Kirjailija yllättyy – Paljain käsin

Tänään yllätyin. Selasin kustantamoni Gummeruksen sivuja. Ja PÄNG. Löysin sieltä romaanin nimeltä Paljain käsin, kannessa raskaat hiuspalmikot ihoa vasten.

Kirjallani on näköjään kansi, sillä on nimi, se elää ja hengittää, ja siitä kerrotaan kuin mistä tahansa romaanista. Tuolle tapahtuu tuota ja sitten tuo tekee niin. Tämä on tällainen, mutta miksei tuo saa olla tuollainen?

Vähät siitä, että näin kirjani kannen ensi kertaa netistä. Vähät siitä, että luin kirjani esittelyn ensi kertaa netistä, vahingossa.

Siinä on teemoja! Siinä on henkilöitä!

Se on totta!

Katsokaa vaikka.

4 responses to “Kirjailija yllättyy – Paljain käsin

  1. Paljon onnea! Tosi komea kansikuva.

  2. Antiaikalainen

    Onnea!

    Minusta kirjailijana on paras hetki juuri se, kun saa ensimmäiset ulkopuoliset todisteet siitä, että omat ideat ja oma uurastus todellakin materialisoituvat kirjaksi. Eli juuri tuo hetki, kun näkee kannen, lukee esittelytekstit ja tajuaa lopullisesti saaneensa aikaiseksi (ainakin suurin piirtein) sen, minkä toteutumista on kirjoittamisen aikana ehtinyt moneen kertaan epäilläkin.

    Myöhemminhän sitä sitten alkaa pikkuisen jännittää ja jopa pelätä (ainakin minä), että miten tämän kirjan kanssa oikein käy, mutta siitä sinun ei tietenkään tarvitse vielä kantaa huolta vaan voit nauttia siitä, että kaikki tämä on nyt tässä, romaanihahmoilleni koittaa elämä yhteisessä kirjallisessa universumissamme.

  3. Kiitos Pihlajatar, olen itsekin aivan liikuttunut kannesta. Mielestäni se on todella puhutteleva ja keskustelee hienosti kirjan sisällön herkkyyden ja iholle tulemisen kanssa. Kaikki kiitokseni menevät Gummeruksen hienoille ja herkkätuntosarvisille graafikoille ja tietysti kustannustoimittajalleni Nina Gimishanoville, jonka käden jäljen oletan näkyvän kauniissa esittelytekstissä. Luotan siihen, että kustantamolla pidetään minun puoliani, halutaan saattaa ääneni kuuluviin juuri parhaiten sille sopivalla tavalla.

  4. Kiitos Tommi! Kyllä se nyt vasta tuntuu todelta, niinhän se menee. Itsekseen sitä voi kirjoitella mitä tahansa, keskustella teen äärellä erilaisista tavoittelemistaan teemoista, eikä silti koskaan osaa varautua siihen, miltä tuntuu irtautua siitä kaikesta, kun se lopulta pääsee käsistä maailman käsiin. Kun katson tuota hienoa kantta, tunnen niin selvästi, kuinka kirja ei ole enää minun. Se on jo maailman; minä voin vain kaukaa ihailla sitä – ihan vilpittömästi, koska se ei ole enää sillä tavalla omaani.

    Mutta eihän tähän aivan vielä voi heittäytyä, mulla on vielä viimeiset editoinnit tekemättä, pilkut viilaamatta ja siirappisimmat lauseet poistamatta.

    Vastaanotto jännittää mua aina ihan ensimmäisen idean saamisen hetkestä lähtien, mulle se ei ihan sillä tavalla kulminoidu kirjan valmistumiseen. Ehkä alan enemmänkin luopua siitä, kun valmistuminen lähestyy. Nyt on käynyt nimittäin samalla tavalla kuin viimeksikin, Ilmestyksen kanssa, aloin jo kirjoittaa kolmatta romaania, vaikka tämä on vielä kesken. Haluan jo päästä uusille laitumille, päästää irti näistä piinaavista ajatuksista ja henkilöistä. Ehkä se on ainoa tapa tehdä niin – että aloittaa jotakin uutta. Paras puolustuskeino tulevaa kritiikkiä vastaan? (En ajattele sitä, en ajattele sitä, en – hei – tuleeks telkkarista mitään mielenkiintoista? ;D)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s