Aihearkisto: äiti-myytti

Naisten perhe

The Kids Are All Right on mielettömän hieno elokuva. Se onnistuu olemaan samaan aikaan komedia ja kertomaan hyvin koskettavan, syvän tarinan siitä, mitä on olla pitkässä parisuhteessa, mitä on pitää huolta perheestä, vuosi vuoden jälkeen.

Ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Lisa Cholodenko näyttää näyttelijöidensä jokaisen virheen. Hän aloittaa ihosta. Upeat suuren luokan tähdet, Annette Bening ja Julianne Moore nähdään elokuvassa meikittä, pisamainen vanhuuttaan löpsöttävä iho paljaanaan, itkemässä suihkun kalvaassa valossa, halimassa peittojen alla niin, että naururypyt puristuvat näkyviin. On yllättävän vaikuttavaa nähdä oikeaa ihoa valkokankaalla. Kaikki on nykyisin niin viimeisen päälle meikattua ja photoshopattua, että jo pelkän lupsuttavan poskipussin näkeminen saa uskomaan henkilön tunteisiin enemmän. On mahdotonta olla samastumatta heidän suruunsa, kun lapset ovat kasvamassa isoiksi, muuttamassa pois, ja perheenädit taas ovat erkaantuneet toisistaan siinä määrin, että yhteisen hetken luomiseksi on käytettävä jonkinlaisia kommervenkkejä.

Kuulostiko edellinen lause hassulta? Perheenäidit ovat erkaantuneet toisistaan? Äidit – monikossa? Niin. The Kids Are All Right on elokuva lesboparisuhteessa elävien perhe-elämästä. Siihen liittyvä hassu väärinkäsitys näytetään jo trailerissakin, jonka suosittelen kaikkia elokuvaa näkemättömiä katsomaan. Samanlaisia vaikeuksia kokee varmasti moni neljänkympin ylittänyt pariskunta, jonka lapset lentävät pesästä. Vieraus, yksinäisyys, kaavoihin kangistuminen ja puolison itsestäänselvyytenä ottaminen ovat yleisiä ongelmia parisuhteissa. Niiden kuvaamisesta huolimatta näyttelijät osaavat elokuvassa luoda luontevan tuntuisen  hellyyden ja arkisen lähellä olemisen kuvan. Nic (Annette Bening) silittää kaupassa vaimonsa hiuksia heidän jutellessaan. Pariskunta istuu sohvalla kädet ja jalat solmussa katsomassa avaraa luontoa. Pariskunta keskustelee spermanluovuttajan tilanteesta hampaita pestessään.

Minusta tämä on vaikuttavinta elokuvaa pitkään aikaan. Voin uskoa näiden naisten rakkauteen paljon paremmin, kun minusta ei tunnu, että minua yritettäisiin siitä vakuuttaa. Suurin osa elokuvista, jotka käsittelevät rakkautta, tekevät rakkaudesta ihmeellisen väritöntä. Haukotuttaa, kun esitetään ensimmäinen karusellikohtaus tai järvellä soutelu, kun syödään hienosti ulkona kynttilänvalossa ja kositaan shampanjalasien äärellä. Elokuvarakkaudessa ei saa koskaan olla vaikeuksia, jotka kumpuaisivat itse henkilöistä. Jos toinen on hallitseva persoona ja toinen boheemimpi oman tiensä etsijä? Ei. Niin ei vain rakkauselokuvissa voi olla. Merkitykselliset kohtaukset eivät vain voi tapahtua tiskejä tiskatessa.

Paitsi tässä rakkauselokuvassa. Siksi siinä on jotain erityistä.

Jos jollakulla vielä on sellainen olo, että homo- ja lesboparien ei pitäisi saada solmia avioliittoa ja adoptoida tai saada hedelmöitysapua, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se voi muuttaa mielenne.

Lapsellinen suuttumus (Äidille)

Äidillä on yhä edelleen myyttinen, pyhä, rikkumaton roolinsa kulttuurissamme. Jos äiti ei ole täydellinen, hän on paha. Avoimien ovien uusi monologinäytelmä MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on siitä riipivä esimerkki.

Äitienpäivää odotellessani omistan tämän kritiikin ja pohdinnan kaikille äideille, joille on ollut vaikeaa ilmaista rakkauttaan, ja sille omalleni, jolle ei koskaan ollut.

MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on Kari Hevossaaren henkilökohtainen odysseia: se on taistelukertomus äitisuhteesta, joka jättää paljon toivomisen varaa. Hevossaari on sekä käsikirjoittanut näytelmän että näyttelee ”kaikki” roolit. Villi yhdenmiehen show hävettävästä menneisyydestä ja sen peloista on jo lähtökohtaisesti jotakin odotustenvastaista.

Lapsensa syntymän myötä aikuiseksi riistäytymistä yrittävä Petri käy yksipuolista keskustelua hallitsevan ja sairaalloisen mustasukkaisen äitinsä kanssa, jota hän ei omasta päätöksestään ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Äiti on hallitseva, isä poissaoleva, ja tietysti kaikki pojan elämän vastoinkäymiset ovat äidin syytä. Oudon hentoisiksi piirretään sekä äidin että isän hahmo. Yhden repliikin verran tilaa saava isä esitetään hyvänä jätkänä, jonka vaativa myyntityö käy perheen hylkäämisen selityksenä. Äidin hahmolle mikään selitys ei riitä, eikä niitä juuri annetakaan. Epäinhimillistetty järkevyyden ja kylmän vaativuuden hahmo saa kuitenkin pojan puheenvuoroissa – muun muassa loisteliaissa puhelinkeskusteluissa – oudosti aivan ripustautuvan rakastetun piirteitä. Itsemurhalla uhkaava äiti tosiaan tuntuu jollain tavoin epäterveeltä, eikä uhrautumiseen vetoaminen oikein suhteessa lapsiin tarjoa tarpeeksi syytä käytökseen.

Tarina on kaikkien odotusten vastaisesti hauska. Kari Hevossaari on loisteliaan pateettis-koominen Petri, vailla häpeän häivää rintaansa repivä pikkupoika, joka ikuisesti kantaa katkeruutta menetetyistä mahdollisuuksistaan tyttöjen kanssa, diskoista, juhlista; pelosta, joka häneen on istutettu kaikkea ulkomaailmaa kohtaan. Hän ei pääse lopussakaan riistäytymään äidin häneen istuttamasta epävarmuudesta ja pelosta, vaan joutuu sanoutumaan irti koko tilanteesta. Vaikka näytelmässä itseironiaa harrastetaankin, – ulkoisen kertojahahmon kautta ja erilaisin hassunhauskoin biisein – se ei aivan ulotu perusjuoneen asti. Niinpä tarinan eteneminen ja loppuratkaisu näyttäytyvät jossain määrin juvenaaleina, kun ne eivät tule perustelluksi tarpeeksi monesta kulmasta.

Monologinäytelmää on ymmärrettävästi vaikea rakentaa ilman jonkinlaista kaikkitietävyyden illuusiota, mutta tämän näytelmän kohdalla olisi toivonut enemmän maalailua muustakin kuin pojan näkökulmasta. Mitkä ristiriidat Petrin silmien ulkopuolella johtavat tilanteisiin, joissa hän kokee vääryyttä? Miksi äidin mielestä maailma sukua myöten on paha? Onko tosiaan niin, ettei Petriltä nyt jää jotain olennaista näkemättä? Tällaiselle yksiulotteisuudelle perustuva näytelmä on hauska, viihdyttävä, koskettava, mutta se on myös hiukan pelottava. Missä on empatia ja näköalat?

Osin katsojalle jää olo, että aihe on vielä ollut tekijäänsä liian lähellä. Sivuhenkilöiden yksiulotteisuus ja omituiset hengellisyyttä representoivat sivupolut vievät voimaa sinänsä erittäin voimalliselta kertomukselta. Omaa suhdetta vanhempiinsa joutuu varmasti jokainen vanhemmaksi tulossa oleva pohtimaan, sitä enemmän mitä vaikeampi suhde on ollut. Draamallisesti toivoisi kuitenkin henkilöiden motiivien olevan tasapuolisesti uskottavia ja perusteltavissa. Semminkin, kun hulluutta on yleensä mahdoton ymmärtää (hulluudeksi) vain ulkoisesti kuvattuna.

Olennaiseksi pohdinnan kohteeksi näytelmästä nousi juuri äitimyytti, jota vasten näytelmässäkin äitihahmoa peilataan. Äidin teot nyt eivät varsinaisesti ole anteeksiantamattomia, ne ovat sellaisia vain siksi, että hän on Äiti. Isän vastaavat erheet kuitataan yhdellä repliikillä. Miksi äidille ei voi antaa mitään anteeksi? Poika tosin esittää listan, jossa kertoo, mitä toivoisi äidiltään kuulevansa: pelkkä erheen myöntäminen ja anteeksi pyytäminen tuntuisi riittävän tässäkin rajoille, äidinmurhan harkintaan, etenevässä kertomuksessa. Niin herkkä on tasapaino ihmisten välillä. Pidätteleekö äitimyytti äitiä myöntämästä erhettään vai ovatko syyt henkilökohtaisia? Onko henkilökohtaista edes olemassa, kun puhutaan äideistä?

Kari Hevossaaren MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on kaikille nuoruutensa taistot vielä muistaville sopiva herättely, jota vasten voi mittailla omia kokemuksiaan turvallisesti. Jos näytelmän loputtua voi kokea katharttista suuttumusta lapsuudenvääryyksistä, jonka on jo aikaa hylännyt toimimattomana strategiana, on se jotakin olennaista kohtaa koskettanut.