Liikahduksia

Uutisia!

Pitelen juuri käsissäni, no oikeammin – lojutan pöydällä vierelläni – romaanin Paljain käsin oikovedoksia, jotka kustannustoimittajani Mikko Aarne ystävällisesti postitti minulle, koska paperi, muste ja tulostuslaitteet ovat kovin kalliita. Tämä kaikki siis tarkoittaa vain sitä, että maaliskuun alussa Paljain käsin lopultakin päätyy kirjakauppoihin! Pitkä odotus ja piina ja kiirastuli saa vihdoin onnellisen loppunsa.

Sain jo ensimmäisen keikan, kutkuttavasti Aamun kirja -ohjelma pyysi minua juttelemaan romaanistani – ja sitä myöten sain myös ensimmäisen lukijapalautteen ohjelman toiselta vetäjältä. Puhelimeen sanoin vielä tottumuksesta ”Essi Henriksson”, vaikka ollaanhan tässä Tammimaita oltu jo melkein kuukausi. Muutokseen kestää tottua, minun ja muiden yhtälailla. Palaute kuitenkin sai minut hymyilemään hiljaa ja palautteenantajan varmaan ihmettelemään, miksi menin niin hiljaiseksi. Maaliskuun kolmas päivä torstaina klo 8:15-8:30 se sitten selviää.

Samaan aikaan olen hartaudella työstänyt aivan erilaista työtä, nimittäin käsitetaideteosta näyttelyyn Ovi rivoon, joka avataan Ars Auttoisessa, Auttoisissa, aivan Padasjoen kupeessa myöskin maaliskuun alussa 8.3. (Minun laillani maantiedevammaisille selvennys: siis Lahden ja Hämeenlinnan risteyksessä.) Ovi rivoon on nimensä mukaisesti eroottisen taiteen näyttely, ja Ars Auttoisen sivuilta voittekin löytää näyttelyn sävyyn istuvan blogin Biseksuaalin naisen tunnustuksia.

Kolmas uutinen ei oikeastaan liity taiteelliseen elämään, vaikka liittyy se siihenkin. Muutan nimittäin kuun lopussa Lahteen! Hyvästi Helsinki, lapsuudenkotini, joka olet minua moukkamaisen jääkohmeloisin sormin koetellut viimeiset kuukaudet. Hyvästi meri ja Yliopiston pylvässalit ja lämmitetty kävelykatu! Hyvästi lokit! Minä lähden nyt.

 

Nimen symbolinen arvo

Menin kesällä naimisiin.

Kun olin pieni koulutyttö, tuhertelin muiden tyttöjen tapaan ruutuvihkoni lerpalle takasivulle ihastukseni sukunimeä. Harjoittelin, miltä tuntuu muuttua toiseksi. Avioliitto oli minulle väistämätön tapahtuma, se miten asioiden kuuluu mennä. Naimisiin ja lapsia: oma perhe. Siitä symbolina minulla olisi uusi nimi. Muunlaista polkua oli takapulpetissa mahdoton kuvitella.

Olen pohtinut paljon menneisyyttäni, meidän sukumme menneisyyttä. Sitä on seurattu sukututkimuksissa, monissakin eri papereissa, ja kaikista niistä minulle on jäänyt käteen tämä: nimi ei kerro sitä, ketkä ovat minun perheeni. Kun seuraa vain nimeä, seuraa arbitraaristi valikoitua joukkoa. Jo yksi sukupolvi taaksepäin on enää isän puoleista sukua. Kaksi sukupolvea taaksepäin jättää varjoonsa kaikki ne elämäni tärkeimmät ihmiset, naiset, jotka kasvattivat minut, meidät.

Kun kirjoitin maaliskuussa julkaistavaa romaaniani Paljain käsin, kirjoitin naisten sukutarinaa. Romaanissa ei seuratakaan kirjallisuudesta tuttuun tapaan nimenkantajia, Vaaran suvun miehiä. Ei silloinkaan, kun romaani kertoo jatkosodan lopusta, sodan aikaisesta paineesta, kauhujen kokemuksista. Tässä romaanissa kuvataan naisten sukupolvesta toiseen periytyvää kamppailua perheen ja vapauden välillä. Nimet saattavat muuttua, mutta naiset eivät. Heidän työnsä on kaikkialla samanlainen, vaiettu työ. Heidän tehtävänsä on pysyä näkymättömissä ja kannatella perhettä, kannatella kansakuntaa, jota ei olisi ilman perheitä.

Romaania kirjoittaessani ymmärsin, että itse nimi ei ole merkityksellinen. Mutta nimen muuttaminen on tärkeää. On tärkeää osoittaa, mistä alkaa ja mihin loppuu. Keiden lapsia nämä ovat. Osoittaa, ettei itse ole enää kenenkään lapsi, kenenkään omaisuutta. Ei isiensä, ei miehensä.

Niinpä me sorvasimme oman nimemme mieheni isoäidin tyttönimestä. Käänsimme nimen suomeksi. Otimme sen omaksemme. Viime torstaina saimme vihdoin leveän kirjekuoren maistraatista, nimilautakunnalta.

Nimi on symboli, joka kertoo, kenen perhettä olen. Minun perheeni on nyt pienempi ja tiiviimpi, se mahtuu yhdelle sängylle.

Essi Tammimaa

Postitalolla tapahtuu

Jatkamme Muistikuvia 00-luvusta -antologian siivittämää keskustelua siitä, mikä meille on ollut tärkeä virranjakaja menneisyydessämme ja kuinka tähän päädyttiin. Turussa keskustelimme nuoruuden ja aikuisuuden käsitteistä ja siitä, kuinka hyvin ne mielestämme sopivat meihin. Ne, jotka eivät päässeet Turun kirjamessuille kuuntelemaan, voivat liittyä seuraan huomenna Helsingin Postitalolla klo 17-18. Esiintymässä ovat lisäkseni Olli Sinivaara, Ville Hytönen sekä Taneli Viitahuhta (ent. Tuominen). Kirjaa voi ihailla ja halutessaan ostaa yllä olevasta Nuorisotutkimusseuran linkistä.

Ei mulla nyt muuta!

Jk. Koska meille kirjailijoille ei yleensä vaivauduta kertomaan olennaista enempää, (mihin ja milloin, joskus ei sitäkään) epäilisin, että kyse on tästä tapahtumasta: Perinteiset kunnon joulumyyjäiset Postitalolla.

Lämmikettä

Novellini Minun nimeni on Luukas on huomioitu Herman Raivion arviossa Muistikuvia 00-luvusta -antologiasta, jota kävin juuri Turussa asti esittelemässä. Arvio löytyy kommentti.fi:stä, mutta itse hehkutuksen varastan tännekin.

Kirjailija Essi Henrikssonin novellissa nuori poika ja tyttö kohtaavat epävarmoina epäilyä ruokkivassa chatissa. Tunteita taitavasti paljastava ja peittävä teksti on antologian helmi.

Kyllä nyt sydäntä lämmittää. Ja käsiä.

Tänään olimme nimittäin kuvataiteilija (ja loistava runoilija!) Satu Mannisen kanssa tutustumassa Kellokosken Ruukin maisemiin, niihin samaisiin, jotka vilahtavat nyt uutukaisessa Prinsessa-elokuvassa. En ole vielä itse elokuvaa nähnyt, mutta aion sen mennä katsomaan, sopivassa seurassa ja mielentilassa. Tänään emme kuitenkaan tutustuneet mielenterveyden huollon saloihin, vaan padon vesimassojen esteettisiin ominaisuuksiin. Minä poseerasin ja Satu kuvasi, eikä nenä vuotanut yhtä pahasti kuin vuoden 2007 pakkaskuvauksissa. Aikaan saimme lopulta muutaman kohtalokkaankin kuvan, mihin saattoi vaikuttaa se, että kesken kameraan katselun alkoivat kirkonkellot kumahdella.

Kuvista on siis tarkoitus tulla naamakuvani sekä Gummeruksen kevätkatalogiin että kirjani takaliepeeseen – ja ties minne muualle. Median perässä on mahdoton pysyä. Joskus kuvat kuitenkin on otettava. Kellokoski valikoitui kuvauspaikaksi siitä syystä, että tulevassa romaanissani Paljain käsin eletään, työskennellään ja myös kuollaan Kellokosken padon ja mielisairaalan maisemissa, veden pauhatessa kaiken taustalla kuin tuomion viimeinen virta.

Voin kuitenkin kertoa, että minkä tahansa näköiseltä satun tulevissa kuvissa näyttämään, ohi kulkeneet koiranulkoiluttajat tuhisuttelivat nenäänsä takkinsa maahan viskanneelle ja vesirajaan keikistelemään jääneelle naiselle. Mekkokin taisi olla hämähäkinverkkojen peitossa, kun tiiliseinä oli niin kuvauksellinen tausta. Sellaista se taiteilijaelämä on – täynnä glamouria!

Kota, tauluteevee ja pitsauuni – raportti Turun kirjamessuilta

Ihmetys oli suuri, kun saavuimme paljon puhutulle Jurtta-lavalle. Turun kirjamessut käynnistyivät piha-auringon paisteessa tutut runoilijat ja kustantajat halaillessa ja varoessa punaviinin loiskumista vaatteille. Jurtta-lavalle asti päästyäni ihmettelin, missä lava on ja mikä on tämä pieni kangaskota, jonka edessä kenottaa kenkiä sievässä parijonossa kuin päiväkodin eteisessä. No, se oli se – Jurtta-lava. Koin pienen kauhunhetken. Minäkö punaisessa piukassa vintage-nahkahameessani (pitää sitä kai kirjailijankin joskus osata edustaa) tuonne lattialle risti-istuntaan? Järjestäjät eivät olleet huomioineet huimassa aivoriihessään nykyajan pukeutumisen haastaiteita. Huopikkaatkin puuttuivat.

Lopulta itse haastattelutilaisuus, jonne riensin Miina Supisen ja Kevin Wignallin kanssa juteltuani, meni mainiosti ehkäpä juuri tilan ahtauden vuoksi. Sitä ennen ehdin kuitenkin vielä kuunnella Gummerus-kollegani Paula Havasteen esityksen Kahdesta rakkaudesta. Minut löi taas kerran ällikällä Paulan tekemä uskomattoman tarkka tutkimustyö ja feministiset teemat, joihin hän osaa niin hienosti paneutua niitä mitenkään alleviivaamatta. Hömppäkirjallisuus ei siis aina ole hömppää nähnytkään. Vai tiedättekö te, kuinka kotitalousporsas jaettiin Suomen valtion ja perheen kesken? Paula tietää – ja vain siksi, että ajatteli sijoittaa päähenkilön pihapiiriin kanojen lisäksi myös porsaan.

Minä siis möngersin Jurtta-telttaan, jonne en uskonut kenenkään suomalaisen uskaltautuvan sisään senttien päähän kirjailijoista, jotka juttelevat siinä risti-istunnassa kuin vanhat patut. Teltta tuli kuitenkin, kaiketi lähinnä tutuista, täyteen ja Ville Hytönen, Ville-Juhani Sutinen ja minä intouduimme todella keskustelemaan syvistä vesistä siinä viinimuovikuppien keskellä ja Olli Sinivaaran hienovaraisessa ohjauksessa. Runoilijoiden joukossa tunsin itseni tosin melkein ammattikunnan petturiksi; näkemykseni tuntui olevan aina optimistisempi, valoisampi, vailla nihilismin ruosteenterää. Nuoruudesta ja aikuisuudesta siinä tuli juteltua monenlaisinkin ääneenpainoin. Kiitos osallistujille hienoista kysymyksistä. Emotionaaliset totuudet jäivät resonoimaan ainakin tähän kirjailijaan.

Lopulta pikku tiipiimme osoittautui siis mitä mainioimmaksi paikaksi pitää esitystä. Haastattelu lakkasi väkisinkin olemasta haastattelu ja siitä tuli keskustelu. Tällaisia tilanteita saisi olla lisääkin – hiiteen asetelmallinen haastatteluosuus! Keskustelu kunniaan! Esille tuli tuhat kertaa kiinnostavampi asioita kuin pelkällä kysymys-vastaus -tekniikalla olisi tullut.

Illalla nautimme ruoasta ja virvoikkeista muiden fiksujen ja filmaattisten kirjailijoiden kanssa. Iltakin päättyi aikanaan, mikä ei lainkaan harmittanut, sillä hotellihuoneessa odotti ihmeellinen taulutelkkari. Minulla kun ei sellaista ihmettä, siis telkkaria, ole kotona, kävi kanavasurffailu taide-elämyksestä.

Kun koitti paluun hetki, tuli Turku hyvästeltyä Bossaliinan aamiaisella. Paikka oli kotikutoinen juuri sellaisella sisään kutsuvalla tavalla. Pöydät, tuolit ja astiat olivat kaikki eri paria ja kirpputorilöytöjä. Ruoat olivat kotitekoisia ja juuri siksi erityisen makoisia. Erityisesti tykkäsin kardemumma-kookosmaustetusta hedelmäsalaatista. Jälkkäriksi oli omenamurupaistosta ja erilaisia mehujakin sai juoda mahansa täyteen. Paikka täyttyi puolen päivän aikaan iloisesti porisevista seurueista lapsineen, ja siitä jäi kerrassaan hyvä maku suuhun.

Kotimatkalla piti vielä poiketa teelle jonnekin tienvarteen. ABC-ketjun sijaan suunnistimme Ystävyyden majataloon, jonne näimme tienviitan yllättäen. Järven rannalta löytyi upea huvila uskomattoman kattavine kirjastoineen. Huhuilimme hetken eteisessä, kunnes talkoolaisnainen opasti meidät sisään. Varsinaista kahvilaa ei paikassa ollut, mutta vapaaehtoisen lahjoituksen turvin me saimme teetä, pullaa ja sienipiirakkaa. Järven rannassa kohosi upea terassi, jonne asettauduimme istumaan ja kellimään luonnon rauhassa upottavilla sohvilla.

Pihalla muurasi italialaista pitsauunia teologi, Teoblogin pitäjä, Daniel Nylund. Keskustelu kääntyi hänen seurassaan kulttuurimme uhrikäsitykseen ja Raamatun tulkintaan, enkä ole juuri koskaan viettänyt niin leppoisaa teetaukoa. Kun lähdimme, oli olo kuin olisi ollut viikon retriitillä.

Joskus kirjailijakokoukset ovat sitten ihania!

Aikalisä ja The Great Giana Sisters

Joskus käy silleen, että kuvittelee sanoneensa jo kaiken tarvittavan, eikä sitten olekaan. Mielen muuttaminen on vaikeaa, kun ei voi vain soittaa tai meilata tai postata kaverin Facebook-seinälle ja sanoa, et hei, mä muutin mieltäni. Tai jos keskustelu vie siihen pisteeseen, että muuttaa mieltään, älyää jotain. Heti sille ei ole sanoja. Heti ei välttämättä voi tunnustaa.

Ja sit on pakko.

Paljain käsin siirtyy keväälle 2011. Olen onnellinen, että saan lisää aikaa. Olen onneton, että en osaa tehdä sitä nopeammin.

Kustannusmaailma on tässä suhteessa vähän armoton: kaikki suunnitellaan niin paljon etukäteen, ettei todellista varmuutta voi olla. Kustannussopimusta ei ehkä nykyisin enää tehdä pelkällä nimellä – vaikka olen kuullut, että iskevällä alkuluvulla ja synopsiksella voi suuressa maailmassa saada isonumeroisenkin esikoisdiilin, jos on sekä lahjakas säieteoreetikko että kirjoittaja – mutta ideoilla ja illuusioillahan siellä pelataan.

Kyse ei ole artikkelista, jossa pääpointin selkeys riittää. Epäröin edes kirjoittaa tätä, mutta kun kyse on taiteesta, ei mistään voi olla varma. Ja yksi asia, mistä voi olla varma, on että taide ei tottele aikarajoja, eikä se ainakaan tottele kustantamon tuotantotehokkuuden vaatimusta. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kaikki muut ihmiset, jotka liittyvät kirjojen kustantamiseen, myymiseen ja mainostamiseen, ovat töissä – paitsi itse kirjailija. Kirjailija tekee taidetta. Kustantamo ei ole kirjailijan työnantaja, vaan jonkinlainen yhteistyökumppani, jonkinlainen vanhakantainen agentti ja mesenaatti.

Jos kyse olisi työsuhteesta, Paljain käsin olisi nyt painossa, koska tekstiä on riittävä määrä. Mutta me, sekä kustannustoimittajani että minä, haluamme tehdä parhaan mahdollisen teoksen, jota toivoaksemme luettaisiin vielä sadan vuoden kuluttua. Siksi on pakko jatkaa.

Kaikkien nörttinaisten iloksi ja eräänlaiseksi kiinnostuskoukuksi voin kuitenkin paljastaa, että erästäkin nykyisin keräilijöiden metsästämää Amiga 300:lla pelattavaa tasohyppelyä nimeltä Giana Sister’s pelataan kirjan sivuilla. Ai, mitkä veljekset? He ovat historiaa!

Jatkoa seuraa.

Loppu ja alku

Se on nyt ohi. Suuri seikkailu. Lähetin käsikirjoituksen Gummerukselle. Se meni, eikä työpöydälle jäänyt mitään.

Tässä sitä taas ollaan. Mitäs nyt sitten? Siirtelen papereita. Lehteilen kirjastonkirjoja.

Ajatukset harovat turhina, ne eivät enää päädy mihinkään, hyödytä ketään tai mitään. Arjen filosofia on taas hetkeksi hukattu. Merkitykset on piilotettu. Enää ei voi päättää sanoa jotain muuta.

Kaikki on taas hetkeksi sanottu. Sisällä on tyhjä paikka siinä, missä viimeiset kaksi vuotta on ollut jännitys, kipinä ja kutitus, joka aina hetkittäin on ryöstäytynyt vapaaksi.

Olen ollut se nolo bussissa Alepan kassin kanssa istuva punaposkinen nainen, joka piilottelee pientä mustaa muistikirjaa polvellaan ja kirjoo tulessa koukeroita, joista saattaa vielä kotona saada selvää. Olen se, jonka omenat vierivät bussin takaosaan, joka ajaa pysäkin ohi, joka törmää rattaisiin ja kompastuu lumivalliin. Olen se, joka lähtee äkisti ruokapöydästä mitään sanomatta, joka lakkaa puhumasta, joka ei vastaa kysymyksiin, joka nousee yöllä sängystä varovaisesti, ettei herätä, ettei tarvitse selittää. Ei voi selittää. On kirjoitettava.

Ja nyt. Tyhjää. Kun tulen kotiin, alan tiskata, koska mitä muutakaan tekisin? Nostelen pyykkejä kuivumaan hitaasti kuin voisin havahtua johonkin kutsuun, jota ei enää kuulu. Bussissa katson ikkunasta ulos sumein silmin, enkä ajattele mitään. Mitä puuttuu?

Kaikki on ajateltu. Kaikki on tehty. Kaikki on ohi.

Kunnes saan Facebookissa viestin toimittajalta. Joko oikovedoksia saisi luettavaksi? Ai niin. Nyt se vasta alkaa.

Aaltopahvia vuodesta 2006

Uudistusten aika ei ole ohi. Kipeän surkeana kotona maatessani päätin, että on väärin poistaa kokonaista kahden vuoden blogihistoriaa. Niinpä liitin tuntien ohjeiden selaamisen ja HTML-koodien XML-koodeihin vertaamisen jälkeen tänne vanhan blogini koko historian kommentteineen kaikkineen. Nykyaikana mikä tahansa on mahdollista!

Aaltopahvia.wordpress Paljain käsin -kaudelta ja aaltopahvia.blogspot Ilmestyksen esikoiskirjailijakaudelta yhdistyvät tänään. Vanhat tekstit löytyvät nyt täältä, saman katon alta, sellaisinaan. Minä olen yhä se sama.

Toivottavasti vanhoista teksteistä on teille iloa!

Kosketuksen poikkeuksellisuudesta

Eilen sain kumartaa ensi-illassa, enkä joutunut tekemään sitä ennen muuta kuin seuraamaan tunnin verran tanssia. Olin nimittäin Zodiakissa tsekkaamassa Riikka Theresa Innasen While riding the path, I looked up; a bird -teosta, johon olen tehnyt kokemuksellisen runon. Itsetutkiskeluun ja ruumiillisuuden tunnustelemiseen – ainakin minun nähdäkseni – perustuva teos kykeni koskettamaan draamallisen jännitteen sijaan näyttämällä aitoa liikkeen ja liikkuvuuden, kosketuksen, paineen ja keveyden tutkimista.

Sisäänpäinkääntyneisyys ei ollut teoksen virhe, vaan sen voimavara. Ennen tanssin alkamista jokainen katsoja sai lapulla kehotuksen riisua kengät ja laittaa jalkaan villasukat, hengittää pari kertaa rauhallisesti silmät kiinni ja avata ne teokselle. Älyllinen ja arvottava katse on näin helposti riisuttavissa. Kun kengät poistuivat maailman ja minun välistä, olin paljon valmiimpi tutkiskelulle, joka alkoi tanssijoista ja jatkui minun sisälläni.

Ystäväni Miika Hyytiäinen on tehnyt teokseen kokeellisen musiikkitaustan, joka vaihtelee pahaenteisestä industriaalimelusta kauniisiin flyygelillä soitettuihin teemoihin ja tanssijoiden rekvisiitan – kuten vappuhuiskat ja kuiva riisi kulhoissa – avulla tuotettuun musiikkiin. Kaiken kaikkiaan teos on merkillinen synteesi erilaisista tutkiskeluista ja kolahti minuun, ikuiseen ruumiillisuuden tutkijaan, ihan täysillä.

Tanssiteoksen maailmassa runoni muuttuu toisteiseksi, elliptiseksi; se pyrkii tukemaan ja soluttautumaan tanssijoiden luomaan maailmaan. Käsiohjelmassa runo kuitenkin on kokonaisuudessaan painettuna, joten lisään sen tännekin kokonaisuudessaan. Oli outoa kuulla omaa tekstiä jossakin tietyssä yhteydessä, oikeassa elävässä tilanteessa, maailmassa, jonka tutkiskeleva tanssi ja musiikki ovat luoneet. Uusi ympäristö avasi minullekin, itse tekijälle, uusia tulkinnan vaihtoehtoja, jotka eivät olleet kirjoittamishetkellä läsnä, jolleivat alitajuisesti.

Sinä olet paras pakenija. Menet jäseniisi ja jäät sinne. Millä veitsellä voisi erottaa teidät kaksi – rakastuneet – äidin ja lapsen? Olet oma kohtusi ja siemen piilossa sen seitsemännessä mutkassa. Ei kukkia vaan heinää, joka kutittaa sieraimia ja jota on pakko vähän polkea, ihan vähän vain.

Me elämme ikuisesti päällämme yksi vaatekerta liikaa, välillämme se heinänsänki. Puhe ei sitä palvele. Kun niveletkään eivät enää pidättele liikettä, kun verisuonet alkavat palvella silkkaa säikähdystään, kun vain yksi henkäys ei mitenkään voi riittää. Alkaa toiseus hahmottua. Ruumis ei voi levätä sinua vasten. Sen tehtävä painaa sitä niin, että luut alkavat hyvin hitaasti sulaa.

Uupuneet silmänumput tai ihon ärtynyt kuumekaan ei käännä sinun ruumistasi pois. Tässä aukeaa kupin lohkeama, jonka voi vain häpeämättä nimetä ja sitoa. Me emme sido. Me sisältä täydet, me suoliston kukertamat, me sydänveren hiottamat. Me olemme vapaus tässä ratintakaisten yhteiskunnassa. Me emme omista emmekä ohjaa, luoja paratkoon hallitse ainakaan! Me emme valitse.

Meidän on pakko. Sinä – pakenija, minä – sydämesi vetämätön läppä. Kaikista noista hajuistasi, varpaanväleistä korvaamattomiin korvantakaisiin solukkoihisi, jotka haluavat lentää! immuunijärjestelmääsi, joka sieraimissa havisee kaikkien näiden lainattujen metsien syvyydellä.

Anna sen olla.