Unelma huolettomuudesta

Viime maanantain vietin Galleria G:ssä Pikku-Roballa. Ovessa roikkui lappu: Suljettu. Ripustamme uutta näyttelyä.

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s