Ei saa kuiskata, pitää huutaa

Tarina siitä, kuinka nykyruno jäi 80-luvulle ja uusi runo sai syytteen lapsellisesta leikittelystä ja epäkypsyydestä.

Tiesittekö, että kirjallista maailmaa kuohuttaa Hesarin kritiikki? Se on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että verkkohesarin keskustelussa käyvät lähes kaikki runouden kentän toimijat kustannustoimittajista runoilijoihin – ja ovat samaa mieltä.

Yleensä kritiikit ovat, mitä ovat. Yhden ihmisen mielipide. Jos se on hyvin perusteltu, sitä voi uskoa, vaikka olisi itse eri mieltä. Sen voi hyväksyä. Näyttää kuitenkin siltä, että tällä kertaa kriitikko on astunut jonkinlaisen ääneenlausumattoman rajan yli.

Antakaa, kun selitän hiukan. Kirjallisuuskritiikki on yleensä perusteltu näkemys siitä, mitä tekstissä pyritään ilmaisemaan ja miten, ja kuinka se tavoittaa loppukäyttäjän, siis lukijan. Yleisesti käytäntönä on ollut, että esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan eri tavalla kuin alan konkareihin. Ei ole ollut tapana lytätä kenenkään taiteellisia pyrkimyksiä vain yhden kömpelön tai keskeneräisen teoksen vuoksi.

Esikoiskirjailijoihin ja heidän teoksiinsa siis yleensä suhtaudutaan kirjallisuuskritiikeissä huomattavan positiivisesti – osaltaan konkreettisesti ihan niin, että teksti pyrkii enemmän esittelemään tekstin ja tekijän kuin arvottamaan sitä. Näin on usein, mutta ei aina.

Kritiikeissä on yleensä tapana perustella kriitikon väistämättä esiin nousevia mieltymyksiä tai kieltymyksiä tekstiesimerkein ja tekstiä tarkemmin kuvaillen. On aivan hyväksyttävää kertoa, että jokin ei vain kolahda, kunhan kertoo miksi. Hyvä kriitikko huomioi myös lajityypin ja siten tavoitellun vaikutuksen. Dekkareita ei voi arvostella korkeakirjallisin perustein: vaikkapa syyttää kielen runottomudesta ja latteudesta tai juonikeskeisyydestä. Aina se on kuitenkin mahdollista – kunhan kritiikissä myös esitellään tekstin tärkeimmät ominaisuudet ja teemat. Olennaisinta kritiikissä on kuitenkin tunnistaa kirjallisuudenlaji, tavoiteltu vaikutus ja sijoittaa tekstin arvo ja osuvuus nimenomaan sinne, missä se pyrkii vaikuttamaan. Runoutta voi tuskin syyttää juonettomuudesta vaikuttamatta jotenkin puutteelliselta henkilöltä arvioimaan runoutta.

Ja tässä on se syy, miksi Jukka Petäjän kritiikki Uuden runouden äänenmurros on saanut aikaan vastaäänien vyöryn. Yleensä toisten kritiikkiin ei ole tapana puuttua, koska kuten sanottua kritiikki on yhden henkilön valistunut mielipide. Uuden runouden äänenmurros kuitenkin rikkoo liian montaa kirjallisuuskritiikin hyvien tapojen sääntöä.

Jutun nimi antaa uskoa, että kyse olisi syväluotaavasta kirjallisesta analyysista, jossa uuden runouden ääniä olisi tutkittu kenties kirjalisuustieteellisellä otteella ja suuntauksesta nyt pyrittäisiin sanomaan jotakin olennaista. Siksi tuntuu aika härskiltä, kun huomaa, että jutussa viisi itsenäisten ja uuden tyyppisten (PoEsia ja ntamo) kustantamojen esikoirunoilijaa teilataan muutamalla lauseella ja parin säkeen mittaisella tekstiesimerkillä. Runoilijoista ei kerrota mitään, eikä heidä teoksiensa maailmaa eritellä muutamaa yleispätevää johtolausetta lukuunottamatta, jotka koskevat siis kaikkia näitä teoksia erottelematta. En ole lukenut yhtäkään näistä teoksista, vaikka kurkkasinkin mielenkiinnosta Nuoren Voiman Runous 2008 -sivuilta Timo Harjun runoja. PoEsian runoilijoiden runothan ovat luettavissa ennen ostopäätöstä PoEsian nettisivuilta.

Hesarin kritiikki ei siis ole kritiikki. Se on kirjaesittely kautta kolumni. Varsin sarkastisin ja siten nautittavin äänenpainoin kriitikko viljelee metaforia ja allegorioita nuoruuden toilausten ja runojen yhteydestä. Myös tuuleen sylkeminen, nuorison ykkösharrastus, pääsee tekstissä esille. Teksti on sinällään nautittava. Teilauksia on aina hauska lukea, ilkeydet ovat huumoriakin parempaa viihdettä. Yhteydestään irrotetuista tekstiesimerkeistä ei voi jutun kehyksissä olla kuin yhtä mieltä: ne ovat vähintäänkin kömpelöitä tai kummallisia.

Mutta. Teksti on Suomen päälehden Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kritiikkiosiossa, yhden sen pääkriitikon kirjoittama, ja se saa lukijat uskomaan, että näihin viiteen teokseen ei kannata tuhlata aikaansa. Näihin viiteen esikoisrunoelmaan, joissa varmasti on kokeellisia elementtejä, mutta joiden tekijät ovat yhtä kaikki itsenäisiä, erillisiä runontekijöitä, jotka ovat työstäneet teoksiaan huolella ja ajatuksen kanssa.

Pointsina on mielestäni se, että kirjallisuusmaailma ei ole hyväksynyt PoEsiaa ja ntamoa oikeiksi kustantamoiksi, ja siten niiden julkaisuja ei tarvitse kohdella niin kuin oikeita teoksia. Niitä voi kohdella kuten omakustanteita. Juuri nämä samat jäyhät ja jälkeenjääneet kustantamisasenteet synnyttivät alunperin ntamon ja PoEsian vähemmän myynnin odotuksille ja siksi enemmän teoksen kirjalliselle laadulle perustuvat kustantamot. Perinteiset isot kustantamot eivät halua julkaista kovinkaan kokeellista tekstiä, koska sitä ei osteta. On kokonaan toinen juttu, luetaanko sitä. Kun sitä kuitenkin luodaan, uskon minä, että sitä myös luetaan.

Minusta on vähintäänkin kyseenalaista julkaista kritiikki, josta ei voi varmuudella sanoa, onko itse teoksia edes luettu. On vähintäänkin kyseenalaista teilata viiden runoilijan, vielä esikoisen!, teokset yhdessä lyhyessä kolumnimaisessa pläjäyksessä. Mutta ei ole lainkaan ihmeellistä, että uusiin ääniin suhtaudutaan näin. Tätä vastaan ntamo ja PoEsia lähtivät taistelemaan, tähän asenneilmapiiriin niiden teoksien on siis pakko syntyä.

Minua suorastaan huvitti, kun kirjallisuustieteen luennolla käytiin läpi (otsikolla) nykyrunoilijoita, ja esimerkkinä oli Jyrki Kiiskinen. Jyrkin runot ovat toki hienoja ja hän on paikkansa vakuuttavasti ottanut runoilija – mutta hän julkaisi ensimmäisen teoksensa 80-luvulla! Eikö sen jälkeen todellakaan ole julkaistu mitään mainitsemisen arvoista – edes nykyrunosta puhuttaessa? Jotakin vikaa täytyy olla käytänteissä, ajatusrakenteissa. Kukaan ei uskalla ottaa tekstiä ja sen tekijää mukaan kirjalliseen kaanoniin mediassa, kritiikissä tai edes yliopisto-opetuksessa ennen kuin sen paikka kentällä – ja siten arvo – on varmuudella merkitty. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Mutta mikä ihme on sitten kritiikin tehtävä? Vahvistaa olemassaolevia rakenteita? Kirjoittaa niistä, joista on jo vuosia kirjoitettu ja unohtaa muut? Mihin jäivät kokemuksellisuus ja näkemys, ne lukijan päätyökalut?

Haluan vain sanoa, että Timo Harjun Tuu tuu tupakkarulla -laulun luettuani koin jonkinlaisen koskettumisen kokemuksen, eikä minua pelota sitä tunnustaa. Sen saattoi jäljittää kyynelistä silmissäni. Kuinka usein teille käy niin, kun luette runoja?

Keskustelua muualla verkossa:

• Jukka Petäjä: Uuden runouden äänenmurros, kommenttiketju.
• Miia Toivio: Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?
• Karri Kokko: Kritiikistä ja keskustelusta.
• Sisko-Tuulikki Toljonen: Vanhojen herrojen paluu.