, vapautus taiteen maailmasta todelliseen, riittääkö se aina? Voiko katharttinen kokemus saada aikaan vastustusta samalla, kun sen pitäisi vapauttaa ja mitä sitten tapahtuu? Voiko katharsis kääntyä itseään vastaan silloinkin, kun se toimii – voiko oman vapautumisensa kyseenalaistaa? 
Kenellekään Lars Von Trierin Dogvillen nähneelle kysymys ei todennäköisesti hetken pohdiskelun jälkeen tunnu käsittämättömältä. Kun kolmen tunnin kärsimysnäytelmä, josta vielä on kaikki esteettinen lume poistettu ja jätetty vain teatterimainen näyttelijäntyö, käy viimeisiä minuuttejaan ja sovitus saapuu mielettömän väkivallan muodossa – mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista – riittääkö se sovittamaan pahuudet? 
On monia ja monen tasoisia syitä, miksi Dogvillen loppu ei olekaan katharttinen – tai jos määritelmä sallii – katharsis kääntyy myös itseään vastaan. 
Lars Von Trierillä on tapana käsitellä marttyyrinaishahmoja, jotka kiltteydessään ja viattomuudessaan saavat asettua täydellisiksi madonnoiksi dikotomiaan, jonka toisena puolena aina toimii heitä mahdollisimman kauheilla tavoilla hyväksikäyttämään pyrkivä maailma. Breaking the Wavesin ja Dancer in the Darkin pakahduttavat naiskohtalot kumpuavat aina jonkun toisen – tai kaikkien – tekemistä virheistä ja pahuudesta. Eivät koskaan itse naisten. Niissä katharsis aiheutuu, jos aiheutuu, yleisen oikeudenmukaisuuden ja hyveen ja kenties myös yliaistillisten voimien olemassaolon tiedostamisesta. Vapautus tulee vain, jos yliaistilliseen voi uskoa. 
Dogvillen lopun käänne, jossa ’arrogance’ eli ylimielisyys saa dialogissa merkityksen myös muiden yläpuolelle moraalisesti asettumisena, ei riitä kääntämään koko elokuvan läpi puskenutta hirviötarinaa ympäri. Voiko tällainen naishahmo olla uskottava? Temppu voisi toimia pienemmässä mittakaavassa, mutta pahoinpidellyksi, raiskatuksi, orjuutetuksi tulleen hahmon pitkällistä taivalta valaisemaan se ei enää riitä. 
Kun hillitön teurastus alkaa, on ratkaisun katharsiksen tavoittelu jo liiankin ilmeistä, että varsinaisen katharsiksen voisi kokea. Kauhuista ei vapaudu. Ohjaajan ratkaisut vain tuntuvat riittämättömiltä ja ehkäpä myös liian laskelmoiduilta. Mutta ainahan ne ovat – laskelmoituja. Eikä illuusion riisuminen tapahdu siksi, ettei sitä rakenneta lavasteilla ja kuvan kauneudella. Illuusio katoaa, koska elokuvan henkilöiden motiivit, käyttäytyminen, kaikki pahuus ja hyvyys, jota he edustavat, tuntuu aivan yhtä lailla laskelmoidulta – oikeastaan vain symbolistiselta. Vaikka ihmiset olisivat pahoja, eivät juuri noin. Hyviäkään he eivät ole tuolla tavoin. Kun jokainen ele on lavastettu tiettyyn pisteeseen päätymisen edestä, se pistekin muuttuu pelkäksi lavasteeksi.
Millä siitä sitten vapautuu?