Kulttuuri ei ole ilmaista – mutta se on tuottoisaa

Otso Kantokorpi käväisi Lahdessa tsekkaamassa uuden polven veistäjien näyttelyn Lahden taidemuseossa, eli näin kaverien kesken, kellarissa. Samalla hän ihmetteli kulttuurituotannon politiikkaa: näyttelystä ei julkaistu minkäänlaista teosluetteloa, jossa teokset säilyisivät näkyvillä jälkipolvillekin (tai rinnakkaispolville, kun tää metafora nyt tuntuu toimivan niin sairaan hyvin tässä yhteydessä) ja siten, kun näyttely loppuu ja taiteilijat toivottavasti myivät teoksensa kuin kuumat kivet käsistään… Meille ei jää edes muistoa siitä, minkälaista veistotaide Lahden seudulla oli vuonna 2011.

Hyvä pointti Otsolta, jopa niin hyvä, että kuumepäissäni rupesi suorastaan ärsyttämään. Sen lisäksi Lahden kaupunki on lopettamassa Taideinstituutin kuvataideosaston toimintaa, koska sieltä valmistuu niin vähän ihmisiä. Joo, kattokaas, kun ei niitä taiteilijoita kannataa seitsemääkymmentä vuodessa valmistaa, tulis vähän liian tiukkaa selviämistaistelusta… Se, että viimeisimmät suuret taidepalkinnot ovat menneet juuri kaverien kesken ”Tuutista” valmistuneille, ei kai ole juurikaan tärkeätä. Tai sekään, että Lahden houkuttelevuus kaupunkina perustuu monille juuri tähän opinahjoon ja sen luomaan kulttuuripääomaan. Siskoni, kuvataiteilija Anni Henriksson, ei olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia. Samoin, välillisesti, minäkään en olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia.

Jaa, mitä meillä taiteilijoilla sitten joku kaupunki tekee? Ollaan kuitenkin sossun luukulla heti, kun apurahalautakunnat eivät ole myötämielisiä. No, miettikää vaikkapa sitä faktaa, että taiteilijat tekevät omilla rahoillaan kaikille ilmaisia näyttelyitä. Kirjailijat käyvät esiintymässä, opettavat vaikkapa sanataidetta nuorille (köhöm) ja järjestelevät erilaisia tapahtumia ja innostavat muitakin luomaan. Kirjojani saa myös lukea ihan ilmaiseksi, jos vaan vaivautuu kirjastoon – ja mut voi jopa bongata niiden samojen hyllyjen välistä!

Miettikää kaupunkia, jossa ei tehdä muuta kuin syödään nakkia torilla tai hiihdetään. Siinä vapaa-ajan vaihtoehdot, jos kulttuurille ei rahaa enää riitä. Jotenkin tuntuu aika… tyhjältä.

Pahoittelut palikkaisista metaforista ja vertauksista. Olen kuumeessa ja kohta lähden ravintola Dubrovnikiin Helsinkiin esiintymään. Siellä Helsingissä nimittäin halutaan panostaa kulttuuriin – ja tapahtumaan pääsee ilmaiseksi, minkä lisäksi sen voi ilmaiseksi katsoa myös netistä, jos asuu kauempana. Myös lahtelainen.

Adressi Taideinstituutin lopettamista vastaan löytyy tietenkin täältä. Menkää, tehkää hyvää.

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta

Oh!

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta. 

Liikahduksia

Uutisia!

Pitelen juuri käsissäni, no oikeammin – lojutan pöydällä vierelläni – romaanin Paljain käsin oikovedoksia, jotka kustannustoimittajani Mikko Aarne ystävällisesti postitti minulle, koska paperi, muste ja tulostuslaitteet ovat kovin kalliita. Tämä kaikki siis tarkoittaa vain sitä, että maaliskuun alussa Paljain käsin lopultakin päätyy kirjakauppoihin! Pitkä odotus ja piina ja kiirastuli saa vihdoin onnellisen loppunsa.

Sain jo ensimmäisen keikan, kutkuttavasti Aamun kirja -ohjelma pyysi minua juttelemaan romaanistani – ja sitä myöten sain myös ensimmäisen lukijapalautteen ohjelman toiselta vetäjältä. Puhelimeen sanoin vielä tottumuksesta ”Essi Henriksson”, vaikka ollaanhan tässä Tammimaita oltu jo melkein kuukausi. Muutokseen kestää tottua, minun ja muiden yhtälailla. Palaute kuitenkin sai minut hymyilemään hiljaa ja palautteenantajan varmaan ihmettelemään, miksi menin niin hiljaiseksi. Maaliskuun kolmas päivä torstaina klo 8:15-8:30 se sitten selviää.

Samaan aikaan olen hartaudella työstänyt aivan erilaista työtä, nimittäin käsitetaideteosta näyttelyyn Ovi rivoon, joka avataan Ars Auttoisessa, Auttoisissa, aivan Padasjoen kupeessa myöskin maaliskuun alussa 8.3. (Minun laillani maantiedevammaisille selvennys: siis Lahden ja Hämeenlinnan risteyksessä.) Ovi rivoon on nimensä mukaisesti eroottisen taiteen näyttely, ja Ars Auttoisen sivuilta voittekin löytää näyttelyn sävyyn istuvan blogin Biseksuaalin naisen tunnustuksia.

Kolmas uutinen ei oikeastaan liity taiteelliseen elämään, vaikka liittyy se siihenkin. Muutan nimittäin kuun lopussa Lahteen! Hyvästi Helsinki, lapsuudenkotini, joka olet minua moukkamaisen jääkohmeloisin sormin koetellut viimeiset kuukaudet. Hyvästi meri ja Yliopiston pylvässalit ja lämmitetty kävelykatu! Hyvästi lokit! Minä lähden nyt.

 

Nimen symbolinen arvo

Menin kesällä naimisiin.

Kun olin pieni koulutyttö, tuhertelin muiden tyttöjen tapaan ruutuvihkoni lerpalle takasivulle ihastukseni sukunimeä. Harjoittelin, miltä tuntuu muuttua toiseksi. Avioliitto oli minulle väistämätön tapahtuma, se miten asioiden kuuluu mennä. Naimisiin ja lapsia: oma perhe. Siitä symbolina minulla olisi uusi nimi. Muunlaista polkua oli takapulpetissa mahdoton kuvitella.

Olen pohtinut paljon menneisyyttäni, meidän sukumme menneisyyttä. Sitä on seurattu sukututkimuksissa, monissakin eri papereissa, ja kaikista niistä minulle on jäänyt käteen tämä: nimi ei kerro sitä, ketkä ovat minun perheeni. Kun seuraa vain nimeä, seuraa arbitraaristi valikoitua joukkoa. Jo yksi sukupolvi taaksepäin on enää isän puoleista sukua. Kaksi sukupolvea taaksepäin jättää varjoonsa kaikki ne elämäni tärkeimmät ihmiset, naiset, jotka kasvattivat minut, meidät.

Kun kirjoitin maaliskuussa julkaistavaa romaaniani Paljain käsin, kirjoitin naisten sukutarinaa. Romaanissa ei seuratakaan kirjallisuudesta tuttuun tapaan nimenkantajia, Vaaran suvun miehiä. Ei silloinkaan, kun romaani kertoo jatkosodan lopusta, sodan aikaisesta paineesta, kauhujen kokemuksista. Tässä romaanissa kuvataan naisten sukupolvesta toiseen periytyvää kamppailua perheen ja vapauden välillä. Nimet saattavat muuttua, mutta naiset eivät. Heidän työnsä on kaikkialla samanlainen, vaiettu työ. Heidän tehtävänsä on pysyä näkymättömissä ja kannatella perhettä, kannatella kansakuntaa, jota ei olisi ilman perheitä.

Romaania kirjoittaessani ymmärsin, että itse nimi ei ole merkityksellinen. Mutta nimen muuttaminen on tärkeää. On tärkeää osoittaa, mistä alkaa ja mihin loppuu. Keiden lapsia nämä ovat. Osoittaa, ettei itse ole enää kenenkään lapsi, kenenkään omaisuutta. Ei isiensä, ei miehensä.

Niinpä me sorvasimme oman nimemme mieheni isoäidin tyttönimestä. Käänsimme nimen suomeksi. Otimme sen omaksemme. Viime torstaina saimme vihdoin leveän kirjekuoren maistraatista, nimilautakunnalta.

Nimi on symboli, joka kertoo, kenen perhettä olen. Minun perheeni on nyt pienempi ja tiiviimpi, se mahtuu yhdelle sängylle.

Essi Tammimaa