Himo, sota ja sukupuoliroolit kesäteatterissa

Jos ei Suomenlinnan kesäteatterin Q-potpurista Siniväriset paljon hyvää voi sanoa, on siinäkin sentään jotakin hyvää: nimittäin naisten kyltymätön himo.

Ellei satu tykkäämään koregrafioiduista joukkokohtauksista, joissa esitetään yksinkertaisia, hyvin, hyvin cämp-yksinkertaisia melodianpätkiä tai vaihtoehtoisesti Hectoria ja Juicea, (ja täytyy sanoa, että hetkittäin se jopa potkii, halpaa tiedän, mutta minäkin menen joskus halpaan!) ei kolmen näytelmän pakottamaton (pakottamattomalla tarkoitan löysän päämäärätöntä) yhteispeli juuri muuta tarjoa.

Ohjaaja Heidi Räsänen on onneksi Kellariteatterin ajoista lähtien ollut sukupuoliroolien uudelleen merkitsijä ja siksipä näitäkin näytelmiä yhdistää täydellisestä yhteisen teeman puutteesta huolimatta jokin: sketsistinen ristiinroolittaminen. Sillä ei tunnu edes olevan tekemistä melko pienen näyttelijäkaartin koon kanssa, että lotiksi ja muun muassa herkulliseksi teinigoottitytöksi on roolitettu mies (Eero Ritala) ja että nätit tytöt taipuvat myös seiskytlukulaisiksi autotalliäijiksi.

Erityisesti odottamani ja viimeiseksi säästetty Outi Nyytäjän Amatsonit joukkohysteria ei kerta kaikkiaan auennut väsyneelle katsojalle. Ongelmateinit riehuvat, Fanni Luukkonen palaa komentamaan nykylellypsykologia ja lopulta kannetaan soihtuja ja lauletaan marssilaulua – mutta minkä edestä? Ja miksi mukana on alaston biseksuelli Olavi Paavolainen? En valita alastomuudesta, kikkeli paljaana iloisesti kekkuloinut miekkonen (Taisto Oksanen) pirkisti sopivasti siinä vaiheessa iltaa, mutta mitä ihmeen tekemistä näillä kahdella sumuisen historian johtohahmolla oli lavalla, miksi ongelmateinien kanssa?

Sanoma ei tule läpi ja se jää harmittamaan, kun monia aineksia olisi, monia rehevän rettoja arjen kohtauksia, joista voisi repiä mitä tahansa.

Ensimmäisen näytelmän, Okko Leon Täyspuuvillakuosi, lottakouluttajan (upean ylilyöty Hanna Raiskinmäki) tragedia jää katsojan aavisteltavaksi. Himokkaan lotan (Lotta Kaihuan) reissuaminen jää myös kovin selittämättömäksi, niin kuin hänen persoonansakin. Kokonaisimmassa näytelmässä Mykkäset ei loppujen lopuksi sukutarinan läpikäymisen jälkeen suostutakaan tulemaan nykyaikaan, käsittelemään sitä ihan aktiivisen tapahtumakohtauksen tasolla. Juuri sitä tuntuu koko potpurista puuttuvan: yksinkertaisesti eteneviä aktiivisia, juonellisia kohtauksia.

Myös paljon odottamani lotta-teeman avaaminen jäi mielestäni melko pinnalliseksi ja ennalta arvattavaksi. Katsoja sai itse tehdä päätelmät ja analyysit lottien suhteesta sotaan. Sen näytelmät jättivät varsin viitteellisille puitteille. Sen sijaan ylidramaattista kuolema-, itsemurha-, hulluus-akselia käytiin tylsistymiseen asti läpi.

Olavi Paavolainen pilkkaa Fanni Luukkosta koskemattomaksi neidoksi, mutta muuten näytelmä ei juurikaan viljele vanhaa myyttiä seksuaalisesta vedosta ja sukupuolirooleista. Omapäinen lotta (Lotta Kaihua) viettelee metsäneläimiksi nimettyjä miehiä metsässä hillopurkkinsa avulla. Muutenkin naiset ovat halukkaita, ottavat sen minkä haluavat ja kantavat vastuun siinä missä kihloihin pakotetut ukotkin. Suvun isoisoäidille syntyy Kati Kaartisen Mykkäsissä liuta lapsia, joiden isästä kukaan ei tiedä, sillä mies on kaatunut rintamalla.

Seksikohtaukset on myös toteutettu poikkeuksellisen uskottavasti ja teeskentelemättä aina jonkin tavaran kautta. Eräässä kohtauksessa saatilta puskiin hypänneet pyörittävät himon hetkellä nurinpäin käännetyn pyörän poljinta, toisessa kohtauksessa hivellään kottikärryjen kahvaa ja lopulta pompuutetaan sitä raivokkaasti. Ja tässä mainitsemassani kohtauksessa nuollaan ja kaavitaan hilloa purnukasta. Näyttelijät voivat heittäytyä seksille ominaiseen villiin leikkiin ja iloon paljon uskottavammin kuin perinteisessä nytkytysliikkeen mimikoimisessa.

Plussaa sukupuoliroolien ennakkoluulottomasta sotkemisesta, muutamista herkkukohtauksista ja parista hykerryttävästä roolisuorituksesta.

Miinusta sanoman täydellisestä katoamisesta, hajanaisuudesta ja kuolettavasta pituudesta.

Parasta illassa oli kuitenkin lauttaa odotellessa tuomiokirkon taakse kadonnut ja kirkon takaapäin verenpunaiseksi maalannut aurinko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s