Aihearkisto: jazz

Nolostuttavan naiivi ruumis

Amy Winehousen Rehab-biisi ei ehkä ole hänen parhaansa, mutta taitaa olla sitä päähän jäävintä tyyppiä. Vanhaa kunnon jazz-meininkiä, niin biisi kuin aihekin. Addiktiosta irti pääseminen ei edes ole biisin aiheena, vaan se, että ei ole oikeutta puolustaa haluaan pysyä addiktoituneena! Amy sen kuitenkin tekee. Hän istuu mieluummin Rayn kanssa kotisohvalla – ei voi menettää 70 päivää, sillä Ray voisi sillä aikaa lähteä.

Myös taiteilijan työssä tuo tunne on tuttu. Rehab? No, no. Tämä levottomuus on työvälineeni. Sama levottomuus, joka purkautuu Winehousen, nimen mukaiseen, tapaan käyttää huumeita tai vetää överikännejä, jos tunnetta ei saa kanavoitua taiteelliseen työhön.

Winehousen sanoitukset ovatkin suorasukaisia, jopa siinä määrin, että kuulija jää taiteilemaan ambivalenttiin suhtautumiseensa – pitää, ei pidä, uskoo, ei usko. Amy ei ole itseironinen, hän kirjoittaa puhtaan itsekkäästi ja se tekee teksteistä ja biiseistä niin ylivoimaisen vetäviä. Löysällä, paksulla Billy Holiday-tyylisellä jazz-äänellä laulava nuori Amy laulaa suoraan ja jotenkin se tuntuu rehellisemmältä kuin analysoitu, puhki kulutettu psykologisointi ja empatian tai älyllisen prosessoinnin teeskentely. ”What did you expect, you left me here alone? I drank so much, I needed to touch.” laulaa Amy Cherryn eteerisessä melodiakulussa poikaystävänsä pettämisestä.

Amy ei jätä asiaa siihen, hän menee sopivan rajoille, kertoo totuuksia, jotka eivät mitään auta, mutta jotka ovat totta. Ruumiillisia kokemuksia, kun ei lasketa – vain objektiiviset tapahtumat. Mutta Amy laulaa: ”…he means nothing to me, I can’t even remember his name, why you’re so upset, baby you were there, and I was thinking of you when I came.” Ajatus on tärkein, vai miten se sanonta meneekään?

Ruumiillisesta kokemuksesta yritetään useinkin puhua, kirjoittaa, mutta kun äly ehtii väliin, kokemus katoaa. Joskus siinä kuitenkin onnistutaankin – heti naiiviksi, liian rehelliseksi tai käyttökirjallisuudeksi leimaamisen uhalla. Kirjallisuuden kaanon ei rohkaise ruumiillisuuden tutkimiseen, sillä mihin ruumis voi viitata muuhun kuin itseensä? Allegoria ei kiinnosta ketään, jos asiaa ei sanota suoraan (ah, mikä sisäisen ristiriita!).

Aina Bergroth (Ah autuutta! Teos) kirjoittaa hengästynyttä kieltä, jossa puhekieli ja kuvakieli sotkeutuvat kokemukseen assosioivaksi virraksi. Teksti tuntuu uskomattoman rehelliseltä, koska ruumiinkokemuksia ei voi valehdella tai keksiä, vaikka tarinan käänteet suunniteltuja olisivatkin. Anaïs Nin kirjoitti päiväkirjoihinsa uskottavampaa ja tarkempaa ruumiillisuutta kuin metaforiin ja sukupuolikliseisiin pakenevissa kaunokirjallisissa teksteissään. Mutta päiväkirjathan ovat vain terapiatarkoituksessa täytettyjä sivuja, eivät kaunokirjallisuutta!

Helsingin Sanomat on myös oivaltanut Kuiskaajan kieli poskella -palstan varjolla, että nouseva trendi – ruumiilliset ja ruumiillisuudesta puhuvat naiset – on jo vähän liiankin näkyvä trendi. Edellisvuoden kirjalliseen rakettiin, ”tummaan ja sensuelliin” Riikka Pulkkiseen verrataan nyt ”tummaa ja sensuellia” esikoiskirjailija Essi Henrikssonia (allekirjoittanut). Oivalluksestaan huolimatta Kuiskaaja on langennut ulkoiseen ruumiillisen vaikuttavuuden kuvailuun. Minnes se kokemus taas katosikaan?

No, onhan se häpeämätöntä kuvata seksiä ruumiillisena kokemuksena, eikä vain kirjallisena verhojen häilähtelynä ja rakettien roiskahteluna yöhön. Se kiusaannuttaa. Lukija- ja kuulija-parka. Ei voi kääntää katsettaan sivuun niin kuin telkkariohjelman kiusaannuttavissa kohtauksissa. Voi vaikka pylly vilahtaa.