Aihearkisto: Hiroshige

Suuri aalto

Menin Ateneumiin aika tyhjällä mielellä. Ajattelin, ettei Japanin Edo-museon ja vuoristotemppelien merkillisten ihmeiden jälkeen Suomeen – ja ensi kertaa Japanin ulkopuolelle! – laivattu kokoelma vaikka upeitakin, vaikka niitä klassikkotöitäkin, saisi mieltäni liikkumaan. Olin täysin väärässä. Suuri aalto pyyhkäisi minut olemattomiin.

Matkalla Edoon jakautuu neljään huoneeseen, jossa viimeisessä esitellään, kuinka moniväripuupiirrokseen on tuotu väri, syvyys, tunnelma – kaivertamalla erillinen, tismalleen sopiva ja yksityiskohtaisesti yhteen sovitettava laatta jokaiselle eri värille. Sitä edeltävät huoneet saavat sydämen pysähtymään; viimeisessä huoneessa alkaa sydämen täyttymisen lisäksi hahmottaa sitä käsittämätöntä omistautumista, jota taiteenlaji on harjoittajiltaan vaatinut. Näyttelyn rakenne on harkiten tehty.

Ensimmäisessä huoneessa kokoelman helmet Suuri aalto, Punainen Fuji ja Ukkoskuuro vuoren alarinteillä (oih!) on sijoitettu omille jalustoilleen kangaspaneelien väliin huoneen keskelle. Jalustatkin on tehty jostakin herkästä materiaalista, ehkä pingotetusta kankaasta, jonka läpi keltaoranssi valo lämmittää koko tilan. Huoneen laidalla, laajempien esillepanotiskien takana on lattialla paperisilppua, joka kovasti muistuttaa papereita, jollaisille japanilaisissa temppeleissä oli kirjoitettu ennustuksia tai ohjeita, jotka ihmiset luettuaan sitoivat niille asetettuun paikkaan ja jättivät ylemmän voiman ratkaistavaksi. Huonetta reunustavat pyöreät pylväät ovat kuin puita tai paperiseinän poikkipienoja, joka tapauksessa ne luovat tilaan hengittävyyttä – niin kuin katossa häilähtelevät paperitkin – joka tukee tunnelmaa. Kun nostaa katseensa 1800-luvun puupiirroksesta, ei kohtaa vain umpeen kitattua taidemuseon seinää.

Kokemus on ehkä vielä voimakkaampi kuin Japanissa. Kun Tokiossa astuu suunnattomaan museoon, hämmentyy jo itse rakennuksesta. Ulos ja sisään johtavat hillittömät lasiputket, joissa liikutaan pitkiä matkojakin rullaportailla. Japanilaiset myös dramatisoivat kaiken länsimaista poikkeavasti: vahanuket, huoneiden kokoiset kaupunkien näköispienoismallit tietyiltä ajoilta, videoteokset ja näytelmädramatisoinnit kuuluvat museoon ja saavat minun kaltaiseni jurpakan taiteen tarkastelijan vähän hämilleni. Kielimuuri on siinä pienin haitta. Suomessa saa rauhassa olla älyllinen ja pysytellä etäällä, eikä museosta uloa astuessa ole aivan yhtä päästään vialla.

Ateneumissa voi keskittyä vain teoksiin, paperinpaloihin, jotka ovat taivaallisine väreineen niin valonarkoja, että näyttelyn työt on kesken näyttelyajan vaihdettava toisiin – siis esitettävä niin sanotusti kahdessa kattauksessa – ettei valo tuhoa niitä. Ja kyllä ne ovatkin. Pala taivasta, ihmeellistä sumuista valoa, muotoja, jotka tuntuvat niin tunnistettavilta, vaikka ovat vieraita. Piirrosten äärellä herkistyy ja on mahdoton sanoa, mitkä kaikki elementit siihen vaikuttavat. Joku sanoo matalalla äänellä ”nämä sommitelmat on niin täydellisiä!” ja arvostavasta äänestä huolimatta se ei vain edes hitusen verran onnistu tavoittamaan sitä, mitä teokset todella tarjoavat. En minäkään osaa sitä sanoa, vaikka hetken aikaa tuntuu siltä, että tähän verrattuna kirjoittaminen taiteen välineenä on raskas metallivaunu, jota pitää vetää perässä – niin hitaasti avautuva ja antava. Niin läpeensä sanottu.

On parasta vain olla hiljaa.