Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

14 responses to “Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

  1. Antiaikalainen

    Onneksi olkoon. Ja työn iloa myös, onhan hommia vielä jäljellä. Minulla meinasi omani kanssa yhdessä vaiheessa usko lopahtaa viime keväänä, mutta kyllähän siitä romaani lopulta tuli. Paha jumi aukesi itsestään ja täysin yllättäen. Niinkin näköjään voi käydä. Toivottavasti sinulla on jo pahimmat karikot takana ja viimeistelyvaiheesta tulee innostava tai ei ainakaan liian kuluttava.

    Kiintoisia nuo kysymykset, joita esiin nostat.

    Biografismin vaarat ovat ilmeiset ja laajalti tunnetut, mutta itse myönnän useinkin miettiväni romaaneja lukiessani, miten niissä kerrottavat asiat ja tapahtumat kytkeytyvät kirjailijan persoonaan ja elämänhistoriaan. Ei tätä tietysti ole fiksua ääneen tunnustaa. Ja toki tiedän, että kirjailija muuttaa, vääristää ja vääntelee kaiken, ja ”aito kokemus” menettää ”aitoutensa” heti kun siitä istuu alas kirjoittamaan. Silti. Tuntuu, että syvällä minussa — enkä taida olla ainoa — elää salainen toive, että ne sanat ja lauseet, joita romaanin sivuilta luen, olisivat jotakin enemmän kuin vain sanoja ja lauseita. Että se mitä luen välittäisi jotain aidosti elettyä ja koettua, ja pääsisin samalla siitä osalliseksi.

    Ehkä se on jonkinlaista lukijan halua olla liitossa kirjailijan kanssa. Saada sukulaissieluisuuden kokemuksia ja sitä kautta iloa, lohtua ja ties mitä. Ei kai sitä romaaneja pelkästään siksi lue, että voisi tärkeillä ja esittää niistä viiltävän analyyttisiä tulkintoja.

  2. Mielenkiintoinen kirjoitus!
    Huomaan itsekin monesti romaaneja lukiessani arvailevani, missä määrin tämä nyt on omakohtaista – varsinkin, jos romaanin päähenkilössä on jotain ”ulkoisia” yhteneväisyyksiä suhteessa romaanin kirjoittajaan. Tuntuu myös jotenkin hassun palkitsevalta, jos esimerkiksi kirjailijan muistelmista tai elämänkerrasta saa tukea näille arvailuilleen.

    Toisaalta sitten ärsyttää, jos omia pikku fiktion tekeleitäni ruoditaan ”onks tää kaikki siis tapahtunu sulle ihan oikeesti” -pohjalta. Itse olen juuri sen takia aika vainoharhainen siitä, etten haluaisi sijoittaa tekstejäni oman elämäni miljöisiin. Tavallaan tekisi mieli kirjoittaa esimerkiksi elokuvaopiskelijoista – joista tunnen tietäväni jotain opiskeltuani alaa tässä itse neljä vuotta. Pelkään vaan, että jos niin tekisin niin joka ainoa kirjoittamani hahmo ja juonnen käänne tulkittaisiin sitten todellisuuspohjaiseksi. Sanotaan vaikka, että jos sijoittaisin kolmiodraaman elokuvaopiskelijoiden ympyröihin, niin monet saattaisivat luulla, että ”vihjailen jotain”. Toisaalta on ihan pöljää olla käyttämättä tekstissään asioita ja ilmiötä, jotka tuntee – kuten totesitkin on luontevaa tehdä henkilöstä vaikkapa kuvataitelija, jos tuntee hyvin jonkun kuvataiteilijan. Eihän se silti tarkoita, että henkilöhahmo olisi sen todellisen taiteilijan kuvajainen.

    Niinkin voi käydä, että teksti lähtee liikkeelle omaelämänkerrallisena, mutta muuttuu ajan myötä yhä fiktiivisemmäksi. Itse puurran tällä hetkellä ensimmäistä pitkää elokuvakässäriäni (joo, ei sitä varmaankaan koskaan nähdä kankaalla). Tarinan aihe ja teema nousivat alunperin omista kokemuksista – päähenkilön äiti sairastuu syöpän ja niinpä on omakin äitini sairastunut. Tällä hetkellä tarinaa ei kuitenkaan enää mitenkään voi kovin suoraviivaisesti väittää oman elämäni kuvaukseksi – se kun kertoo nyt pojan ja isäpuolen suhteesta – ja minähän en ole poika eikä minulla ole sitä isäpuoltakaan.😉

  3. Onneksi olkoon!😀

    Mitä noihin Ilmestyksen kommentoijiin tulee, he luultavasti tarkoittivat kysyä: ”Miksi kirjassasi kerrotaan vaan naisista? Miksei siinä ole yhtään ihmishahmoa?”

    Tuhmeliini, pitäisihan sinun tietää paremmin!

  4. Just joo. Mitenkä minä kirjoittaisin rakkausromaanin oman kokemukseni pohjalta tulematta leimatuksi kuin Matti Mäkelä? Onko oma pelkuruuteni esteenä vai yhteiskunnan moraalikäsitykset? Jos sijoitan oman maailmankuvan johonkin keksittyyn tarinaan, mitä se paljastaa kirjoittajasta? Haluanko paljastua? Ehkä haluan hyväksyntää kaikille niille, jotka joutuvat lymyilemään pornoteollisuden luomissa luolissa sen sijaan että olisivat ylpeitä omasta tavasta rakastaa.

  5. Kiitos Tommi kauniista sanoistasi. Työtä on vielä paljon tekemättä ja aikaa suhteellisen vähän, kun en aivan vapaa kirjailija tällä hetkellä saa olla. Suurin ongelmahan ei kuitenkaan koskaan ole ajan puute, vaan juuri kuvailemasi ahdistus ja epätoivo. Luulisin kuitenkin jättäneeni sen taakseni tämän käsikirjoituksen kohdalla. Suurin työ on jo takana, mutta ei editoiminen ja lankojen käsissä pitäminen mitenkään vaivatonta ole. Tällä hetkellä tappelen lopun kanssa, ja vaikka ideoita riittää, edestakaisin rukkaaminen ja aina vanhaan palaaminen jossain määrin kuluttaa. Miksi en osaa päättää edes, mitä itse haluan? Kaikki tuntuu hetkittäin niin halvalta – onnellisuuden korostaminen lopussa halvalta silmänkääntötempulta ja amerikkalaisen elokuvateollisuuden tyyliseltä myönnytykseltä, onnettomuuden ja varjojen maalailu taas tekotaiteelliselta ja liian korkeakirjallisuudelliselta, ikään kuin se loisi jonkin taiteellisen lisäarvon. Olen kyllä päättänyt, mitä tapahtuu, en vain, miten sen kerron. Oh! Voih!

    Kirjoittaminen on kuitenkin niin elähdyttävää, saa ihon kutisemaan ja sydämen lyömään tiheämmin. Kun joutuu päivät istumaan lasikopissa tai tiskin takana numeroita väkräämässä ja nappeja painelemassa, osaa kirjoittamisen iloa ja vapautta arvostaa taas ihan eri tavalla. Vähät vapaa-aikani käytänkin jälleen kerran tähän ammattiini, jonka ansiosta en kelpaa työttömäksi, mutta en sitten oikein mihinkään vakavasti otettavaan työhönkään. Ne kirjailijathan on sellaisia haihattelijoita ja lusmuja. Täytyy kai siitä sitten aivan hulluna vaan nauttia, että alistuu tähän kaikkeen muuhun. Ja sitten vielä siihen, mikä seuraa julkaisua.

    Mikä sai sut epätoivon partaalle? Ainakin Ranskalainen ystävä on turvallisesti vesillä jo, ja blogissasi mainitsit jo uusista kirjoittamistuulista. Et siis ainakaan ole luopunut toivosta?

    Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat sillä, että mietit kirjailijan omaa henkilöhistoriaa ja kokemustaustaa suhteessa kirjan maailmaan. Ihana rakas avomieheni sanoikin minulle Ilmestyksen kansissa luettuaan, että ei ehkä uskaltaisi itse kirjoittaa kirjaa, koska kirjailija on niin alaston kirjansa sivuilla. Sitä kun ei voi mitenkään säädellä, että oman totuutensa sinne kuitenkin kirjoo, kaikkeen siihen pieneen ja merkityksettömään, johon kritiikit ja toimittajat harvemmin puuttuvat. Se, miltä jokin tuntuu, mitä valikoi kuvata vaikkapa henkilönsä arjesta, kahvinjuonnista, lehden lukemisesta, päässä liikkuvista ajatuksista, kosketuksista ja niiden aiheuttamista tuntemuksista. Tietenkin myös aihevalinnat, henkilöt ja loppujen lopuksi se maailma, joka sivuilta välittyy, paljastaa kirjailijan jotenkin peittelemättä ja kokonaan.

    Ihmiset, jotka ovat lukeneet kirjani ja samastuneet sen henkilöihin, voivat tavallaan luottaa minuun. En petä heitä täällä tosimaailmassakaan mielipiteilläni ja teoillani, sillä minä olen ne henkilöt luonut, kokenut heidät ja heidän tarinansa tärkeämmiksi kuin muut tarinat. Kyllä minäkin siis uskon siihen, että lukijan on mahdollista päästä osaksi jotain todellista, tai niin todellakin toivon!

    Mä ajattelen enemmänkin niin, että kun kudon sanottavani ja todellisuuteni tarinan peitteeseen, siitä tulee jotenkin todempi kuin, jos yrittäisin jotain omaelämäkerrallista höttöä. Kaiken kaikkiaan uskon pystyväni olemaan rehellisempi siitä, millaisia motiiveja, ihmisiä, kohtaloita, välirikkoja, rakkautta, mitä tahansa ihmisten välillä ja heidän sisuksissaan saattaa jyllätä, jos saan kirjoittaa fiktiota. Annan sinne sen, mitä itse tunnen, eikä siinä ole mitään epätotta tai falskia. Voin kirjoittaa vain siitä, minkä voin jotenkin ymmärtää, kääntää omakseni. Ja toki monia sellaisia teemoja käytän uudelleen ja uudelleen, jotka ovat muovanneet minut tai ovat minulle tärkeitä.

  6. Kiitos Myyttis! Ikävä kyllä sellainen olo tuli myös minulle. Olin suoraan sanottuna ällikällä lyöty siitä, että jokaikistä toimittajaa kiinnosti se, miksi kirjassa ei ole mieshahmoja (ainakaan suuremmassa roolissa). Mielestäni on aika vastakarvaan lukemista, jos lähinnä miettimisen kohteena on se, mitä kirjassa ei käsitellä. Niin kuin sotaromaanin tekijää haastateltaisiin siitä, miksi romaanista puuttuu rakkaustarina tai arjen kuvaus – tai naiskuva…

    (😉 )

  7. Jos sijoitan oman maailmankuvan johonkin keksittyyn tarinaan, mitä se paljastaa kirjoittajasta?

    Mielestäni tämä on tosi olennainen kysymys, vaikka en ehkä ihan noin karskein sanoin puhuisikaan maailmankuvan sijoittamisesta. Ehkä maailmankuva pikemminkin väistämättä suodattuu kertomukseen. Vuotaa sanoihin. On kokonaan toinen juttu kirjoittaa nimenomaan siitä jostakin teemasta, vaikkapa nyt BDSM:stä, kuin vain antaa sellaisten teemojen tulla tekstiin ikään kuin arkisina itsestäänselvyyksinä. Sofi Oksasen kirjoissa muun muassa käytetään huumeita varsin arkisesti ja asiaan varsinaisesti tarttumatta, mutta eipä siihen ole juuri sitten tartuttu mediassakaan. Kaikki riippuu kaikesta.

  8. Sofi onkin nainen, ja naiselle annetaan anteeksi paljon enemmän kuin miehelle. BDSM on meille pariskuntana itsestäänselvyys ja arkinen asia, ei mikään tahallinen pervoilu, mutta varsinkin vaimon ammatin vuoksi se on tabu. Jos kirjoitan jotain siihen viittaavaa, paljastan kumppanini, mikä saattaa vaikuttaa hänen uraansa.

  9. Tuosta en voi kyllä olla samaa mieltä. Olisi vähintäänkin mielenkiintoista kuulla, mihin perustat ajatuksesi naisten yllättävästä etuoikeudesta. Minä olen sitä mieltä, että naisten kirjoittamien tekstien yhteiskunnallista merkitystä usein vähätellään tai se vain ohitetaan. Se saattaa tietysti näyttää sallivalta, mutta on todellisuudessa vain kuoliaaksi vaikenemista. Miten voisi herättää yhteiskunnallista keskustelua, jos tekstiä ei nähdä yhteiskunnallisesti kommentoivana?

    Olennaista ei ole se, onko jokin asia arkista tosielämässä, vaan se, miten se esiintyy kirjallisuudessa. Mehän emme puhu todellisuudesta, vaan fiktiosta. Jos se jäi epäselväksi. Eikä mielestäni ole mitään syytä julistaa tekstiä omaelämäkerralliseksi, ellei se ole sen ainoa anti.

  10. Hei Pihlajatar, ja kiva, että poikkesit kommentoimaan! Sulla on tosi kiva blogi, jonka juuri vasta löysin.

    Olen paininut noiden ihan samojen ongelmien kanssa ja lopulta antanut periksi, sillä ihan kaikki voidaan kuitenkin lukea omaelämäkerralliseksi. Jos sulkee itseltään joitain aloja, työpaikkoja, ammatteja, henkilötyyppejä kokonaan pois, voi olla varma, että ei tule kirjoittamaan hyvää kirjallisuutta. Pitää olla vapaa kirjoittamaan ja luomaan omasta mielestään uskottavia ja täysiä hahmoja. Miten oma elämänkokemus voisi olla siihen vaikuttamatta?

    Minun mottoni on: ajatelkoot mitä haluavat. En ole kenellekään mitään velkaa. Kokemukseni ovat omiani, ja jos ne sattuvat muistuttamaan jotakuta jostakin tai nostavat epäilyksiä jostakin, se on heidän tulkintansa ja heillä on siihen toki oikeus. Minä kuitenkin tiedän totuuden. Ja se on, että olen luonut aivan kaiken ihan itse. Siksi en ole kenellekään mitään velkaa.

    Joitakin asioita kirjailija ei ehkä ole itse ajatellut omaelämäkerrallisiksi, mutta vaikkapa hyvä ystävä saattaa tulkita ne sellaisiksi. Kokemus on kuitenkin niin yksityinen ja omansa, että vaikkapa myyjä, joka kirjoittaa omasta arjestaan, saattaa mielessään asettaa paikalleen jonkun toisen, kirjallisen tai ainakin sepitetyn henkilön, joka sitten kohtaa asiakkaat ja toimii tilanteissa. Ehkä sepite alkaa jostakin paikasta, joka on minulle tärkeä, jostakin asetelmasta tai joistakin henkilöistä, joilla on minun hyvin tuntemani menneisyyden trauma tai tulee olemaan kohtalo, jota vaikkapa itse pelkään.

    Tosi on niin monia asioista. Pelot, toiveet ja elämää muovanneet oivallukset, jotka usein puhkeavat hirveistä tuskista ja vääryyksistä, ovat nekin totta. Tai ne juuri ovat totta. Mutta jos niihin tartutaan ja niitä käännellään ja yritetään yhdistää minun elämänhistoriaani kuin palapelin palasia, ei niille löydy paikkaa. Olen jo tehnyt niistä jotain muuta, hakenut merkitystä tarinasta, joka sisältää siitä todesta ehkä enää menettämisen tuskan.

    Olen tosi pahoillani äitisi vuoksi, Pihlajatar. Mutta suuret surut ovat sitä kaikista voimakkainta materiaalia, joka panee asettamaan kaiken uuteen järjestykseen. Ehkä se antaa ymmärrystä jollekin, mitä ei ennen voinut käsittää. Ja se on aina silkkaa hyvää.

  11. Heips vielä, Essi.
    Pitänee tarkentaa, että omalla äidilläni (toisin kuin sen kässärin äidillä) menee nyt ihan hyvin eli sairaalajaksosta on jo vuosia, hoidot on toimineet ja viime kontrollikäynti vahvisti, ettei syöpä ole uusiutunut. Ei siis syytä olla pahoillaan. Enpä tiedä, pystyisinkökään käsittelemään aihetta, jos se olisi vielä akuutti omassa elämässäni.

    Ihailen sitä, ettet ota liikaa itseesi sitä, miten tekstejäsi tulkitaan. Ei tietenkään kirjoittajan pitäisikään rajata aiheitaan muiden reaktioiden pelossa. Toivon itsekin kehittyväni siinä suhteessa yhä rohkeammaksi. Raivailen vähitellen moisia estoja pois kirjoittamiseni tieltä.

    Kokeilijat, voihan romaaninkin kirjoittaa halutessaan nimimerkin suojissa.

  12. Ja vielä pittää kommentoija, että määkin tykkään kovasti tästä sinun blogistasi, jonka vasta olen löytänyt.

  13. Kiva, kun vielä tarkensit, Pihlajatar. Silti vakava sairaus on aina pahoittelunsa ansainnut; ei sellaisesta ole helppo selvitä. Onneksi äitisi on kuitenkin nyt kunnossa.

    Oli hauska lukea tämä:

    Ihailen sitä, ettet ota liikaa itseesi sitä, miten tekstejäsi tulkitaan.

    Olen nimittäin hienoista ideaaleistani huolimatta erittäin herkkä, ja tietenkin otan tulkinnat (väärät!) ja kritiikit (sopimattomat!) itseeni. Kihisen vieläkin joistakin loistokkaista lauseista – niin kuin ehkä voi bloggaukseni haastattelulitteraatiosta päätellä. Silti – tiedostan olevani kirjailija, ja siksi tiedän, että suurin osa siitä tunteiden palosta johtuu vain siitä, että teksti on minulle niin tärkeä. Jos joku ei ymmärrä sitä samalla tavalla kuin minä, voinko tosiaan kutsua tulkintaa virheelliseksi? Ei, on hyvä, että on erilaisia tulkintoja.

    Mutta kyllähän se kyrsii, jos joku lukee (esimerkiksi nyt Ilmestyksen tarinaa) kuin sitä paljon puhuttua kauppalistaa, ei vaivaudu edes auki kirjoitettuja allegorioita tutkimaan – edes googlaamalla! – ja saa sitten repostella tekstiä yksiulotteiseksi nuorten tyttöjen rakkaustarinaksi. Sekin minua hämmentää aina vain, että psykologiseen tematiikkaan suhtaudutaan niin eri tavalla – ruumiillisuudesta tai viittausten ja yhteiskunnallisen kommentoinnin puutteesta moittien – kun kokijat ovat naisia. Mitens vaikkapa Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta? Ihan todella, en näe eroa.

    Yhteiskunnallisten arvostusvinoutuminen kohtaaminen oman rakkaan tekstini kohdalla tuntuu niin suurelta vääryydeltä, että siihen voi vastata vain takertumalla tiukasti siihen, mikä minulle on tärkeää, mistä minä haluan kertoa – ja kirjoittaa lisää sitä! Niinpä seuraavankin romaanini kokijat ovat naisia, tarina on juuri naisten tarina sodista tähän päivään – koska minusta siitä ei ole koskaan kerrottu. Ei historian tunneilla, ei kirjojen kansissa, ei missään. Minä ainakin haluan tietää, haluan kuvitella.

    Mitä ihmettä on tapahtunut, että olemme nyt tässä? Mitä tapahtui kotona, kun rintamalla syötiin salaa silliä ja juotiin kotipolttoista? Mitä tapahtui, kun perheen isä kaatui, katosi tai vaan päätti lähteä? Mikä oikeastaan rakentaa suvun, perheen? Tässä kysymyksiä, joita minusta on tuntunut tärkeältä pohtia.

    Mutta siis jonkinlaisia selviytymisstrategioita pitää itselleen rakentaa, jos yhä haluaa (tai jotta yhä haluaisi) kirjoittaa sille usein äänettömälle hyvin pienelle yleisölle, jonka (ainakin toivoo) ymmärtävän jotakin siitä, mitä todella halusi sanoa. Minä olen ainakin kokenut suurta tarpeellisuuden tunnetta, kun huomasin, että IRC-galleriassa oli Ilmestykselle perustettu oma ihailijaryhmä, jonka keski-ikä oli 18 vuotta. Ajattelin, että teen jotain oikein, jos nelikymppiset (herrat harmaissa takeissaan) kriitikot pitävät tekstiäni liian riehakkaan herkullisena kuvakielisenä tykityksenä – siis liian vaikeana – mutta teksti on siitä huolimatta (tai juuri siksi – niin kuin tarkoitinkin!) koskettanut ja kolahtanut joihinkin koululaisiin tai nuoriin aikuisiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s