Toiset takit – minä joka on kerrottavissa

Vappu on jännä juhla. Jännällä tarkoitan oikeastaan ahdistavaa. Ahdistava ja tunnistamaton. Aatto on tärkeämpi kuin juhlapäivä. Juhlapäivä on toisen päivän kännisekoilu vailla mieltä. Siksipä meninkin vappuna katsomaan teatteria.

Olen kuullut Kom-teatterin Odotuksesta paljon hyvää. Minut veti paikalle lähinnä Pirkko Saisio, se että Anna O mainitsi näytelmän jatkavan kirjailijaminän kerrontaa siitä, mihin Punainen erokirja jäi.

Niin se jatkaakin, mutta tällä kertaa mukana on uusi henkilöhahmo, sellainen, jolla on oma ääni, eikä hän siis suodatu kirjailijakokemuksen (vai kirjailijan kokemuksen?) kautta tarinaan. Marja Packalén esittää Marjaa, Pirkko Saisio Pirkkoa. Kaikkia muita henkilöitä näytelmässä saavat esittää takit. Erilaiset, vanhat takit. Se on mielestäni soveliasta jopa sopimattomalla tavalla. Niin, kirjailija kertoo ihmiset haluamanlaisikseen. On kovin sopivaa, että näyttelijät pukevat takit päälleen kuin ihon. He ilmaisevat vaihtavansa nyt nahkoja.

Nyt ollaan kesässä 1981, kun Elsa syntyy. Nyt ollaan eronpäivän tuskissa. Välillä takit edustavat entistä itseä, lapsuutta ja nuoruutta, välillä muita henkilöitä. Miten ihanasti takkisymboliikka toimii, kun sillä on kaksi näin hienoa kantajaa.

Hieno on väärä sana tähän. Syvästi kokevaa? Itsevarmaa? Vapaata? Vapaata on hyvä. He kertovat elämänsä tarinan ja paljastamalla peittävät itsensä. Tässä on minä. Tässä on hän. Action!

Näytelmällä ei ole ajallisia rajoja. Se alkaa tyhjästä, kuin ei alkaisikaan. Pirkko ja Marja juttelevat. Siten se jatkuu. Todellisen tilanteen tuntu säilyy läpi koko näytelmän – syövän löytymisen, kuolemanpelon, vanhempien riitojen, vanhempien kuoleman, eron, syntymän ja lopulta vapauden. Nämä naiset ovat nyt vapaita. Niin vapaita kuin voi. Minä haluan olla tuollainen kuin kasvan isoksi. Miksi sana hävytön tulee taas mieleen.

Kun näytelmä loppuu, taputan jotenkin häkeltyneenä mukana. Eihän väliajalla yleensä näin paljon taputeta. En voi vielä kadullakaan uskoa, että on kulunut tunti neljäkymmentä minuuttia. Mitä oikein tapahtui?

Menemme pirtelölle. On saatava sulatella. Pirtelössä on turkinpippuria ja sitruunavodkaa. Vastapäätä istuu mies, joka on maalta ja tuli baariin, koska on juuri käynyt samannimisellä saarella. Hän juo kahvin ja kertoo, että ei paikka kyllä Javan saarta muistuta. Me nyökyttelemme. Emme olleet ymmärtäneet, että nimi viittaisi muuhun kuin javaan. Nimeä ei useinkaan tule kyseenalaistettua. Olin jo yli kaksikymmentä ennen kuin älysin, että Elanto tarkoittaa maasta ja työstä hankittavaa elantoa, ja kuinka osuva nimi se onkaan ruokatarvikeliikkeelle. Kirjaa kirjoittaessa minulle myös selvisi, että Elanto osti Kurvin talon vasta 50-luvulla. Kouluajoista siinä on ollut jo ainakin kolme eri kahvilaa ja nyt baari, jälleen. Mistä tässä maailmassa saisi kiinni, jos ei edes nimistä tai kivitaloista?

Vappuna tuli puheeksi minän määrittymättömyys, itsensä ulkoistaminen, joka on ehkä monille meistä tuttua – ja joka erityisesti on ajallemme jotenkin ominaista. Tee itsestäsi sitä, tee itsestäsi tätä, muokkaa vartalosi, kehitä mielesi ja päätä elämäsi. Eikun – !

Saisiolla on ihana tapa kertoa siitä, kuinka me kerromme elämämme tarinaa. Miten se voi muuttua sen mukaan, kuinka me muutumme. Kuinka ilman tarinaa ei ole myöskään minää. Ja kuinka kirjailija syntyy  tarinankerronnan aktin havaitsemisen hetkestä, kun minästä tulee hän.

Hän ei halunnut mennä kouluun. Hän oli aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun. (Muistinvarainen sitaatti kirjan Pienimmän yhteisen jaettavan alusta, jossa romaanihenkilö löytää kirjailijan luonteensa, tarinansa. Todellinen sitaatti ja lisää puhetta minästä löytyy tietenkin Anna O:n sivulta.)

Sitaatti on muistinvarainen, koska keskustelun päätteeksi pakkolainasin kirjan eteenpäin eräälle painijalle. Jaa, mitä? Ai, painijatko eivät ole kiinnostuneita minän tarinaluonteesta? Hmmm. En koskaan tiedä, missä vaiheessa puhun liian totta ollakseni uskottava. Ehkä se juuri on kirjailijan dilemma? Totuus on aivan liian uskomatonta kuulostaakseen uskottavalta. Ja kuinka minän voisi rakentaa fragmenteista niin monella tavalla! Se on kirjailijan totuus.

Wikipedian mukaan Saisio kertoo näin:

”Hänen mukaansa kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen.”

Kuinka monta tapaa on kertoa yksi pieni elämä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s