Aihearkisto: Feminismi

Nimen symbolinen arvo

Menin kesällä naimisiin.

Kun olin pieni koulutyttö, tuhertelin muiden tyttöjen tapaan ruutuvihkoni lerpalle takasivulle ihastukseni sukunimeä. Harjoittelin, miltä tuntuu muuttua toiseksi. Avioliitto oli minulle väistämätön tapahtuma, se miten asioiden kuuluu mennä. Naimisiin ja lapsia: oma perhe. Siitä symbolina minulla olisi uusi nimi. Muunlaista polkua oli takapulpetissa mahdoton kuvitella.

Olen pohtinut paljon menneisyyttäni, meidän sukumme menneisyyttä. Sitä on seurattu sukututkimuksissa, monissakin eri papereissa, ja kaikista niistä minulle on jäänyt käteen tämä: nimi ei kerro sitä, ketkä ovat minun perheeni. Kun seuraa vain nimeä, seuraa arbitraaristi valikoitua joukkoa. Jo yksi sukupolvi taaksepäin on enää isän puoleista sukua. Kaksi sukupolvea taaksepäin jättää varjoonsa kaikki ne elämäni tärkeimmät ihmiset, naiset, jotka kasvattivat minut, meidät.

Kun kirjoitin maaliskuussa julkaistavaa romaaniani Paljain käsin, kirjoitin naisten sukutarinaa. Romaanissa ei seuratakaan kirjallisuudesta tuttuun tapaan nimenkantajia, Vaaran suvun miehiä. Ei silloinkaan, kun romaani kertoo jatkosodan lopusta, sodan aikaisesta paineesta, kauhujen kokemuksista. Tässä romaanissa kuvataan naisten sukupolvesta toiseen periytyvää kamppailua perheen ja vapauden välillä. Nimet saattavat muuttua, mutta naiset eivät. Heidän työnsä on kaikkialla samanlainen, vaiettu työ. Heidän tehtävänsä on pysyä näkymättömissä ja kannatella perhettä, kannatella kansakuntaa, jota ei olisi ilman perheitä.

Romaania kirjoittaessani ymmärsin, että itse nimi ei ole merkityksellinen. Mutta nimen muuttaminen on tärkeää. On tärkeää osoittaa, mistä alkaa ja mihin loppuu. Keiden lapsia nämä ovat. Osoittaa, ettei itse ole enää kenenkään lapsi, kenenkään omaisuutta. Ei isiensä, ei miehensä.

Niinpä me sorvasimme oman nimemme mieheni isoäidin tyttönimestä. Käänsimme nimen suomeksi. Otimme sen omaksemme. Viime torstaina saimme vihdoin leveän kirjekuoren maistraatista, nimilautakunnalta.

Nimi on symboli, joka kertoo, kenen perhettä olen. Minun perheeni on nyt pienempi ja tiiviimpi, se mahtuu yhdelle sängylle.

Essi Tammimaa

Kuuntelemisen oppitunti

Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos miehillä olisi samanlainen vapaus ilmaista tunteitaan kuin naisilla? Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos naisilla olisi samanlainan oikeus tulla kuulluiksi kuin miehillä?

Minä mietin sitä päivittäin.

Mietin erityisesti luokkahuonetta, niitä nuoria, joista tulee meidän tulevaisuutemme yhteiskunta. He rakentavat sen. Mutta onko mikään muuttunut?

Luokassa puhuu yhä useimmiten juuri poika, eikä hän tee sitä puheenvuoroa viittaamalla pyytämällä. Se hiljainen viittaava tyttö joutuu pysymään hiljaa, koska hän on kiltisti, eikä häntä tarvitse oikaista. Pojat saavat huomiota lähinnä vaatimalla oikaisemista, tekemällä rikkeitä ja koettelemalla rajoja. Äijätoimilla. Jos kuitenkin syntyy keskustelu, tulevat useimmat puheenvuorot lopulta tytöiltä. Pojilta tuntuu puuttuvan joko kyky tai uskallus ääntää sitä, mitä he ajattelevat. Ei ole lainkaan tavatonta, että erittäin mielenkiintoisia ajatuksia aineeseen kirjoittanut oppilas saattaa pitää ajatuksiaan aivan kelvottomina, jopa typerinä.

Jos ajattelen, ja usein ajattelen, meidän velvollisuuksiamme kasvattajina – enkä puhu nyt opettajista tai kasvattajista, kaikenkarvaisista pedagogeista vaan meistä kaikista ihmisistä, jotka olemme tekemisissä sekä lapsien että nuorten kanssa joka päivä – olen sitä mieltä, että meidän tärkein tehtävämme on kuunnella, mitä heillä on sanottavaa. Se on tärkeää. Ajatukset eivät välttämättä ole samoja, tunteet eivät välttämättä kumpua meille tärkeistä asioista, (vaikka usein kyllä kumpuavat, eivät ihmiset kokonaan muutu kasvaessaan isommiksi) mutta ne muodostavat heidän maailmansa.

Olen aiemminkin puhunut ilmaisun erilaisuudesta arviossani Marjo Heiskasen Idiootin valinta -romaanista. Huomaan luokassa toimiessani, että suurin ero minun ja oppilaideni välillä on juuri ilmaisun tapa. Heillä ei vielä ole samanlaista mahdollisuutta vaihdella rekisteriä leikillisestä puhekieliseen ja siitä eteenpäin viralliseen. Heidän ajatuksensa kompastuvat siis siihen, että he eivät saa kuulijaa uskomaan olevansa tosissaan. Vain kieli on heidän esteensä. Tämä ongelma tuntuu erityisesti hankaloittavan poikien elämää. Eikä ihme, välitunneilla, käytävissä, kaupungilla poikien olemisen tavan on sovittava erilaiseen joukkokulttuuriin kuin tyttöjen. Syvälliset keskustelut ja asioiden pohtiminen monista eri näkökulmista ilman kilpailuasetelmaa ja fyysisen riidan mahdollisuutta eivät vain kuulu äijäkulttuuriin, jota suurin osa pojista joutuu toteuttamaan pärjätäkseen.

Mutta minä näen ja kuuntelen.

Tässä Megafonin erittäin hyvä ja laaja-alainen, varsin teoreettinenkin, pohdinta miesliikkeen nimen käyttämisestä, sen todellisista päämääristä ja vaikutuksista todelliseen tasa-arvotaisteluun, joka tunnetaan myös nimellä feminismi. Minä haluaisin nähdä oikeaa miesasiaa, jotta nämä pojat kasvaisivat miehiksi, joiden ei tarvitse polkea pienempiensä oikeuksia tunteakseen olevansa tärkeitä. He ovat. Jos he oppisivat kuuntelemaan?

Jk. Jos joku vielä tässä ajassa ja paikassa haluaa puhua sukupuolineutraaliuden kautta ja puolesta, tarvitsee vain vilkaista, kuinka oppilaat luokkaan istuvat, kun saavat itse valita paikat. Toinen puoli luokkaa on tytöille, toinen pojille. Eikä se mikään ihme ole, kun osapuolien välille on melkein mahdotonta muodostaa kunnollista keskustelua. Ilmaisun tavat ovat liian erilaiset, odotukset myös.

Naisten perhe

The Kids Are All Right on mielettömän hieno elokuva. Se onnistuu olemaan samaan aikaan komedia ja kertomaan hyvin koskettavan, syvän tarinan siitä, mitä on olla pitkässä parisuhteessa, mitä on pitää huolta perheestä, vuosi vuoden jälkeen.

Ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Lisa Cholodenko näyttää näyttelijöidensä jokaisen virheen. Hän aloittaa ihosta. Upeat suuren luokan tähdet, Annette Bening ja Julianne Moore nähdään elokuvassa meikittä, pisamainen vanhuuttaan löpsöttävä iho paljaanaan, itkemässä suihkun kalvaassa valossa, halimassa peittojen alla niin, että naururypyt puristuvat näkyviin. On yllättävän vaikuttavaa nähdä oikeaa ihoa valkokankaalla. Kaikki on nykyisin niin viimeisen päälle meikattua ja photoshopattua, että jo pelkän lupsuttavan poskipussin näkeminen saa uskomaan henkilön tunteisiin enemmän. On mahdotonta olla samastumatta heidän suruunsa, kun lapset ovat kasvamassa isoiksi, muuttamassa pois, ja perheenädit taas ovat erkaantuneet toisistaan siinä määrin, että yhteisen hetken luomiseksi on käytettävä jonkinlaisia kommervenkkejä.

Kuulostiko edellinen lause hassulta? Perheenäidit ovat erkaantuneet toisistaan? Äidit – monikossa? Niin. The Kids Are All Right on elokuva lesboparisuhteessa elävien perhe-elämästä. Siihen liittyvä hassu väärinkäsitys näytetään jo trailerissakin, jonka suosittelen kaikkia elokuvaa näkemättömiä katsomaan. Samanlaisia vaikeuksia kokee varmasti moni neljänkympin ylittänyt pariskunta, jonka lapset lentävät pesästä. Vieraus, yksinäisyys, kaavoihin kangistuminen ja puolison itsestäänselvyytenä ottaminen ovat yleisiä ongelmia parisuhteissa. Niiden kuvaamisesta huolimatta näyttelijät osaavat elokuvassa luoda luontevan tuntuisen  hellyyden ja arkisen lähellä olemisen kuvan. Nic (Annette Bening) silittää kaupassa vaimonsa hiuksia heidän jutellessaan. Pariskunta istuu sohvalla kädet ja jalat solmussa katsomassa avaraa luontoa. Pariskunta keskustelee spermanluovuttajan tilanteesta hampaita pestessään.

Minusta tämä on vaikuttavinta elokuvaa pitkään aikaan. Voin uskoa näiden naisten rakkauteen paljon paremmin, kun minusta ei tunnu, että minua yritettäisiin siitä vakuuttaa. Suurin osa elokuvista, jotka käsittelevät rakkautta, tekevät rakkaudesta ihmeellisen väritöntä. Haukotuttaa, kun esitetään ensimmäinen karusellikohtaus tai järvellä soutelu, kun syödään hienosti ulkona kynttilänvalossa ja kositaan shampanjalasien äärellä. Elokuvarakkaudessa ei saa koskaan olla vaikeuksia, jotka kumpuaisivat itse henkilöistä. Jos toinen on hallitseva persoona ja toinen boheemimpi oman tiensä etsijä? Ei. Niin ei vain rakkauselokuvissa voi olla. Merkitykselliset kohtaukset eivät vain voi tapahtua tiskejä tiskatessa.

Paitsi tässä rakkauselokuvassa. Siksi siinä on jotain erityistä.

Jos jollakulla vielä on sellainen olo, että homo- ja lesboparien ei pitäisi saada solmia avioliittoa ja adoptoida tai saada hedelmöitysapua, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se voi muuttaa mielenne.

Ei enää henkarilla – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Asiallinen mutta Amerikka-keskeinen feministiblogi Feministe uutisoi, kuinka ehkäisyvalistuksen ja ehkäisyn käytön lisääntyminen – etenkin avioliitossa – on aiheuttanut noin neljän miljoonan abortin pudotuksen vuodesta 1995 vuoteen 2003. Se tuntuu itsestäänselvältä, mutta sitä se ei todellakaan ole. 

Miten voi olla hätkähdyttävää tietoa, että Ehkäisyn käyttö noussut, abortit laskeneet?

Jutun luvut ovat erityisesti siitä syystä mielenkiintoiset, että nimenomaan naimisissa olevien naisten ehkäisyn käyttö on vähentänyt aborttien määrää näin huomattavasti.

Olisiko myytti vapaista ja piittaamattomista sinkkunaisista, jotka käyvät abortissa kaljoitteluviikonlopun päätteeksi, syytä jo kuopata? Naimisissa olevat (naiset ja miehet) harrastavat seksiä paljon enemmän kuin naimattomat. Niinpä, etenkin, jos luotettavaa ehkäisyä ei ole saatavilla, ja lapsia jo on riittävästi tai ne ovat hyvin pieniä, aborttiin päätyvät ennen kaikkea avioliitossa olevat naiset. Eikö olekin järkyttävää? Herää kysymys, miten heidän seksielämäänsä voisi rajoittaa, että tästä yhteiskunnallisesta ongelmasta päästäisiin!

Myös Suomessa ei-toivotun ja aborttiin johtavan raskauden syy oli usein pilleriehkäisystä tehottomampaan ehkäisyyn siirtyminen ja melko suuren osan aborttiin päätyneistä muodostivat hyvin pienten lasten äidit. (Tästä aiheesta kirjoitin jutussani Oliviassa 6/09 ja täällä Aaltopahvissa sivusin sitä ainakin kommenteissa.) 

Silti naisten seksuaalikäyttäytymisen kontrolloiminen, tiedon (seksuaalikasvatus) ja avun (ehkäisyn hinta ja saatavuus) pidättäminen ja vapaan valinnan rajoittaminen ovat niitä USA:n suuressa mittakaavassa harjoittamia ehkäisykeinoja. Joilla henkariabortit lisääntyvät, jollei sopivaa yksityistä klinikkaa löydy.

Vapaus valita – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Pidin paljon Junosta, enkä vähiten vängän pääosanäyttelijän Ellen Pagen vuoksi. Junossa teini-ikäinen tyttö tulee raskaaksi ekasta seksikokemuksestaan ja joutuu nopeasti tekemään vaikeita päätöksiä. Poikkeuksellisesti Juno, päähenkilö, päättää synnyttää lapsen, mutta ei pitää sitä.

Juno oli myös ensikosketukseni Belle & Sebastianin musiikkiin sekä mahtavaan, villiin ja ripiitillä sen jälkeen kuuntelemaani (ja edellisiin aiheisiini sopivaan) Antsy Pantsin Vampire-biisiin.

Junossa vaivasi kuitenkin heti näkemisen jälkeen se, että abortin käsittely jäi hyvin pieneen osaan, vaikka sen luulisi olevan ensisijainen valinta melkolailla kaikille vahingossa raskaaksi tulleille alaikäisille. Juonilinja oli ehkä meille suomalaisille virkistävä, mutta jenkkilässä abortinvastustus on aivan eri mittakaavassa – abortin puolustajia, tekijöitä ja niitä tarvitsevia nimittäin yhä edelleen mustamaalataan, vainotaan ja jopa murhataan. Junon vinoilevassa kässärissä villi valinta vielä meni läpi radikaalina, mutta entäpä vuoden 2007 humoristinen pläjäys Paksuna, jossa tuleva isä, yhden illan erehdys – blossia poltteleva työtön, pullukka, surkimus – maagisesti muuttuu hyväksi ja huolehtivaksi kumppaniksi, kun nainen synnyttää.

Kyllä – juuri sellaisia epärealistisia odotuksia me haluamme rohkaista. Ehkä niin käy juuri sinulle! Tai sitten käy näin.

Enivei.

Tarve jonkinlaista normaalia seksikäyttäytymistä sekä sen jälkihoitoa tuomitsematta ja epärealistisia odotuksia herättelemättä esittävälle elokuvalle oli jo olemassa.

Niinpä Gillian Robespierren lyhytelokuva Obvious Child tuli kuin tilauksesta. Hetken siinä tosin meni. Tämä koskettava, hauska ja ytimekäs tarina kuin novelli on ehkä kömpelö ja vaatimaton, mutta minä tykkään siitä. Ja sillä on vinossa asenteessaan paljon yhteistä Junon kanssa. Olennainen ero on kuitenkin se, että Obvious Child kertoo sen yhden yön ilosta seuraavan tavanomaisemman tarinan.

Robespierre näyttää varsin teeskentelmättömästi, kuinka joskus abortti kerta kaikkiaan vain on se paras ratkaisu, eikä edes niin traumatisoiva tai stigmatisoiva kuin voisi kuvitella. (Kenenkään tunteita kuitenkaan vähättelemättä.) Robespierre esittelee abortin valistuneiden ja vastuunsa kantavien nuorien aikuisten vaihtoehtona.

Uskon, että edelliseen lauseeseen moni haluaisi tarttua – vastuullistahan olisi käyttää ehkäisyä. Mutta entä, jos ehkäisyä on käytetty? Olisiko ainoa vastuullinen vaihtoehto A) odottaa avioliittoon (jälkiviisaus maistuu aina parhaalta!) B) synnyttää ei-toivottu lapsi miehelle, jonka nimeä ei muista vai C) hankkia abortti ja taistella kasvaakseen aikuiseksi, joka voi rakkaudella ja huolella kasvattaa omia lapsiaan joskus tulevaisuudessa?

Sanokaa te.

Obvious Child

Gillian Robespierren elokuva.

Pääosassa: Jenny Slate.

 

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

”When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Tai

Niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa.

Tai siis: niin paljon sanottavaa ja niin vähän uskoa.

Tai sitten: niin paljon aikaa, eikä mitään uutta auringon alla.

En jaksa puhua Polanski-keissistä; kaikki on jo sanottu paremmin täällä (Kate Harding: Reminder: Roman Polanski Raped a Child) tai täällä (Lauren: Getting Over It) tai täällä  (Tom Head: In Defence of the Polanski Arrest).

Riittää, että jaan kanssanne linkit, joiden takana käydään oikeaa keskustelua, sanotaan asioita, eikä vain mössätä kaikkea yhdeksi yhteiseksi mediapuuroksi, jonka mukaan varsinainen tragedia on kuulun elokuvaohjaajan kiusaaminen. Tekisi mieleni käyttää paria voimasanaa tai vain olla ja odottaa rystyset valkoisina, että joku tekee sen puolestani.

Tai on hyvä sana. Ihan turha väheksyä sanaa vain siksi, että sitä usein käytetään vapauttamaan puhuja vastuusta. Kun en oikein osaa päättää, mitä sanoisin, mutta haluan kuitenkin puhua siitä. Sanon tai.

Matkalla alastomuuteen on vain yksi pysäkki

Naku on nimensä mukaisesti teeskentelemätöntä, lapsekasta ja juuri siksi herättelevää alastomuutta. Kati Neuvonen on kriittisen korkeakoulun runnoma runoilija, hyvässä ja pahassa, joka tökkii esikoisteoksessaan juuri sinne, missä tekee kipeää.

Nakun proosarunot ovat kuritonta tykitystä, jossa ruumis saa toimia kaiken kuvana ja mittana. Välillä Nakua lukiessa tulee olo, että voiko tämä riittää? Silkka ruumiillisuus, vaikka allegorinenkin, on kuitenkin vain itseään korostavaa tutkielmaa.

Paperille turskautettu ruumiinkuvasto saa kuitenkin aina uudelleen temmattua mukaansa, koska kaikki sanottu on niin tunnistettavaa. En tarvitse selittelyjä, avaamista, oikoteitä merkitykseen, kun Neuvonen tarjoilee ripeän lauseen toisensa jälkeen, etenee kielikuvasta toiseen, kunnes raa’asti päättää runon. Eikä runo useinkaan pääty harmoniseen oivallukseen.

Kepeän lukaisemisen jälkeen on helppo luokitella tämä runoteos. Naiskieltä, naisrunoa, ruumiillista kuvastoa ja seksuaalista suoraan puhumista. Piste. Jostain syystä määritelmän helppous saa minut suuttumaan, kun lehteilen runoja uudelleen.

Kun ”huonetta vahtii huohottava vesi”, en voi muuta kuin vetäytyä miettimään, kuinka tämänkin voisi jättää huomaamatta vain siksi, että edellisillä sivuilla ”peniksessä on rusetti joka on punainen kuin kohtu”. Miksi läkähdyttävän ruumiillinen sekametelisoppa saa minut virittymään väärille taajuuksille? Miksi sana kohtu loistaa sivulla kuin kirosana?

Mieleeni tulee hakematta Baudelairen Alaston sydämeni, joka postuumisti julkaistuna muistikirjamerkintöjen hetaleena sai ensilukemalla tiukan tuomioni. Velkamerkinnät sivuilla saivat aikaan autenttisuuden, joka ärsytti hiottuun muotoon tottunutta lukijaa, mutta juuri niiden välittömyyden ja kosketettavuuden ansiosta Alaston sydämeni oli vaikuttavampi kuin itse Pahan kukkia. Siinä ideat vielä raakoina killuivat jotenkin vastustamattoman poimittavina.

Samalla tavalla vaikuttaa Kati Neuvosen runoteos, jota on pakko raivokkaasti selata, kun sen aloittaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan runoteoksen lukeminen kulkee jotensakin itsestään.

”Tänään en voi lähteä töihin, koska en saa takkini vetoketjua kiinni”, kertoo runon puhuja, enkä tarvitse sen enempää tilanteen kartoitusta, koska tässä on jo kaikki oleellinen. Haluan vain tietää, mitä sitten tapahtuu. Ja miksi se olisi kielletty aihe, onhan se lehtienkin pääaiheena jatkuvalla syötöllä – koska se on elämässämme niin kovin määräävä tekijä. Mitä vikaa on ruumiillisuudessa?

Voisin puhua Kafkan katsantokannasta, vedota Päällystakkiin ja Gogoliin, mutta ei ole edes tarvis. Mielestäni Neuvonen sanoo sen itse parhaiten:

”Tämä kuuluu hoitoon, he sanovat, tämä on hyväksi sinulle, he sanovat, tämä on sinulle oikein, he sanovat, ja nainen räpiköi vastavirtaan – – .”

Huomaatteko, kuinka helposti ja huomaamatta, lähes samankaltaisella asenteella kuin Kafkan novelleissa, paljastuu yhtäkkiä puhujien kasvoton pahantahtoisuus ja vahingonilo? Runon kuvaamassa tilanteessa on jotain samaa kuin Nakun luokittelemisessa kuukautisverifeminismin genreen. Se on liian helppoa.

**

Nakusta haluaisi siteerata vain runojen ensimmäisiä lauseita. Proosarunon kanssa on vaikea määritellä rytmillistä yksikköä tarkasti, mutta Nakussa yksikkö on selkeästi lause, joka on tarpeen tullen pilkutettu uusiksi. Pilkut myös luovat hengityksen rytmiä, kiihdyttävät tarinaa ja hillitsevät sitä, kun tarve tulee. Tekniikan ja nimittävien pronominien poisjättäminen aiheuttaa puhujien sekoittumista, joka kuitenkin tuo tekstiin sen kaipaamaa ilmavuutta ja puheenomaisuutta.

”Kummasta kädestä, kysyt, naama muistuttaa sinitarraa, tarttuu kiinni useimpiin seiniin.”

Neuvosen runoissa lähdetään usein liikkeelle arkisesta kokemuksesta, selkeästä kohtauksesta, kuten väkivaltaisesta tai seksuaalisesta tilanteesta, josta ei dynamiikkaa puutu. Aluksi tuntuu, että runoa on mahdoton siteerata osissa sitä selittämättä, koska se lähtee purkautumaan kuin lankakerä. Lauseet ovat tajunnanvirtaa, jotka vääjäämättä johtavat päätepisteeseensä – ja siten runon keskiosat ovat kovin rönsyileviä. Yhdenkään runon lopussa ei kuitenkaan tule sitä modernista runosta tuttua epävarmuutta, tarkistamista seuraavalta sivulta; päättyikö tämä tosiaan tähän?

Jotakin mielettömän herkkää on rankan ympäristön sisään rakennetuissa runokuvissa, jotka joskus ovat muistuttavuudella leikkivän metonyymisiä, joskus suoran allegorisia ja joskus kuulaita metaforia. Kasvojen kuvaaminen sinitarran kautta voi jonkun mielestä kenties olla olematta juuri kuulas metafora, mutta mielestäni arkisen ja ruman kuvaston käyttämisen ei tarvitse olla kielessä ja runossa arkista ja rumaa. Oikeaan osumisessa on kepeä maagisuuden kosketus.

Tässäkin runossa väkivallan rajuus luodaan vastakarvaan asettuvan kuvaston avulla sekä leikillisellä rytmillä kuin luettaisiin lasten leikkilorua:

”Jokainen kerta on viimeinen, viimeinen kumoaa aina edellisen: siivenisku, nyrkinisku, siivenisku, sinä et horju kun minä jo lennän.”

Taidokkaasti Neuvonen välttää jo uhkaavan Ikaros-viittauksen imelyysliitoksen, (vai pitäisikö sitä kutsua henkevyysvaaraksi?) sillä luotettavaan tapaansa hän tuo runoon heti taas arkielementin, joissa on parhaimmillaan.

”- – kerroksista hypätään ikävuosien mukaan, kymmenvuotiaat kymmenennestä kerroksesta. Mahalaskut kovimpia, selkäpuolet kauneimpia – -”

Naku on runollisuutta häpeilemättä hyväkseen käyttävä teos, jossa esiin juoksutetut kuvat alkavat lopulta puhua omaa, poikkeuksellisen kiivasta kieltään. Uimahypyistäkin päädytään päistikkaa erikoiseen elvytykseen ja runo loppuu odottamatta groteskiin äänilajiin. Odottamatonta se tosin on vain sellaiselle lukijalle, joka ei ole vielä käsittänyt, millaista maailmaa Naku on syntynyt kuvaamaan.

*

Kriittisen korkeakoulun ja Oriveden opiston anteja kriittisestikin vertailevaa journalismia voi lukea Kantapää-lehden toukokuun numerosta. Haastateltavina Kati Neuvonen, Essi Henriksson, Henriikka Tavi ja Mari Koski.

Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

  • Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
  • Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

  • Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
  • En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
  • Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Paljon melua Madonnasta

Madonnaa ei voi olla kunnioittamatta – onhan hän ehkä maailman kuuluisin nainen. Madonna menestyy, Madonna uudistuu, Madonna on bisness-nero, Madonna on esiintyvän taiteen kuningatar.

Madonna saattaa olla kaikkea tätä, ja vielä enemmän, mutta hän ei ole kovin omaperäinen ja sävykäs artisti, vaikka onkin julkaissut vuosikymmenien edestä vetävää poppista. Kaiken feministisen riemunkin keskeltä on tunnustettava, että Madonna on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: langoista vetelemisessä. Hän osaa rekrytoida oikeat artistit ja tuottajat käyttöönsä. Hän osaa käyttää hyväkseen muiden lahjakkuuksien lahjakkuutta niin kuin kuka tahansa hyvä tuottaja tai johtaja. Mutta missä on itse Madonna?

Madonnan konserttiin Jätkänsaareen oli myytyjen lippujen mukaan tullut 85 tuhatta ihmistä. Sellaisesta ihmisemerestä tällainen lyhyehkö naishenkilö ei juuri nähnyt edes niitä kaikissa lehtijutuissa mainostettuja jättinäyttöjä, joilta showta olisi lavan sijaan voinut seurata. Mutta ei se haitannut. Sillä oleellisinta Madonnan konsertissa oli läsnäolo. Madonnan mikistä huokui henkäilyjä ja huudahduksia, hän puhutti yleisöä varsin vaateliaasti, mutta tarjosi samalla varmuuden siitä, että tämä nainen ei häpeä – ei edes miltei sadantuhannen ihmisen edessä – vaatia juuri sitä, mitä haluaa. Piirre, jonka naiset huomattavan usein piilottavat, olivat artisteja tai eivät. Siitä Madonnaa on pakko ihailla, vaikka juuri sen vuoksi häntä ei haluaisikaan henkilökohtaisesti tuntea.

Madonnan biisit ovat oivallisia juuri siihen, mihin ne on tehty. Annan vihjeen: ”If you can’t dance, if you can’t dance, you got nothing for me babe.” Hassulta siksi tuntuikin, että keikalla harvat ihmiset tanssivat ennen aivan viimeisiä biisejä. Mutta ehkä he näkivät jo siellä ihmetellä pakarat paljastavia minishortseja ja jäivät niiden lumoihin… Minulle keikkavaatetus paljastui, niin kuin suurimmalle osalle Suomen kansaa, vasta iltapäivälehdistä. Lyhyyteni lykästämänä vedin nimittäin keikan läpi hiessä ja naurussa, kokemuksellisesti, ja voin siksi sanoa ihan rehellisesti – ja median uhkuman uudistushehkutuksen keskelläkin-, että kaikki ne uudet miksaukset eivät toimineet yhtä hyvin kuin alkuperäiset biisisovitukset. La Isla Bonita on ihan oikeasti vetävä menobiisi, joka ei tarvitse konerumpujen kuviota jokaisen säkeen jälkeen mittaansa pidentämään.

Madonna samaan aikaan sekä pelottaa että herättää ihailua. Hänen ruumiinsa on rautainen ja kasvot ilmeettömät. Hän ei hikoile, hänellä ei ole ryppyjä ja olkapäälihaksen yli kulkevan suonen voi erottaa kaukaisemmastakin kuvakulmasta. Ei voi olla miettimättä, mitä kaikkea on täytynyt tehdä päätyäkseen kastiin, jonka valta tunnustetaan joka puolella maailmaa yhteiskuntarakenteesta riippumatta.

Megatähti ei saa olla ihminen. Siinä sen hinta. Onneksi meillä on siihen oikeus ja vapaus.

Kuka lähtee tanssimaan?

Suomalaisten hartautta käsittämättömän edessä ehti jo ihmettelemään Tiina Kaarelakin blogissaan.