Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

Martin Scorsesen Shutter Island eli Suljettu saari (2010) on suureellinen psykologinen tutkielma sairaasta mielestä.

Shutter niin kuin sulkija, suljin. Sellainen löytyy kamerasta, pieni läppä, joka päästää valoa filmille ja sulkee sitten valon tien, juuri oikealla hetkellä. Suomennettu nimi on varsin kuvaava, mutta elokuvan nähtyäni aloin miettiä, onko nimi liiankin kuvaava. Kuinka paljon katsoja oikeastaan tarvitsee johdattelua?

Scorsesen elokuva ryydittää jokaikistä kohtausta hillittömin patarummuin, jousisoittimin. Pahaenteisyyden aistimiselle ei juuri anneta tilaa, tilanteiden rakentumisille näyttelijöiden ilmaisemin jännittein vielä vähemmän. Elokuvamusiikki moukaroi tiedon katsojan tajuntaan: tässä paikassa ei nyt kaikki ole kunnossa.

Musiikin hillittömyys, sen tungettelevuus, sai minut miettimään, miksi koettiin tarpeelliseksi tehdä kohtausten luonne niin alleviivatun selväksi. Elokuvamusiikilla on toki oma lämmin paikkansa sydämessäni, eikä ole rakkauskohtausta, joka ei saisi hiukkasen siivittyä viuluista tai herkistä kitaroinneista. Mutta tämä musiikki esti minua havainnoimasta henkilöiden toimia, ilmeitä, eleitä, sanoja ei pystynyt sen läpi melkein kuulemaan. Koko maisema lanattiin musiikilla. Shutter Island on paha paikka.

Elokuvassa Leonardo Dicaprion esittämä piinattu hahmo on tullut tutkimaan Shutter Islandin vankimielisairaalan toimintaa. Hahmo muistuttaa huomattavasti piinattua vaimonsa menettänyttä miestä Inceptionissa, eikä siinä mitään, Dicaprio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Saarelle kätkeytyy tietenkin kauhistuttavia salaisuuksia kuten lobotomiakokeet, jotka kotimaisessa hitissä Prinsessakin maalattiin paholaisen työksi, vaikka niitä aikanaan pidettiin hyödykkäänä hoitomuotona. Suljetut yhdyskunnat kääntyvät aina jollakin tavoin kieroutuneiksi vallan ja hierarkian verkoiksi, eikä tämä tapaus näytä olevan poikkeus. Poliisiherraamme kuitenkin piinaavat näyt, jotka sekoittavat katsojan käsityksen siitä, mitä tapahtuu todella.

Näyt ovatkin toinen asia, joka sai minut pohtimaan elokuvan kentän muutosta, sillä sellainen näyttäisi kätkeytyvän elokuvamusiikin räikeän tunneohjailun ja myös näiden näkykohtausten räikeän tunneohjailun valekaapuun. Poliisi näkee jatkuvasti silmilleen syöksyvän muistikuvia Toisesta Maailmansodasta, Dachaun keskitysleirin vapauttamisen päivästä, jossa hän oli mukana Amerikan sotilaana – vapauttajana. Valveunet piinaavat häntä, ja ne on elokuvassa kuvattu viipyilevästi, hyvin tarkasti ja kuitenkin jonkinlaista unenomaista viipyilevyyttä tavoitellen. Kohtauksissa pitkälliset äänettömät kamera-ajot, samassa kuvakulmassa hyvin pitkään viipyminen, liikkeen hidastukset ja voimakkaat valo- sekä värikontrastit luovat uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

Päähenkilön tunteista, hänen syvistä traumoistaan, kerrotaan siis näyttämällä, mistä ne ovat syntyneet. Kun elokuva etenee, alkaa unia tulla hyvin paljon myös miehen kuolleesta vaimosta, joka palaa tuhkaksi hänen sylissään tuhkahiutaleiden peittäessä heidät molemmat peittoonsa. Unihahmot alkavat soluttautua myös vankimielisairaalan käytäville, ja etenkin valoilla ja äänillä luodaan katsojalle käsitystä siitä, milloin kuljetaan todellisuudessa ja milloin ei.

Shutter Island on hyvin suuressa määrin juonielokuva, joten en kerro siitä sen enempää. Se on hieno elokuva, ja se kannattaa ehdottomasti katsoa, etenkin, jos on kiinnostunut ihmispsyyken syvyyksistä, muistoista, traumoista ja niiden vaikutuksesta ihmismieleen. Teema on elokuvassa toteutettu poikkeuksellisella tavalla menevän trillerin tai toimintaelokuvan tyyliin.

Mutta sepä se. Jäin miettimään, ovatko nämä kauniit ja päällekäyvät kuvat, ylilanaavat musiikit ja valoleikit kehitelty siksi, että katsojalta ei enää sovi odottaa minkäänlaista päättelykykyä? Elokuva ei juuri anna tilaa omaan ajatustyöhön. Mikään ei jää tulkinnalle avoimeksi. Kaikki runnotaan loppuun asti läpi lihamyllystä, kunnes päästään siihen inhottavimpaan pohjasakkaan, vereen ja kauhuun ja pelkoon. Kaikki näytetään. Minä haluan tehdä päättelytyötä, analyysia, tulkintaa – ihan itse. Se on puolet taiteen kokemisen riemusta. Joskus, jotain on pakko jättää sanomatta, kuvaamatta, näyttämättä. Siellä se taika on, näkymättömissä. Pienessä hiljaisessa hetkessä ennen kuin lopputekstit alkavat.

2 responses to “Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

  1. Kävin täällä Turussa katsomassa teatterissa Andriy Zholdakin ohjaaman modernin Anna Kareninan. Tuli vähän samalainen tunne kuin sinulle tuon filmin parissa.

  2. Ai, oliko sekin ylitsevuotavasti musisoitu ja valoitettu? Moderni Anna Karenina kuulostaa kyllä erittäin mielenkiintoiselta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s