Aihearkisto: Anni Henriksson

Kulttuuri ei ole ilmaista – mutta se on tuottoisaa

Otso Kantokorpi käväisi Lahdessa tsekkaamassa uuden polven veistäjien näyttelyn Lahden taidemuseossa, eli näin kaverien kesken, kellarissa. Samalla hän ihmetteli kulttuurituotannon politiikkaa: näyttelystä ei julkaistu minkäänlaista teosluetteloa, jossa teokset säilyisivät näkyvillä jälkipolvillekin (tai rinnakkaispolville, kun tää metafora nyt tuntuu toimivan niin sairaan hyvin tässä yhteydessä) ja siten, kun näyttely loppuu ja taiteilijat toivottavasti myivät teoksensa kuin kuumat kivet käsistään… Meille ei jää edes muistoa siitä, minkälaista veistotaide Lahden seudulla oli vuonna 2011.

Hyvä pointti Otsolta, jopa niin hyvä, että kuumepäissäni rupesi suorastaan ärsyttämään. Sen lisäksi Lahden kaupunki on lopettamassa Taideinstituutin kuvataideosaston toimintaa, koska sieltä valmistuu niin vähän ihmisiä. Joo, kattokaas, kun ei niitä taiteilijoita kannataa seitsemääkymmentä vuodessa valmistaa, tulis vähän liian tiukkaa selviämistaistelusta… Se, että viimeisimmät suuret taidepalkinnot ovat menneet juuri kaverien kesken ”Tuutista” valmistuneille, ei kai ole juurikaan tärkeätä. Tai sekään, että Lahden houkuttelevuus kaupunkina perustuu monille juuri tähän opinahjoon ja sen luomaan kulttuuripääomaan. Siskoni, kuvataiteilija Anni Henriksson, ei olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia. Samoin, välillisesti, minäkään en olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia.

Jaa, mitä meillä taiteilijoilla sitten joku kaupunki tekee? Ollaan kuitenkin sossun luukulla heti, kun apurahalautakunnat eivät ole myötämielisiä. No, miettikää vaikkapa sitä faktaa, että taiteilijat tekevät omilla rahoillaan kaikille ilmaisia näyttelyitä. Kirjailijat käyvät esiintymässä, opettavat vaikkapa sanataidetta nuorille (köhöm) ja järjestelevät erilaisia tapahtumia ja innostavat muitakin luomaan. Kirjojani saa myös lukea ihan ilmaiseksi, jos vaan vaivautuu kirjastoon – ja mut voi jopa bongata niiden samojen hyllyjen välistä!

Miettikää kaupunkia, jossa ei tehdä muuta kuin syödään nakkia torilla tai hiihdetään. Siinä vapaa-ajan vaihtoehdot, jos kulttuurille ei rahaa enää riitä. Jotenkin tuntuu aika… tyhjältä.

Pahoittelut palikkaisista metaforista ja vertauksista. Olen kuumeessa ja kohta lähden ravintola Dubrovnikiin Helsinkiin esiintymään. Siellä Helsingissä nimittäin halutaan panostaa kulttuuriin – ja tapahtumaan pääsee ilmaiseksi, minkä lisäksi sen voi ilmaiseksi katsoa myös netistä, jos asuu kauempana. Myös lahtelainen.

Adressi Taideinstituutin lopettamista vastaan löytyy tietenkin täältä. Menkää, tehkää hyvää.

Kirje kuvataiteilijalle, kirje isosiskolle

Mutta kun katsoin sun töitä, sielu sai levätä.

Se on hassua, mutta kun katson jotain sun työtä, mä en ajattele *sua* ja sitä, miltä *susta* tuntuu. Nyt kun niitä oli vielä enemmän ja ne sai taustakseen valkoisen seinän ja kunnon valaistuksen, ne oli vaan ylimaallisempia kuin aiemmin Lahden Taidepanimolla. Ja ne kaksi uutta olivat taas askel uuteen suuntaan, hiukan tarinallisempia, värikkäämpiä, uskaltavampia värillisestikin. Työ itsessään, välähtävä valo kuin olisi juuri katsonut ilta-aurinkoon ja sitten ”tytön” kasvoihin (Äkkiä on ilta), tai se muljottava silmä niiden kukkien ja juurten näköisten hiusten alta (Maatumisen toive), ne itsessään saa mut täyttymään jostain menetyksen ja valtavan muutoksen tunteesta. Se on täysin katselukokemuksen tuottamaa, että mua rupeaa itkettämään, mutta tunnen myös sen tunteen ylevöittyneen siitä upean kauniista toteutuksesta. Ne on ylimaallisia jotenkin. Ja silti niin, siinä valon piirtämisen realismissaan juuri, niin tosia. Ettei niitä voi olla ottamatta todesta.

Joskus tuntuu (vaikka Tihentymän kanssa) että se sun käsien kosketus näkyy siinä paperilla, siinä on *kosketuksen jälki* ei vain piirrosta. Tihentymä sai aivan uuden elämän, kun sitä katsoi siellä. Vietettiin sen edessä varmaan vartti. Se, miten se hämärä oli pehmeä, miten ne kädet nousi fokalisaatiopisteeksi ikään kuin silmä olisi tarkentunut niihin, eikä takana olevaan, ja se miten se fokalisointi oli samalla tunteellinen ja temaattinen veto, eikä vain esteettinen. Siinä on jokin opitun&käytetyn taidon ja herkän aistin yhteys – miten voi jotakin esittää sanomatta sitä rikki. Niiden käsien herkkyys sillä paitakankaalla, miten ne sitä tuo lähelle, miten ne piirtyy esiin hämärästä, miten se koko hahmo on siinä, miten se vasen olka katoaa olemattomaan valoon. Se on ainoa noista töistä, joka representoi kosketusta. Ehkä siinä on jotain, mikä saa näkyä sun töissä enemmän. Muissa näkyy kosketus vain välillisesti, menneenä, toisen kosketuksena, ja sun kädenjälkenä. Siinä on kosketuksen akti. Se on merkittävää.

Jään yli Suomenlinnaan!

Olenko unohtanut mainita, että isosiskoni on ihastuttavan hengästyttävää taidetta pakertava kuvataiteilija? No, nyt sen kerron.

Torstaina aukeaa Suomenlinnan pittoreskissa ympäristössä Galleria Rantakasarmissa yhteisnäyttely, johon Anni Henrikssonin puuvärityöt tuovat oman lisänsä koskettavuudellaan. Näyttelyn teema ja nimi on Onni, – yksi vaikeimmista tunteista tai tiloista kuvata, mielestäni – mutta nuori työryhmä ei ole lähtenyt ilmeisille reiteille, vaan onnea edustaa ainakin omien rajojen piirtäminen ja leikki.

8.1. – 25.1.2009
Onni
Anni Henriksson, Aino Jääskeläinen, Santtu Koivu, Elisa Lientola, Atte Uotila

Hunajakellarissa

Lahden Taidepanimolla esillä 4.9. lähtien Anni Henrikssonin koskettavia piirrosmaalauksia. Hunajakellari kannattaa siis tsekata livenäkin!

Uusi maalaus!


Tänään on vuorossa Uusi maalaus -näyttelyn avajaiset Lahdessa. Siellä olisi tarkoitus selvitä, mitä nykytaiteen – tai ainakin maalaustaiteen – rintamalla Suomessa tapahtuu tällä hetkellä. Hienojen sanojen sisältö jäänee nähtäväksi. Jos avajaishumulta ylipäänsä näkee niitä maalaustaiteen uusia toivoja… tai heidän töitään.

Odotettavissa ainakin Anni Henrikssonin koskettavia Jälkikuvan hehku -sarjan puuväritöitä, jotka muistuttavat tekniikaltaan enemmän maalauksia kuin piirroksia – valopiirroksia. 

– – –

*Seuraavaksi luvassa juttua Ville Rannan sarjakuvasta Isi on vähän väsynyt.*