Aihearkisto: erikoisefektit

Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

Martin Scorsesen Shutter Island eli Suljettu saari (2010) on suureellinen psykologinen tutkielma sairaasta mielestä.

Shutter niin kuin sulkija, suljin. Sellainen löytyy kamerasta, pieni läppä, joka päästää valoa filmille ja sulkee sitten valon tien, juuri oikealla hetkellä. Suomennettu nimi on varsin kuvaava, mutta elokuvan nähtyäni aloin miettiä, onko nimi liiankin kuvaava. Kuinka paljon katsoja oikeastaan tarvitsee johdattelua?

Scorsesen elokuva ryydittää jokaikistä kohtausta hillittömin patarummuin, jousisoittimin. Pahaenteisyyden aistimiselle ei juuri anneta tilaa, tilanteiden rakentumisille näyttelijöiden ilmaisemin jännittein vielä vähemmän. Elokuvamusiikki moukaroi tiedon katsojan tajuntaan: tässä paikassa ei nyt kaikki ole kunnossa.

Musiikin hillittömyys, sen tungettelevuus, sai minut miettimään, miksi koettiin tarpeelliseksi tehdä kohtausten luonne niin alleviivatun selväksi. Elokuvamusiikilla on toki oma lämmin paikkansa sydämessäni, eikä ole rakkauskohtausta, joka ei saisi hiukkasen siivittyä viuluista tai herkistä kitaroinneista. Mutta tämä musiikki esti minua havainnoimasta henkilöiden toimia, ilmeitä, eleitä, sanoja ei pystynyt sen läpi melkein kuulemaan. Koko maisema lanattiin musiikilla. Shutter Island on paha paikka.

Elokuvassa Leonardo Dicaprion esittämä piinattu hahmo on tullut tutkimaan Shutter Islandin vankimielisairaalan toimintaa. Hahmo muistuttaa huomattavasti piinattua vaimonsa menettänyttä miestä Inceptionissa, eikä siinä mitään, Dicaprio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Saarelle kätkeytyy tietenkin kauhistuttavia salaisuuksia kuten lobotomiakokeet, jotka kotimaisessa hitissä Prinsessakin maalattiin paholaisen työksi, vaikka niitä aikanaan pidettiin hyödykkäänä hoitomuotona. Suljetut yhdyskunnat kääntyvät aina jollakin tavoin kieroutuneiksi vallan ja hierarkian verkoiksi, eikä tämä tapaus näytä olevan poikkeus. Poliisiherraamme kuitenkin piinaavat näyt, jotka sekoittavat katsojan käsityksen siitä, mitä tapahtuu todella.

Näyt ovatkin toinen asia, joka sai minut pohtimaan elokuvan kentän muutosta, sillä sellainen näyttäisi kätkeytyvän elokuvamusiikin räikeän tunneohjailun ja myös näiden näkykohtausten räikeän tunneohjailun valekaapuun. Poliisi näkee jatkuvasti silmilleen syöksyvän muistikuvia Toisesta Maailmansodasta, Dachaun keskitysleirin vapauttamisen päivästä, jossa hän oli mukana Amerikan sotilaana – vapauttajana. Valveunet piinaavat häntä, ja ne on elokuvassa kuvattu viipyilevästi, hyvin tarkasti ja kuitenkin jonkinlaista unenomaista viipyilevyyttä tavoitellen. Kohtauksissa pitkälliset äänettömät kamera-ajot, samassa kuvakulmassa hyvin pitkään viipyminen, liikkeen hidastukset ja voimakkaat valo- sekä värikontrastit luovat uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

Päähenkilön tunteista, hänen syvistä traumoistaan, kerrotaan siis näyttämällä, mistä ne ovat syntyneet. Kun elokuva etenee, alkaa unia tulla hyvin paljon myös miehen kuolleesta vaimosta, joka palaa tuhkaksi hänen sylissään tuhkahiutaleiden peittäessä heidät molemmat peittoonsa. Unihahmot alkavat soluttautua myös vankimielisairaalan käytäville, ja etenkin valoilla ja äänillä luodaan katsojalle käsitystä siitä, milloin kuljetaan todellisuudessa ja milloin ei.

Shutter Island on hyvin suuressa määrin juonielokuva, joten en kerro siitä sen enempää. Se on hieno elokuva, ja se kannattaa ehdottomasti katsoa, etenkin, jos on kiinnostunut ihmispsyyken syvyyksistä, muistoista, traumoista ja niiden vaikutuksesta ihmismieleen. Teema on elokuvassa toteutettu poikkeuksellisella tavalla menevän trillerin tai toimintaelokuvan tyyliin.

Mutta sepä se. Jäin miettimään, ovatko nämä kauniit ja päällekäyvät kuvat, ylilanaavat musiikit ja valoleikit kehitelty siksi, että katsojalta ei enää sovi odottaa minkäänlaista päättelykykyä? Elokuva ei juuri anna tilaa omaan ajatustyöhön. Mikään ei jää tulkinnalle avoimeksi. Kaikki runnotaan loppuun asti läpi lihamyllystä, kunnes päästään siihen inhottavimpaan pohjasakkaan, vereen ja kauhuun ja pelkoon. Kaikki näytetään. Minä haluan tehdä päättelytyötä, analyysia, tulkintaa – ihan itse. Se on puolet taiteen kokemisen riemusta. Joskus, jotain on pakko jättää sanomatta, kuvaamatta, näyttämättä. Siellä se taika on, näkymättömissä. Pienessä hiljaisessa hetkessä ennen kuin lopputekstit alkavat.

Saatanallisia ilmestyksiä Hesarilla

Ryhmäteatterin loistava sovitus klassikkoromaanista

Mihail Bulgakovin ihanan riestas (luit oikein) teos Saatana saapuu Moskovaan on joka teatterin painajainen. Teoksessa tehdään taikoja, lennetään, tavataan kuolleita käsittämättömän suureellisissa ja degeneroituneissa Saatanan juhlissa, siirtyillään ajassa ja paikassa sen enempää selittelemättä Kristuksen kiduinhetkiin (luit taas oikein) ja takaisin, ohjaillaan kuolevaisten toimia, näytetään näkyjä ja mitä vielä – no, kaikkea kuviteltavissa olevaa, mitä näyttämöllä ei mitenkään voi toteuttaa!

Ryhmäteatteri on tarttunut Saatanaa sarvista ja ottanut käyttöönsä koko nykyhetken tarjoaman media-arsenaalin vangitakseen hulluuden kierteen lavalle. Uudelle Helsinginkadun lavalle on tuotu monia kymmeniä TV-ruutuja, joilla vaihtelee kohtauksen mukaan miljöö tai toisen huoneen tapahtumat (muun muassa mielisairaalan tarkkailuosaston ja ristin tapahtumat, vain muutaman soveliaan mainitakseni). Mukana kulkee läpi esityksen käsivarakamera, joka tallentaa ilmeisesti reaaliaikaisesti (vai olenko vain hyväuskoinen?) tapahtumia lavan takana, sivuilla ja alla. Yleisö saa seurata kaikkea ruuduilta.

Suurin spektaakkeli, ne saatanalliset juhlat, on toteutettu muutaman muun kohtauksen tavoin tyylipuhtaana mykkäelokuvana, joka heijastetaan taustaverhoihin. Ratkaisu on ongelmallinen pitkähkön kohtauksen tekstisisältöjen omaksumisen kannalta. Onneksi kohtaus on ainoa, jossa yleisö todella väsyy, sillä pitkä näytelmä ei muilta osiltaan kyllä ainakaan väsyttämään pääse.

Vesa Vierikko saa esittää välillä mielipuolen vanhuksen muodossa, välillä herrasmiesvihtahousun mallisena lavalla hallinnoivaa Saatanaa. Martti Suosalo esittää hulluuteen – tai varsinaiseen todellisuuteen – lankeavaa moskovalaiskirjailijaa. Päätyön tekee kuitenkin ah niin miehekkään kärsivänä ruhjottava (luitte oikein…) Pertti Sveholm, jonka tuskainen Pontius Pilatus tekee paljon suuremman vaikutuksen kuin omalla tavallaan niin ikään vaikutuksen tekevä lössykkä-Jeesus, jonka rooliin joutuu Suosalo myös taipumaan.

Kaiken kaikkiaan olennaisimmaksi absurdistanin luomisessa nousevat uskottavan hullujen näyttelijöiden lisäksi – erikoista kyllä – erikoisefektit. Saatanan yllättäen ylimaalliseksi karjunnaksi yltyvä käskyääni, ukkosen pauhun ja sateen kohinan johdattelu Ristin aikoihin, poksuvat savupilvet, häikäisevät valot, hämy, punaiset lamput… kaikki ne saavat aikaan tunteen, että jotakin outoa todella tapahtuu. Valo- ja ääni- ja illuusiontekijät (Tomi Tirranen, Jussi Kärkkäinen, Tatu Tyni) näkyvät lavalla tässä näytelmässä vähintään yhtä olennaisen lihallisina kuin hikeä puskevat näyttelijät.

Esa Leskinen uskaltaa ottaa sovitukseensa mukaan efektejä, eikä ilman niitäkään hävitä mitään. Täyttä työtä näyttelijät tekevät myös kameroille, tai pimeän puolikkaaksi katkomina, tai pää vadilla, tai videokuvassa lentämässä…

Tässä näytelmässä uskalletaan toden teolla seota ja se jos jokin on tajuttoman hauskaa katsottavaa!