Aihearkisto: IRL

Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

Ihmisten kanssa jutellessani häkellyn usein kysymyksistä, joiden pitäisi varmaankin olla ihan tavallisia kulttuurialalla toimiville, erityisesti taiteilijoille. Minulta kysytään muun muassa jatkuvasti, kuinka paljon rahaa saan haastatteluista. Kysytään kirjapalkkioitakin ja myyntilukuja, mutta haastattelupalkkiokysymys on saanut minut pysähtymään. Ei ihme, että ihmiset ajattelevat kaikkien julkisten henkilöiden kierivän rahassa!

Vastaan nyt tässä monien mieltä piinanneeseen kysymykseen yksiselitteisesti: haastatteluista ei saa yhtään mitään. Joissain tapauksissa toimittaja tarjoaa haastateltavalle kahvin tai ruoat, joissain tapauksissa (esimerkiksi Aamu TV) maksetaan matkat tai mahdollinen hotelliyöpyminen, jos asuu kaukana. Keittiöremontit, Kanarianlomat ja kymppitonnien palkkiot menevät sellaisille julkisille henkilöille, jotka ovat niin sanoakseni nousukiidossa keltaisen lehdistön silmissä ja jotka suostuvat paljastamaan elämänsä ja ihonsa pienintä luomea myöten. Suurin osa kirjailijoista ei ole lehdistölle tai suurelle yleisölle ihan niin kiinnostava henkilö.

Kirjailijan työhön kuuluu kirjan markkinointi, eikä siitä yleensä makseta mitään. Jos kirjailijan haluaa esiintymään tilaisuuteen, joka on jollain tapaa kaupallinen, on hyvä tsekata tämä Lukukeskuksen ohje. Kun kirjailija tulee puhumaan vaikka kirjastoon, se syö hänen työpäiväänsä. Moni meistä ei voi irtautua työstään, siitä toisesta tai kolmannesta, lähteäkseen Kuhmoisiin kertomaan kirjojensa kirjoittamisesta, mutta jos voisi, tarvitsisi siitä jonkinlaisen korvauksen. Pahimpia tarjouksia ovat sellaiset, joissa edes matkakuluja ei tarjouduta kattamaan. On sanomattakin selvää, ettei kukaan kirjailija voi lähteä tekemään työtä ilmaiseksi – ja vielä maksaa siitä itse! Jostain syystä juuri kirjailijoilta sitä kuitenkin odotetaan. Aivan kuin heidän työnsä ei olisi aivan yhtä lailla työtä kuin muiden ammattiryhmien työt.

Kirjailijoilta saatetaan myös pyytää erilaisia tekstejä. Ilmaiseksi. Ymmärrän lehtien ja muiden medioiden innon saada ilmaista sisältöä, mutta tuntuu vähintäänkin arveluttavalta, pahimmillaan erittäin loukkaavalta, saada niin kutsuttu ”työtarjous”, jonka sisältö on: tee sinä työtä ilmaiseksi, jotta me saamme enemmän voittoa. Kirjoitan työkseni. Soitattavatko nämä henkilöt putkimiehellekin ja ehdottavat ainutlaatuista ilmaista keikkaa? Jos teen töitä jollekulle muulle, jonkinlaisen sanelun mukaan, odotan saavani siitä palkkion. Tämä on mielestäni itsestään selvyys, mutta silti yhteydenottoja satelee ja jotkut sielut niihin vastaavat kyllä. Samasta syystä lehdistön freelancer-palkkioita on voitua polkea – aina joku (harjoittelija tai opiskelija) sen tekee. Ammatillinen osaaminen on toissijaista työn hinnoittelussa.

Kirjasta saatu palkkio taas riippuu ensipainoksen määrästä. Oma kustantamoni on varovainen painosten suhteen ja niinpä kirjastani on otettu useampia painoksia – mikä tietysti tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös se, ettei minun ole tarvinnut pelastaa kumpaakaan kirjaani ”makuloimiselta” eli suoraan sanottuna tuhoamiselta, koska kirjat eivät voi ikuisesti kuormittaa hyllyjä. Kirjailijan palkkio on noin 21% kustantamon ulosmyyntihinnasta, joillakuilla voi tosin olla paremmin neuvoteltukin sopimus – silti se on vähemmän kuin nykyinen arvonlisävero! Ulosmyyntihinta ei ole ihan sitä, mitä kirjan hinta kaupan hyllyllä, joten suunnaton summa per kirja pyörii muutamien eurojen kieppeillä. Julkaistusta kirjasta saadaan yleensä etukäteen ennakko siinä vaiheessa, kun sopimus on allekirjoitettu. Summa on noin puolet ensipainoksen myynnin kirjailijaosuuksista. Muut kirjasta saadut tuotot tilitetään joka kesä, kunnes uusia tuottoja ei enää tule. Viime kesänä nettosin muistaakseni huikeat 113 euroa.

Suurin tragedia ei kuitenkaan ole kirjan pieni painos, jos se sattuu sellainen olemaan, vaan kirjakauppojen sisäänostoperiaate. Uusia painoksia on helppo ja halpa tehtailla, mistä syystä kustantamot varovaisuuttaan kallistuvat pienempien painosten puolelle. Sille on syynä se, että suuret kirjakauppaketjut itse asiassa ostavat hyllyihinsä vain muutamia nimikkeitä. (Muutama ei tässä ole täysin kirjaimellisessa merkityksessä.) Isot tähdet – Hotakainen, Hirvisaari, Remes, Tervo, Oksanen  – saavat luonnollisesti tilaa, mutta entä kaikki uusi ja herkkä kirjallisuus? Totuus on, että monien kirja löytyy kirjakaupasta vain niin kutsutusta näytevarastosta.

Näytevarasto on systeemi, jolla pyritään saamaan näytille lähes kaikkien kirjat, vaikka kirjakauppa ei olisikaan kysynnän puutetta pelätessään ostanut niitä hyllyilleen. Näytevarastossa on yksi kirjailijan kirja. Jos siis menette Lahden Suomalaiseen kirjakauppaan – siihen isompaan, pienemmässä ei joko ole näytevarastoa tai sitten kirjaani ei vain ole siellä – löydätte hyllystä yhden kappaleen romaania Paljain käsin. Jos sen joku ostaa, kirjakauppa tilaa tilalle uuden. Yksittäiskappaleiset kirjat jäävät useilta ihmisiltä huomaamatta, ellei asiakas ole juuri nimenomaan sitä kirjaa tullut ostamaan.

Tämä systeemi johtuu nähdäkseni siitä, että sen kummemmin kirjakaupat kuin kustantajatkaan heidän vanavedessään eivät halua ottaa taloudellisia riskejä. Kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan, uusia tulee ovista ja ikkunoista. Mitä vanhoille pitäisi tehdä, kun ne ovat nurkissa pölyttymässä? Ratkaisu on siinä, ettei kirjoja lainkaan oteta nurkkiin.

Jännää on se, että kirjallisuuden pitäisi olla kestävää, lähes ikuista. Oman kirjani julkaisua lykättiin kaksi kertaa yhteensä noin puolitoista vuotta, koska entisen kustannustoimittajani Mikko Aarnen sanoin ”sen pitäisi kestää seuraavat sata vuotta”. Mitä on 1,5 vuotta siihen nähden?

Ihmiset osaavat tilata kirjansa netistä ja lukeakin verkosta, jos niikseen tulee. En ole huolissani oikean kirjallisuuden kuolemasta, vaikka sellaista on povattu jokaisen uuden teknologian kynnyksellä. Paitsi ehkä kirjoittamisen. Mutta kirjallisuuden näkyvyydellä on suora suhde kirjailijan elantoon. Kylmä totuus on, että jos me haluamme, että meillä jatkossakin on suomalaista, suomalaisten kirjoittamaa suomenkielistä kirjallisuutta, joka on meille merkityksellistä ja sisäisestä palosta syntynyttä, meidän täytyy alkaa panostaa taiteilijoiden sosiaaliturvaan, eläketurvaan ja apurahasysteemiin. Kirjallisuuden myynnit pitävät harvaa kirjailijaa hengissä.

Jos nyt joku älähtää niin kuin usein näen Hesarin kommenttiketjuissa, että ”menisivät kunnon töihin, jos eivät kirjoillaan elä”, esitän pienen esimerkin. Suomi on aika pieni maa. Kirjan ostajia on väestöstä huomattava osa, mutta ei innokaskaan lukijakunta voi korvata silkkaa voluumia, jota löytyy esimerkiksi Saksan tai Ranskan ostajista. Kirjakauppaliiton tutkimuksen Suomi lukee mukaan kirjoja on ostettu noin 22 miljoonaa viimeisen vuoden aikana. Määrä voi kuulostaa aika suurelta, mutta kun kotimaisten kaunokirjallisten kirjaostosten osuus siitä on 32%, alkaa näyttää väistämättömältä totuus, jonka jokainen kirjan joskus julkaissut jo tietää. Suurin potti menee niille muutamille, joiden nimiä jo mainitsinkin.

Esimerkinomaisesti voin ottaa esin kirjallaan Romeo ja Julia sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana että Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen Jari Järvelän, jonka myyntiluvut jäivät silkan järkyttävyytensä vuoksi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kirjaa oli myyty hiukan alle 700 kappaletta (luku on saattanut lukuisien ehdokkuuksien myötä muuttua, mutta oli tällainen Finlandia-palkintoehdokkuuden aikoihin). Siitä voi kukin lukija itse laskea, kuinka paljon öljyä kirjailija sai öljylamppuunsa. Ja puhumme vielä kirjailijasta, joka tavoitteli Suomen suurinta ja merkittävintä kirjapalkintoa – eli siis pienestä eliitistä.

Kirjailijan työ on oikea työ siinä mielessä kuin tutkijan tai minkä tahansa alan freelancerin työkin. Uusi termi pakkoyrittäjyys sopii kirjailijan työn oheen hyvin, sillä minä en koskaan yrittäjäksi halunnut, enkä ruvennut, mutta kun kirjoitin kirjan, menetin oikeuteni työttömyysturvaan. Minähän olen yrittäjä ja saan palkkioperustaista elantoa. Yhteiskunnan koneistoille sillä ei ole väliä, mikä on työn luonne tai elääkö sillä.

Yksi suurimmista ongelmista liittyy apurahojen epävarmuuteen ja epäsäännöllisyyteen. Jo 1920- ja 30-luvun (nais)tehdatyöläiset olivat miehiä huonommassa asemassa, sillä heidän työnsä oli epäsäännöllisempää ja siten palkan piti riittää kattamaan suurempia aukkoja työurassa – jotka eivät olleet itse aiheutettuja (Suoranta 2009, Halvennettu työ). Nykyinen yleinen pätkätyöläisyyden ongelma pohjaa ajattelulle, että yksilö on itse vastuussa työhistoriansa kaiken kattavuudesta. Yhteiskunta ei ole pystynyt ottamaan kantaa pätkätyöläisyyden yleistymiseen, (etenkään siihen, että se lankeaa yhä useammin naisille oletetun vanhemmuustaakan vuoksi), siis siihen, että tuotannot riskit siirretään suoraan työntekijän maksettavaksi, joten on varmaan yltiöpäisen optimistista olettaa, että yhteiskunta reagoisi taiteilijoiden ahdinkoon. Syytä olisi, sillä nyt puhutaan kokonaisesta ammattiryhmästä, jonka elinolot ovat suurimmaksi osaksi kelvottomat.

Kysymys kuuluu: haluammeko, että maassamme tehdään korkealaatuista kirjallisuutta? Tähän mennessä suomalaiset ovat saaneet ylpistellä kirjallisella luonteellaan, eikä meillä ole puutetta omalla kielellämme kirjoitetusta kirjallisuudesta. Se on helposti muutettavissa. Monissa opinahjoissa kirjoitetaan opinnäytteet jo suoraan englanniksi, koska asiakkaat tai yleisöt sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Minua on kosiskeltu kirjoittamaan suoraan englanniksi, koska ”se olisi niin helppoa”. Mietin vain, että kenelle se olisi helppoa. Meidän lapsillemme vai joidenkuiden toisten?

Apurahajärjestelmä on ruosteinen, mutta sentään meillä on sellainen. Onko kuitenkaan mitään mieltä pitää kirjailijoita pakkoyrittäjyydessä, jonka vuoksi apurahojen tauoilla täytyy ottaa vastaan mitä tahansa matalapalkkatyötä – tai tehdä juttuja niin halvalla kuin kehdataan pyytää – koska on pakko. Ei koskaan tule varmaa työpaikkaa paperitehtaassa tai virkaa opettajana. Sellaiset ajat ovat muiltakin ohi, mutta kirjailijalta ne vasta ohi ovatkin. Haluaisin tähän myös huomauttaa, että vuosiapuraha on 1558 euroa kuukaudessa. Kuinka moni olisi valmis tekemään töitä sillä hinnalla tästä ikuisuuteen? (Ottakaa huomioon, että Myel-maksut menevät päältä, olemmehan nykyisin maatalousyrittäjiä!)

Suurin kysymys jää kuitenkin lausumatta. Nimittäin se, että suurimmalle osalle ei riitä sitäkään apurahaa, vaikka tekisi kuinka koskettavaa, hienoa ja uraa uurtavaa kirjallisuutta. Jos saa liian pienen apuraha, ei voi jäädä töistä pois sen vuoksi. Jos saa ison, on pakko jäädä ja pelätä, mitä tapahtuu, kun apuraha väistämättä loppuu.

Olisitko sinä valmis elämään tällaisessa ikuisessa taloudellisessa epävarmuudessa? Kirjailijan on oltava. Ja niin kuin kollegani sen sattuvasti sanoi: ”On itsemurha, jos perheessä on enemmän kuin yksi taiteilija.”

Sanon sen nyt vielä niin kuin loppukaneettina, varmuuden vuoksi: meidän kotimaisen kirjallisuutemme rahoittaa apurahasysteemi, eivät kirjamyynnit. Suurin osa apurahan antajista on yksityisiä säätiöitä, joista olemme kiitollisia. Suurin osa kirjailijoista niin kuin muunkin alan taiteilijoista tekee toista tai jopa kolmatta työtä elättääkseen itsensä. Monen työn tekeminen samaan aikaan ja vuorotellenkin syö energiaa. En voisi kuvitella jaksavani sitä vielä 10 vuoden päästä, saati sitten 20.

Miksi valtio ei pidä paremmin huolta omistaan? Kirjailijan työtä tekevä on yhteiskunnallemme arvottomampi kuin työttömyystuella ja toimeentuloavulla itsensä elättävä, sillä kirjailija ei ole oikeutettu niihinkään – eikä tähän mennessä myöskään eläkkeeseen, sairaslomaan tai vanhempainvapaaseen.

Ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin? Mitkä palkinnot uutisoidaan näkyvästi? Keitä viedään ”meidän kulttuurimme tulkkeina” ulkomaailmaan? Minkälaisen maailmankuvan lapsemme kasvavat muodostamaan?

Jos joku tekee likaista työtä putkien parissa. Jos joku nostelee työkseen sairaita ihmisiä ja pesee heitä. Jos joku työkseen opettaa uusia asioita. Jos joku käyttelee raskaita koneita tai ohjelmoi kevyempiä. He ovat kaikki ansainneet paikan yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan me haluamme luoda kirjailijoille, joiden työ on kaikkien muiden töiden kaltaista – ja kertoo niistä kaikista?

Henkiin herätetty kirjallisuus

Kävi ikävä kyllä niin, että viime tiistain Prosakista ei sitten tullutkaan videomateriaalia, vaikka toisin lupasin. Kirjastokaistan henkilökunta oli sairastunut, eikä hommaa päästy taltioimaan. Mulla oli kivaa, yleisökin hörähteli höperehtimisilleni (huomatkaa alliteraatio!) ja sain lähteä kotiin tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa tuntui, että ihmiset kuuntelivat tekstiä hartaina. Kesken luennan ei noustu hakemaan viiniä tai käymään vessassa, tai juuri edes kuiskailtu kavereille. Kirjallisuus oli pääosassa.

Harvemmin tulee sellainen olo, että saa tekstiin hengitettyä hengen lukiessaan ja näytettyä välähdyksen siitä, miltä minusta tämä kohta tuntuu ja miten itse suhtaudun henkilöiden tekoihin. Kummasti yhä vieläkin kuvitellaan, että kirjailija on aina yhtä kuin hahmonsa. Kun kirjan kuvataiteilija Virva julistaa tulevalle aviomiehelleen ”Mun taide tulee sitten aina ensin”, kirjailijaa hymyilyttää kovasti. Ihanan itsekeskeinen tyyppi. Mahtavan naiivi asenne. (Kun osaisi edes vähän olla samanlainen.) Yleisökin ottaa kohdan huumorilla. Jään miettimään, ottavatko kotona kirjaa lukevat. Sitä en voi tietää, mutta nämä kuuntelijat varmasti lukevat kirjaa vastedes toisin silmin.

Joel Haahtelan uusi kirja taas oli toisenlaista kuin aiemmin, tihkui huumoria. Ilta oli yllättävän hauska. Miksei tästä puhuta missään – että kirjallisuuden kanssa on joskus hauskaakin? Myös vakavan kirjallisuuden kanssa.

Ensi viikon torstaina on osaltani luvassa Kirjallisuuden Pääpahis eli Kirjamessut. Onnistuisikohan siellä edes tuhannesosa tästä intensiteetistä?

Kulttuuri ei ole ilmaista – mutta se on tuottoisaa

Otso Kantokorpi käväisi Lahdessa tsekkaamassa uuden polven veistäjien näyttelyn Lahden taidemuseossa, eli näin kaverien kesken, kellarissa. Samalla hän ihmetteli kulttuurituotannon politiikkaa: näyttelystä ei julkaistu minkäänlaista teosluetteloa, jossa teokset säilyisivät näkyvillä jälkipolvillekin (tai rinnakkaispolville, kun tää metafora nyt tuntuu toimivan niin sairaan hyvin tässä yhteydessä) ja siten, kun näyttely loppuu ja taiteilijat toivottavasti myivät teoksensa kuin kuumat kivet käsistään… Meille ei jää edes muistoa siitä, minkälaista veistotaide Lahden seudulla oli vuonna 2011.

Hyvä pointti Otsolta, jopa niin hyvä, että kuumepäissäni rupesi suorastaan ärsyttämään. Sen lisäksi Lahden kaupunki on lopettamassa Taideinstituutin kuvataideosaston toimintaa, koska sieltä valmistuu niin vähän ihmisiä. Joo, kattokaas, kun ei niitä taiteilijoita kannataa seitsemääkymmentä vuodessa valmistaa, tulis vähän liian tiukkaa selviämistaistelusta… Se, että viimeisimmät suuret taidepalkinnot ovat menneet juuri kaverien kesken ”Tuutista” valmistuneille, ei kai ole juurikaan tärkeätä. Tai sekään, että Lahden houkuttelevuus kaupunkina perustuu monille juuri tähän opinahjoon ja sen luomaan kulttuuripääomaan. Siskoni, kuvataiteilija Anni Henriksson, ei olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia. Samoin, välillisesti, minäkään en olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia.

Jaa, mitä meillä taiteilijoilla sitten joku kaupunki tekee? Ollaan kuitenkin sossun luukulla heti, kun apurahalautakunnat eivät ole myötämielisiä. No, miettikää vaikkapa sitä faktaa, että taiteilijat tekevät omilla rahoillaan kaikille ilmaisia näyttelyitä. Kirjailijat käyvät esiintymässä, opettavat vaikkapa sanataidetta nuorille (köhöm) ja järjestelevät erilaisia tapahtumia ja innostavat muitakin luomaan. Kirjojani saa myös lukea ihan ilmaiseksi, jos vaan vaivautuu kirjastoon – ja mut voi jopa bongata niiden samojen hyllyjen välistä!

Miettikää kaupunkia, jossa ei tehdä muuta kuin syödään nakkia torilla tai hiihdetään. Siinä vapaa-ajan vaihtoehdot, jos kulttuurille ei rahaa enää riitä. Jotenkin tuntuu aika… tyhjältä.

Pahoittelut palikkaisista metaforista ja vertauksista. Olen kuumeessa ja kohta lähden ravintola Dubrovnikiin Helsinkiin esiintymään. Siellä Helsingissä nimittäin halutaan panostaa kulttuuriin – ja tapahtumaan pääsee ilmaiseksi, minkä lisäksi sen voi ilmaiseksi katsoa myös netistä, jos asuu kauempana. Myös lahtelainen.

Adressi Taideinstituutin lopettamista vastaan löytyy tietenkin täältä. Menkää, tehkää hyvää.

Äänestys – minkä kohdan haluaisit kuulla ääneen Paljain käsin -romaanista?

Ensi viikon tiistaina esiinnyn sitten Prosakissa, ravintola Dubrovnikissa siinä heti seitsemän jälkeen. Jään esityksen jälkeen varmaankin ottamaan lasin viiniä, joten jos jollakulla on signeeraamaton kirja, tule nykäisemään hihasta. Harmittaa vieläkin jotkin tilanteet, joissa puheista huolimatta olen lopulta unohtanut laittaa nimmarin nimilehdelle.

Asiaan. Illassa on kirjailijan tarkoitus lukea ääneen tekstiään. Ajattelin lukea romaanistani Paljain käsin, kun se nyt kuitenkin on vasta (maaliskuussa) ilmestynyt ja vielä aika lähellä. En kuitenkaan ole päättänyt, mitä kohtia lukisin. Aikaa on huikeat 20 minuuttia. Siinä ehtii jo lukea monta lukua. Nyrkkisääntö on, että sivun lukemiseen menee sellainen minuutti.

Jos teillä siis on suosikkikohtia tai kohtia, joiden äänensävyn haluaisitte kovasti kuulla minun suullani, ehdottakaa kommenteissa. Yritän ottaa toiveenne huomioon! Tiedän, että itse ainakin yllätyin Waste landin ”not with a bang but with a whimper” -kohdan luennasta, kun itse T. S. Eliot sen nauhoitteessa hoiti – niin leikillisesti!

Kivaa tässä äänestyksessä on se, että vaikka ette pääsisikään paikan päälle Helsinkiin iltaa istumaan, Helsingin kaupunginkirjaston Kirjastokaista videoi illan ja lataa sen nettiin kaikkien kirjallisuusihmisten iloksi. Siispä pääsisitte toiveitanne kuuntelemaan, vaikka ette ikinä hienon väen kirjallisuusiltaan uskaltaisikaan. Ja hienoinahan siellä ollaan, tietenkin, kun kerran kuvataan ja kaikkea. Mutta näkisitte mut muutamaa tuntia ennen lähtöä. Verkkarit, villsukat ja jättimäinen villapaita on suosittua varustusta, kun säät alkaa kylmetä.

Minun lisäkseni lauteille astuu (vai pitäisikö sen olla istuu?) J. P. Pulkkisen haastateltavaksi Joel Lehtonen, joten kannattaa ehdottomasti tulla, vaikka ei just minun takiani sinne asti jaksaisikaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Tulkaa, tulkaa. Äänestäkää, äänestäkää. Mutta älkää hirveän surullisia kohtia, ettei mua ala itkettää, kun luen. Se olisi noloa.

Suden kesyttäjä

Kohtaukset etenevät satunnaisessa järjestyksessä, koska satunnainen on kirjoittamisen palapelinikin. En selittele kontekstia, enkä esittele henkilöitä, ellei tule sellainen tunne, että jotenkin vaan täytyy.

Tänään…

Kahden mieshenkilön välille tuli riitaa Aurasta. Riita ei ole vielä oikein ratkennut; tässä on tiettyjä logistisia ongelmakohtia. On ikimetsää, yötä, telttaa ja pahan läsnäoloa, mutta puukko puuttuu. Ikäviä tuollaiset tappelukset. Mukaan piti sotkea loitsun lukemiset ja sudet, jotka nostettiin metsästä avuksi. Mutta kenen avuksi ja kenen kimppuun?

Mukana yksi pasifisti ja yksi mopoilija nahkarotsissa.

Mitä Aura tekee?

No, älkää multa kysykö! Nythän on lauantai. Ei kai kukaan lauantaiyönä töitä tee.

Uusi projekti

Tällä hetkellä kaiken aikani syö megalomaaninen projekti eli proggis – nuortenkirjasarjan kirjoittaminen. Koska en koskaan ehdi kirjoittaa tänne mistään kivoista ja merkittävistä jutuista niin kuin nyt vaikkapa Tori Amoksen uskomattoman vaikuttavasta keikasta – miten se yhä edelleen hämmästyttää ja häikäisee,  kuinka käsittömättömän lahjakkaasta ja virtuoosista muusikosta on kyse, kun näkee hänen soittavan kahta eri kosketinsoitinta samaan aikaan molemmilla käsillä – tai Katja Ketun ja Johanna Venhon kirjanjulkkareista, joissa oli Kauko Röyhkän ja Tuomari Nurmion lisäksi tuliesitys, olen päättänyt alkaa kirjata tänne lyhyitä päivityksiä siitä, mitä tapahtuu kirjoituspöydälläni.

Ei voi olla mitään syytä sille, että en muka ehtisi kirjata muutamalla lauseella päivän juonenkäänteitä!

Täytyy tosin heti alkuun tunnustaa, että näin lauantai-illan ratoksi kirjoittelen kyllä epäergonomisesti sängyltä.

Seuraavaksi siis vuorossa: Saamelaissoturittarien saagan kanssa taistelua.

Essi esillä

Ensi viikolla alkaa jo lokakuu. Loskaa, pimeää. Monille varmaan tulee mieleen, mitä järkeä on tässä oravanpyörässä. Minä olen itse jo useamman kerran kääntänyt takkia ja alkanut tehdä työtä, jota en koskaan kuvitellut tekeväni. Viime vuoden seikkailusta äidinkielen opettajana kerron uudessa Oliviassa, muista seikkailuista olen vaihtelevasti kertonut täällä, ja tulevathan ne väkisinkin esiin aina välillä muissakin yhteyksissä. Niin myös nyt.

Ensi tiistaina 4.10. olen klo 14.30 esiintymässä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Tapahtuma on Elinikäisen oppimisen ja ohjauksen viikon kohokohta, ja niinpä aiheen mukaisesti puhumme Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan kanssa juuri oppimisesta, uskalluksesta muuttaa mieltään tai suuntaa, tehdä elämästä mielekästä etsimällä jotain muuta. Uskon, että teema sopii hyvin lokakuun alun masennukseen. Nyt kaamosta kauluksista kiinni!

Sitä seuraavan viikon maanantaina 10.10. esiinnyn klo 12 vintage-liike Florenciassa Lahdessa (Lahdenkatu 14). Florencia on paljon muutakin kuin vintage-puoti ja se johtuu suurimmaksi osaksi omistajan Mellin aurinkoisesta ja uskomattoman avoimesta luonteesta. Kuinka muuten siellä kirjallisuuspäivän tapahtumaa järjestettäisiin? Paikalle voi tulla vain istuskelemaan ihanan mukavilla sohvilla, kuuntelemaan, kyselemään, juttelemaan tai hypistelemään vanhoja vaatteita. Voin luvata, että minä ja Melli höpötämme sen verran, että kenenkään ei tarvitse tuntea oloaan kiusaantuneeksi.

Luvassa siis lukuotteita uudesta kirjastani Paljain käsin, keskustelua kirjojen tekemisestä ja kerronpa siellä myös tulevista projekteistani, jotka pitävät minut kauniina aurinkoisinakin päivinä tässä työpöydän ääressä.

Viikolla 42 palaan taas Helsinkiin ravintola Dubrovnikiin, sillä silloin on minun vuoroni astua lavalle proosaklubi Prosakissa. Nuoren Voiman liiton ideoima ja järjestämä proosaklubi tarjoaa inspiraatiota koko kansalle, tai ainakin kaikille Helsinkiin kykeneville, ja kirjallisuusvieraiden jälkeen kanssa viihdyttää DJ Pasi Rakas, jota minä ainakin nimen kuultuani haluan ehdottomasti kuunnella.

Sitä seuraavalla viikolla ovatkin jo Kirjamessut, joissa juttelen 27.10. klo 12-12.30 taas Iida Rauman kanssa kuten Turun Taiteiden yössä, mutta tällä kertaa Ylen lavalla ja Seppo Puttosen haastattelemana. Oletan, että Puttonen saa taas polemiikkia aikaan, kun rupeaa tökkimään meitä siitä, miksi kirjamme kertovat naiskohtaloista, eivätkä esimerkiksi suomalaisen miehen kärsimyksistä halkopinon takana. Vai miten se nyt menikään. En voi muuta kuin suositella. Draamaa luvassa.

Tähän päätän esiintymiskalenterini tälle syksylle. Jos lisää tapahtumia putkahtelee kuin sieniä sateella, lisään ne tänne mitä pikimmin.

Taiteiden yö III

En siis tajunnutkaan, että äänityksen lisäksi haastatteluni myös kuvattiin Taiteiden yönä! No, täältä Lilyn sivuilta se kuitenkin löytyy, jos joku haluaa kuunnella jutteluani vielä näin pitkään tapahtuman jälkeenkin. Itse asiahan ei ole mitenkään vanhentunut.

Taiteiden yö II

Lilyn verkkosivuilta voi lukea fiiliksiä perjantain ”akvaariohaastattelusta” eli Akateemisen näyteikkunasta viime metreillä vaihtuneen haastattelijani näkökulmasta. Haastattelujen välissä ehdin itse nähdä Pienen balettiseurueen esityksen, joka piti katsojat otteessaan, vaikka kesken kaiken ohi jylläsikin se Helsingin Sanomienkin kuvaama valkea eläinkulkue. Joka siis myös oli hieno, noin niin kuin sivusilmällä vilkuiltuna.

Esiintymisessä on se paha puoli, että ei ehdi eikä pysty kiinnittämään niin paljon huomiota muiden esiintymisiin. Jännittää, hiostaa ja miettii, että kiinnostaako tämä lopultakaan ketään. Huomasin kuitenkin teidät kaikki siellä ikkunan takana ja hymynne jäivät mieleen! Erityisesti ilahdutti se, että nuoria miehiä lapsineen ja ilman seisoi myös siellä seassa ja mukana naurahtelemassa. Tämä lämmittää erityisesti naiskirjailijaksi aina tituleerattavan naiskirjoja kirjoittavan nais- ohosiis henkilön mieltä.

Kiitoksia.

Mä menen nyt päättäväisesti tuonne työpöydän ääreen ja jatkan seuraavaa kirjaa, jossa vahvat tytöt laukkaavat miekkoineen kostamaan moraalisia vääryyksiä. Nih.

Taiteiden yö

Jos haluaa tulla kuuntelemaan syväluotaavaa keskustelua romaanistani Paljain käsin, on tänään siihen oiva tilaisuus. Istun Helsingin Akateemisen kirjakaupan Esplanadin puoleisella akkunalla haastateltavana klo 17.30 ja vielä 19.30! Nähdään ehkä Taiteiden yössä.

Jk. Luvassa myös paljastuksia tulevista haasteista!