Aihearkisto: Arki

Onni pienessä puunpalassa


Kuva: Toni Laurila

Terhi Kaakinen tekee koskettavaa ja kosketeltavaa taidetta. Hänen puuveistoksiensa teeskentelemättömyys ja välittömyys ilahduttavat aina. Niille tekee mieli jutella. Niiden kanssa tekee mieli leikkiä. Joskus ne ovat tuttuakin tutumpia, rakastakin rakkaampia. Yllä näette Terhin uusimman veistoksen, yksityiskokoelmiin lipaston päälle veistetyn Halin, jolle keksin nimen juuri tässä kirjoittaessani.

Hali on kahden kämmenen kokoinen ja niin totta kuin taide vain voi olla. Se sai seistä lämpöisen pulluraisena hääkakun koristeena, omalla jalustallaan tosin, kun me tosielämän puu-ukot pidimme toisiamme kädestä, jotta osaisimme sanoa sen yhden vuorosanan, jota ei tarvitse kenellekään opettaa.

Tositaidetta ja taidetta todesta

Rehellisyys viehättää. 
Käyn lukemassa Ville Rannan sarjakuvablogia ihan liian usein siihen nähden, kuinka usein se päivitetään. Lisää, lisää! Mitä sitten tapahtui? Miten sinne jouduttiin? Kaipaan tarinoita kuin ne eivät olisikaan päiväkirjaa vaan romaania, elokuvaa, sarjakuvaa. Elämän draamallinen kaari taitaa olla liian hidas tarkastelijan makuun. Pidättäydyin ja kävin lukemassa kaikki tämän vuoden merkinnät kerralla. Hieno tarina. Koskettava. 
Tulen hyvälle tuulelle siitä ahdistavan ja ihanan perhe-elämän kuvauksesta, jota sarjakuvataiteilija harrastaa. Kertojan ambivalentti suhtautuminen itseensä, omiin tunteisiinsa ja perheeseensä on vain kerta kaikkiaan uskottavaa. Kyllä – juuri sellaista se on! Harva osaa jäljentää sitä jatkuvasti kiusaavaa, piinaavaa uskonkamppailua, jota kukin meistä käy joka hengenvedollaan läpi, jos vain hetkeksikään pysähtyy miettimään. Onko mitään varmuutta olemassakaan? 
Pienten asioiden huomaaminen ja kirjaaminen letkeällä viivalla ja tunteita luovilla väreillä saa samastumaan ihan toisella tavalla kuin symbolisiin rakenteisiin ja allegorioihin turvaava loppuun asti harkittu teksti. Taustalle ei tarvitse rakentaa raskasliikkeistä teoreettisviitteellistä koneistoa, koska tätähän kaikki filosofia ja taide ja uskonto joka tapauksessa pyrkii käsittelemään. Arkea. Siinä se kaikki on. Päivittäisessä kuolemassa, menettämisessä ja syntymisessä ja kasvamisessa ja odotuskamppailussa ajan kanssa. Arki on maagista. Miksi niin harva taide millään tavalla tulee lähelle sen kuvaamista? Jos kuvataan arkea, vyöryy inhorealismi, groteskius, ironia ja sarkasmi. Jos sillä vielä halutaan jotain sanoa, alkavat idealistiset korulauseet pulputa ja vertaukset silmittömiin luonnonilmiöihin. Mitä me emme voi ymmärtää, on arkea. Me vain kulutamme sitä. 
Kun sarjakuvan ’Fiinu’ oksentaa, käynnistyy samalla emotionaalinen motiivi: ärsyynnys siivousurakasta ja huoli lapsesta. Oksennuksessa, tiskeissä, likaisessa konjakkilasissa ja kakassa ammeessa (aiemmista merkinnöistä) ei ole mitään groteskia. Niissä on tunteellisen motiivin (ambivalenssin) vuoksi arjen huumoria, jota kaunokirjallisuus ja taide yleensä ei kykene jäljentämään. 
”Draama on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois.” (Hitchcock) Mutta ehkä me tyylittelyn halussamme (ja tottumuksessamme) leikkaamme väärät kohdat?