Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

5 responses to “Naiset pistelevät vaan

  1. Atwoodin ”Orjattaresi” on pelottava kirja, niin totta jossain päin maailmaa jo nyt ja edelleen.

    ”Tuhat loistavaa aurinkoa” odottaa itselläni hyllyssä. Ja tuo Satrapin uusin pitäisi ehdottomasti saada sekin! Tykkäsin Persepolis-kirjoista todella paljon.

    Kiitos blogistasi, tykkään tästä kovin! (Noloa myöntää, että en ole lukenut kirjaasi vielä, mutta pääsiäisenä matkustan Suomeen ja yritän saada sen silloin käsiini.)

  2. Kiitos Reeta sanoistasi! Mielestäni on mielettömän kivaa, että joku löytää tekstini blogin kautta – ja kaiketi siksi rupesin blogia kirjoittamaan. Vaikka oli tietysti muitakin syitä kuten rehellisen, enemmän kokemuksellisen kuin valtamedioissa sallittu muoto ja riippumattoman kulttuurikritiikin kaipuu. Kirjoja syntyy kuitenkin niin piinallisen hitaasti, (mikä on käynyt kaikille Paljain käsin -romaanini lykkäytymisen kautta varmaankin hyvin selväksi) etenkin, kun en ole ollut vapautettu kaikesta muusta työstä, touhuamisesta ja emotionaalisesta myrskyilystä, jota elämä aina ryöpsäyttää kulkijan niskaan.

    Sen verran voin sanoa tulevan kirjani ja Ilmestyksen erosta, että uusi romaanini on enemmän sellainen kirja, jonka haluaisin itse lukea. Se on humoristisempi, siinä on enemmän henkilöitä ja ajallista ulottuvuutta, mutta ennen kaikkea – sen kieli on vapaamaa ja muistuttaa minua enemmän omasta päänsisäisestä kertojanäänestäni. Itseironia ja pateettiset kielikukkaset sekä onomatopoeettiset aistimuskuvailut sulassa sekasovussa (😉 ) keskenään.

    Ainakin Suuresta kuusta saa Ilmestyksen ostettua (selvitin hetki sitten googlaamalla).

    Atwoodin Orjattaresi on kuitenkin mielestäni myös lohdullinen kirja. Sehän kertoo naisesta, joka ei anna periksi, ei niissäkään kauheissa olosuhteissa. Ja vaikka toivonkipinä on hyvin, hyvin pieni, sellainen kuitenkin on. Toivo vapautuksesta.

  3. Niin ja anteeksi, että sinunkin kommenttisi tuli vasta nyt esiin – sekin oli ohjautunut suoraan roskaposteihin, enkä tiedä miksi.

  4. Löysin tämän sivun sattumalta etsiessäni vinkkejä sanojen ’mies’ ja ’nainen’ etymologisesta suhteesta sanaan ’ihminen’, ja voin sanoa näkemystesi vaikuttaneen primäärisimpiin vaistoihini varsin elähdyttävästi. Ehkäpä näennäinen samaistumiseni Satrapin ’Persepolikseseen’ olikin vain oman miehisen egoni alentuvaa, patologista itsetyydytystä vaikessa asemassa olevan ihmisen kustannuksella, koska miehenä en voi todella jakaa sitä samaa maailmankokemusta, jonka kirjailija eteeni asettelee kuin tarjottimella. Siitäkin huolimatta, että valittu taiteenala on kenties maailman helpoimmin ymmärrettävä.

    Seksuaaliset ilot ovat muuten klassisen tulkinnan mukaan synnillistä haureutta ja sopimaton puheenaihe. Tämä olisi muuten nykyaikana yhdentekevää, mutta miehenä olen kokenut ko. aiheen olevan erityisen sopimaton tilanteessa, jossa kunniallinen mies puhuttelee kunniallista naista, MOT kenttäolosuhteissa, mistä saamme laajalti kiittää myös ystäväämme feminismiä. Tämän muistaen voimme kai yhdessä yhteiskuntana pohtia, kenellä loppujen lopuksi on, sovinnaisuuden puitteissa, valtaa tarjota naisille tilaisuuksia noihin iloihin, ja kuka loppujen lopuksi on valmis sovinnaisuudestaan tinkimään kyseisiä tilaisuuksia luodakseen.

    Toivotan toki itsekin näin lopuksi ihania vapauden hetkiä kaikille niitä kaipaaville. Itsekin vetäydyn niitä hyvinkin pian nauttimaan, kun valtio alkaa käydä kovasti kärsimättömäksi sen asian puolesta. Arbeit macht frei, sanoi joku viisas muinoin.

  5. Seksuaaliset ilot ovat muuten klassisen tulkinnan mukaan synnillistä haureutta ja sopimaton puheenaihe. Tämä olisi muuten nykyaikana yhdentekevää, mutta miehenä olen kokenut ko. aiheen olevan erityisen sopimaton tilanteessa, jossa kunniallinen mies puhuttelee kunniallista naista, MOT kenttäolosuhteissa – –

    Riippuu mielestäni ihan kokonaan tilanteesta. Ei ehkä ole kovinkaan viisasta avata keskustelua – etenkään henlilökohtaisuuksiin menevillä – seksiasioilla, mutta niistä niin kuin kaikista muistakin asioista voi ja pitää voida puhua avoimesti. En näe siinä sukupuolirajaa kokemuksen puolesta, näen rajan kulttuurisen ja sosiaalisen koulimisen puolella. En kuitenkaan näe seksuaalisuudesta keskustelua kutsuna minkäänlaisiin iloihin. Mielestäni keskustelun tehtävä on vapauttaa häpeästä ja tietynlaiseksi kouliintumisen paineesta, ja siinä se parhaiten onnistuu, kun erilaisten kokemusten ja kokijoiden kirjo tulee näkyväksi. Tällä hetkellä turvallinen tila keskustelulle on usein vain yhden sukupuolen kanssa kerrallaan (ja kuinka paljon minäkään oikeasti ymmärrän transsukupuolisia siskojani, vaikka nimen mukaan jaamme kuitenkin saman sukupuolen?), mutta sen ei tarvitsisi olla niin, eikä se missään nimessä ole niin aina ja kaikkialla. Toisilla ihmisillä on voima rakentaa turvallinen keskustelunsija mihin vain. Pyrin itse olemaan sellainen ihminen, ja joskus jopa onnistun siinä.

    Ihania kuumia hetkiä kaikille vielä! Nauttikaa, kun voitte. Syksy on täällä pian.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s