Imago tekee rahaa taiteen selkänahasta

Taas kerran saamme huomata, kuinka verkko-Hesarin jutun kiinnostavuus tulee vasta kommentointilaatikosta (Kulttuuri 14.3.). Otsikolla Jania ja Riikoa voi vain yksinkertaisesti rakastaa nuoret kovan luokan taiteilijat Jani Leinonen ja Riiko Sakkinen korostavat omaa erinomaisuuttaan taiteen kentällä sanomalla muun muassa:

”Se korostuu, koska taidemaailmassa on niin paljon sellaisia jotka ei pärjäisi muussa bisneksessä päivääkään. Tää on niin tunareiden konteksti, että täällä on helppo loistaa vähillä lahjoilla.”

Jännä on heidän haastattelussaan huomata se varsin hyvin tunnettu ja varsin kuoliaaksi vaiettu tosiasia, että kuvataiteen tekijän pitää olla sekä oma mainostoimistonsa että oma jakelijansa. Se, että suurin osa taiteilijoista yhä tekee taidetta nimenomaan taiteen itsensä vuoksi, ilmaistakseen jotain, on poikien silmälaseilla vanhanaikaista tunarointia. Saman näkökulman luen myös itse jutusta niin kuin kaikista niistä yleisökommenteista, joita olen kuullut ja lukenut siitä, kuinka apurahojen perässä juoksevat taiteilijat saisivat leikata tukkansa ja mennä töihin.

Sillä, kuinka monta ihmistä tavoittaa, on enemmän väliä kuin sillä, millä sanomalla heidät tavoittaa. Tosi-Tv on tullut taiteen kentälle kömpelöin painijansaappain: kunhan ihmiset näkevät minut!

Kah, tässähän on ratkaisu: pitää vain olla sopivan valloittava mediapersoona ripauksella vittumaista provokaatiota, että saa töitään myytyä kuin makkaraa, kuten jutussa niin osuvasti sanotaan. Harmi, että harvoilla kuvataiteilijoilla on varaa omaan galleriaan ja shamppanjatarjoiluun. Yleisempää tuntuu olevan avajaisissakin se tonkkaviini ja sipsipussi. Mutta yleisesti ottaen keskitynkin avajaisissa tarjoilujen sijaan siihen, mitä on pantu seinälle.

Koskettavaa eli mielenkiintoista taidetta, oli sitten kuvataidetta tai kirjallisuutta, on kuitenkin mielestäni jokin muu kuin blatantisti suoraan ikään kuin ironisiksi iskulauseiksi heitellyt yhteiskuntakriittiset kommentit työvoiman siirtämisestä Vietnamiin ja sosiaaliturvan lakkautamisesta. Hesarin jutusta huomaakin yhden olennaisen asian pelkällä silmäilyllä: taide on siinä mediapelipuheen taustalla kuin lavaste, värikäs ja iso proppi, jonka nimissä voi katsoa kameraan tuima katse silmissään – kuin ajattelisi jotain tärkeää!

Taiteen poissaolo on kuitenkin silmiin pistävää. Taide ei ole pelkkää taidepuhetta, mediapuhetta tai imagonrakentamista. Se, kuinka kukin taiteilija haluaa taiteellaan vaikuttaa ja kehen, on ikiaikainen kysymys, joka jäytää lähinnä katselijoita – ei yleensä itse taiteilijaa. Jännän poikkeuksellista on, että Hesarin haastattelulainauksissa ihan suoraan mainitaan toivottuina taiteen tarkastelijoina miljönäärit; piti oikein tarkistaa, mitä lehteä olin lukemassa, ettei ollutkin The Onion.

Jutun loppua kohti mieleen hiipi epäilys, ettei kuitenkin olisi kyse huijauksesta. Jospa koko juttu kuvasi taidemaailman kaikkivoipia valtaajia kömpelöhkösti parodioivaa ja taidemaailman mediasuuntaisuutta kritisoivaa performanssia, joka suurelle yleisölle toimii totuutena. Miten sen sitten enää erottaisi totuudesta, kun nykyaikana kirjojenkin myyntiluvut tuntuvat olevan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon kyseinen henkilö on poseerannut naistenlehdissä?

Minne taide katosi taiteesta?

14 responses to “Imago tekee rahaa taiteen selkänahasta

  1. on tällä sivustolla availible on englanti?

  2. Ymmärränkö oikein, jos oletan, että kysyt, kirjoitanko myös englanniksi? Kuten kerron Short Storyssa, kirjoitan suomen kielellä, koska se on äidinkieleni ja siten minulle ilmaisuvoimaisin kieli. Minun on mahdoton kääntää kaikkea sisältöä englanniksi.

  3. Taidemaailman tunari.

    Hesarin juttu kuvastaa sitä kuinka näköalattomaksi ja viihteelliseksi taiteesta keskusteleminen on julkisuudessa mennyt.

    He joilla on tarjolla niitä yksinkertaisia iskulauseita ja metrimakkaraa pääsevät esille. Taiteesta on hyvää vauhtia tulossa mäkkärin pikaruokaa.

    Onko siinä sitten mitään pahaa? Mielestäni yksi ongelma on se, että tällainen pikaruokameininki laittaa alaan nöyremmin ja pitkäjänteisemmin suhtautuvat taiteilijat aika omituiseen positioon.

    Pitäisikö heidän rientää julkisuusleikkiin mukaan, palkata oma manageri hoitamaan mediasuhteita ja verkostoitumista vai pitäisikö tilannetta seurata vierestä ja olla se ’taidemaailman tunari’, joka jää parrasvalojen ulkopuolelle ruikuttamaan, sama kuinka hienoja duuneja ateeljen varastoista sattuisi löytymään.

    Osaa näistä ’tunareista’ kiinnostaa vilpittömästi pohtia taiteen syvempiä merkityksiä, se on heille oman elämäntyön suurin haaste. Suomessa on pitkä rivi taiteilijoita, jotka eivät ole yhtä maanisen julkisuudenkipeitä kuin Leinonen ja Sakkinen sattuvat olemaan.

    Näkisin että kulttuurista kirjoittavalla medialla on oma vastuunsa, juuri siitä näkökulmasta hesarin artikkeli herättää lähinnä hämmennystä.

    ”Hesarin jutusta huomaakin yhden olennaisen asian pelkällä silmäilyllä: taide on siinä mediapelipuheen taustalla kuin lavaste, värikäs ja iso proppi, jonka nimissä voi katsoa kameraan tuima katse silmissään – kuin ajattelisi jotain tärkeää!”

    Aika hyvin tiivistetty.

    ps. Terveisiä Taide-lehteen. Suomesta löytyisi paljon muitakin juttujen kirjoittajia kuin Sakkinen tai Leinonen. Veren vaihto voisi välillä tehdä terää.

  4. Taidemaailman tunari

    Lisäyksenä edelliseen.

    ”Jännä on heidän haastattelussaan huomata se varsin hyvin tunnettu ja varsin kuoliaaksi vaiettu tosiasia, että kuvataiteen tekijän pitää olla sekä oma mainostoimistonsa että oma jakelijansa. Se, että suurin osa taiteilijoista yhä tekee taidetta nimenomaan taiteen itsensä vuoksi, ilmaistakseen jotain, on poikien silmälaseilla vanhanaikaista tunarointia.”

    Ongelma tässä kuviossa on oikeastaan siinä että Suomessa taiteen managerointi on edelleenkin hyvin lapsenkengissä. Harvalla kuvataiteilijalla on mahdollisuutta käyttää omaa aikaa omien töidensä markkinointiin ja verkostoitumiseen. Se aika olisi poissa oman taiteen tekemiseltä ja tällöin suoraan poissa teoksen lopullisesta laadusta. Markkinointiin pitäisi palkata manageri, mutta kenellä olisi siihen varaa.

    Usein on ihan tuurista kiinni sattuuko työt löytämään galleristi, kuraattori yms. jolla olisi aikaa ja haluja panostaa yksittäisen kuvataiteilijan markkinointiin. Siltikin perusongelma on pienet kotimaiset markkinat, siksi kuvataiteessa tulisi suunnata voimakkaammin kansainväliselle taidenäyttämölle. Tähän tarvittaisiin kipeästi myös valtion panostusta. Kyse ei ole edes isoista summista, joilla keskikoon galleriat saataisiin paremmin mukaan kansainvälisiin ’art fair’ kuvioihin mukaan.

    Aiemmin pidin mielenkiintoisena Leinosen konseptia Pikasson yhteydessä ja sitä kuinka hän yrittää sohia kotimaisia kuvioita ja ajattelutapoja uusiksi. Nyt en ole enää yhtä varma, hän tekee Sakkisen kanssa lähinnä vahinkoa alan maineelle ja toimijoille. Leinonen ja Sakkinen alkavat olla eräänlaisia taidemaailman Mikkosia, mikä Tosi-TV sarjan seuraava episodi tulee olemaan? Tänä iltana molemmat taiteilijat ovat Maria Veitolan keskusteluohjelman vieraina.

    Sakkinen ja Leinonen todellakin edustavat manifestoimaansa vapaata maailmaa ja samalla ovat jäämässä itse oman manifestinsa paradoksisuuden vangeiksi.

  5. Niinhän se menee, että yksinkertainen iskulause harvoin kertoo totuuden – tai edes osatotuuden. Ei jää tilaa taidekokemukselle tai taidekritiikille, kun taiteilijan pitäisi itse jo hoitaa nämäkin alueet kertomalla, mitä tarkoitti, kenelle sen suuntasi ja etenkin millaista reaktiota odottaa. Taiteen näkyvyyden ei pitäisi olla riippuvaista tekijöiden mediaseksikkyydestä, vaan taiteen itsensä mielenkiintoisuudesta – joka harvoin taipuu pop-laulun sanoiksi.

    Juttua lukiessa tuli mieleeni myös sellainen epäilys, epäröikö toimittaja kirjoittaa kahdesta mukavasta skumppaa tarjoavasta pojasta kovinkaan kärkkäästi – ja vai odottaa, että jonkinlainen ironinen irrottautuminen tulee esiin jo jutun kuvailuosioista. Näinhän ei ole, ellei kyse ole kaunokirjallisuudesta, koska jutulta nimenomaan odotetaan sitä kärkeä, toimittajan omaa panosta ja mielipidettä, joka tässä tapauksessa kutistuu hyväjätkäilyksi pahimmassa mahdollisessa mielessä. Jää vaivaamaan, onko jutun käsittelemien tyyppien taiteessa sitten mitään mielenkiintoista, kun se niin äkisti ja sivulauseenomaisesti sivuutetaan.

    Henkilökohtaisesti ärsyttää myös ihan se, että tämän tyyppiset jutut antavat aika, lievästi sanottuna, väärän kuvan siitä, mitä on olla taiteilija Suomessa. Kuten sanottua, skumppa, oma ateljee ja hienot markkinointi-illalliset eivät yleensä kuulu taiteilijan repertoaariin edes uran huippuvaiheessa. Koska yhä edelleen kyse on siitä taiteesta, ei itse tekijästä ja hänen (itsensä) markkinointikyvyistään! Onko ihme, että apurahakäytäntö näyttäytyy monille ihmisille järjestelmän siipeilemisenä, kun taiteen äänitorvina toimivat nämä oman elämänsä mainostoimistot?

    Jos taiteilijalla olisi varaa palkata manageri, varmaan hän niin myös tekisi, mutta kuinka moni ihminen tiedostaa, että taiteilijat tekevät (usein pysyvästi ja ikuisesti) toista duunia huonoin työeduin ja epämääräisin työsuhtein – muun muassa postilla ja kassalla-, koska apurahat juoksevat suoraan galleristien (tai Temperan) taskuun. Taide todellakin on kutsumusammatti, jos rahan puute, turvattomuus ja täysi suojattomuus vaikkapa sairauden varalta on sen merkki.

    Mietityttää sekin, kuinka monet ihmiset vastaavat tähän, että ”menisi sitten oikeisiin töihin” tai ”ei työn ole tarkoituskaan olla kivaa”. Niin pihalla täällä ollaan siitä, minkälainen ammatinvalinta taiteilijuus on. Seuraavan kerran, kun Tiimarin kassa kääräisee glitterkumisi ja vappuhöyhenesi pussiin, katso tarkkaan, sillä siinä saattaa olla Suomen kuvataiteen (tai muunkin taiteen, toim.huom.) uusi toivo. Kuinka moni muu voi sanoa elävänsä 500 euron kuukausipalkalla, koska on yhteiskunnan silmissä yrittäjä, eikä siten itsensä työllistävänä tarvitse työvoimatoimistoa, sossua tai muutakaan tahoa? Taiteilijan työ on varmaan ainut työ, josta ei saa odottaakaan saavansa palkkaa, mutta pitäisi kuitenkin hallita kaikki luovasta tuottamisesta markkinointiin ja mainostukseen. Ja silti työlleen saa hyvässä tapauksessa omistaa 50% ajastaan, jotta voisi sillä lopulla puolella hampaat irvessä tienata paskan palkkansa jostakin sirpaleisista lähteistä ilman työturvaa tai varsinaista toivetta eläkkeestä tai pysyvyydestä.

    And out.

  6. Se, että taiteilijat koskaan tekevät lapsia, on osoitus geenien itsepäisyydestä, jos mikä. Missä ne sosiaalidarwinistit ovat, kun niitä tarvitaan?

    …hän mutisi itsekseen.

  7. Taidemaailman tunari

    Luultavasti niiden töiden suurennuslasin kanssa etsittyä substanssia tuodaan esille hesarin myöhemmässä jutussa. Tuo juttu oli pelkkä näyttelyn ja taiteilijoiden puffi, joka vielä tarkoituksella ajoitettiin ilmestymään eri aikoihin paperi- ja verkkoversioihin, lauantaille paperi- ja tiistaille verkkoversio. Sinällänsä mielenkiintoista että hesarin toimittajalla oli löytynyt irroittaa peräti viisi tuntia jutun tekemiseen ja kuinka ohkaisesti siitä viidestä tunnin sessiosta oli irronnut asiaa lopulliseen juttuun.

    Olet oikeassa siinä että tällaiset jutut antavat yleisölle täysin väärän kuvan taiteilijoiden mediaani-arjesta. Tietenkin näyttelyn avajaiset ovat hieno juhlahetki, mutta se on vain se kärki joka näyttäytyy suurelle yleisölle, kun arki onkin ihan jotain muuta.

    Uskon että aika moni muukin alalla toimija katselee tätä touhua hämmennyksen vallassa, mutta toisaalta siihen ei halua lähteä mukaan, koska silloin Leinosen ja Sakkisen provokaatio saisi vain lisää vettä myllyynsä. Varmaankin tulevassa Taide-lehdessä löytyy aiheesta jotain polemiikkia.

  8. …suurennuslasin kanssa etsittyä substanssia…

    Kyllä, oi kyllä! Jäämme odottavalle kannalle sekä Hesarin että Taide-lehden suhteen, joita molempia pääsen yleensä urkkimaan toisten, lehtitilauksen kaltaisia ylellisyyksiä harrastavien tuttujen luona.

  9. En usko että Sakkisella tai Leinosella on varaa mainostoimistoon, heillä on vain ollut pokkaa soittaa mainostoimistoon ja mainostoimisto on ymmärtänyt molempien yhteiset edut ilman rahaakin. Sakkisella ja Leinosella on myös ollut pokkaa tarjota toimittajalle shampanjaa ja pitää lehdistötilaisuus hotellisviitissä ja puhua siitä miten rikkaat riistävät köyhiä, miten media vääristää todellisuutta ja miten huonosti maailma voi. En tiedä taiteesta juuri mitään, mutta tämä jos mikään on teatteria, jossa puhutaan oikeista, syvällisistä ja monia koskettavista asioista. Taideteosten kompositioista ja väreistä en ole heidän kuulleen puhuvan, ja hyvä niin, ainakin minulle joka ei niistä mitään tiedä. Tänään oli Hyfvudstadsbaledissa juttu Leinosen ja Sakkisen näyttelystä, jossa puhuttiin niin syvistä sisällöistä, etten ole ennen kuullut. Eikö media ole teatteria? Ei sen varaan kannata identiteettiään rakentaa. Leinonen ja Sakkinen tekevät juuri sen minulle näkyväksi.

  10. Taidemaailman tunari

    ”En tiedä taiteesta juuri mitään, mutta tämä jos mikään on teatteria, jossa puhutaan oikeista, syvällisistä ja monia koskettavista asioista.”

    Tämä oikeastaan on Sakkisen ja Leinosen perusongelma, koska heillä ei ole mitään sanottavaa ja etenkin Leinosen väläyttämä ’en halua edustaa kokoomuksen ja keskustan luotsaamaa Suomen hallitusta Venetsian Biennaalissa’ on täyttä hölynpölyä.

    Aiemmin Leinonen teki yhteistyötä Bob Helsingin kanssa, nyt Leinonen ja Sakkinen ovat nyt mukana jonkin uuden mainostoimiston mainoskampanjassa, levittävät samaa merkityksetöntä soopaansa internetissä.

    Jani Leinonen on taitava hyödyntämään mediaa taiteen ja tekemisiensä markkinoinnissa, lisäksi hän on luonut laajan verkoston uransa edistämistä varten, tässä ei ole kyse mistään sen erikoisemmasta asiasta. On oikeastaan hauskaa seurata kuinka taidemaailmaa viedään kuin pässiä narussa, huijaam.. siis oikeilla suhteilla pääsee yllättävän pitkälle, ainakin Venetsian Biennaaliin asti.

    Tässä hyvä esimerkki Leinosen ja kumppaneiden tavasta toimia.

    ” Taiteilija ja tavaramerkit
    Jaana Rämä | 21.1.2008 16:56

    Pop-taiteessa, ja nykytaiteessa yleensäkin, on jo pitkään käytetty olemassaolevaa, painettua kuvaa erilaisten taideteosten lähtökohtina. Siinä ei siis sinällään ole mitään uutta. Uutta voisi olla se, että joku yritys vaivautuu pahastumaan oman kuvallisen aineistonsa taiteellisesta uudelleenkäytöstä. Tekijänoikeudet tulisi jokaisen kuvan ammattilaisen tunnustaa, ja noudattaa niitä. Siinä samalla tulisi kunnioitettua myös alkuperäisen kuvan tekijää ja hänen työtään.

    Jani Leinosen kokoama, Elovena- aiheinen näyttely Galleria Huoltamolla oli täällä Tampereella esillä viime vuoden syksyllä, melkeinpä ilman kohua ja mekkalaa. Kuvat eivät antaneet siihen mitään aihetta. Miksi siis kohista lehdistössä juuri nyt? Mahtaisiko siihen olla syynä taiteilija Leinosen helmikuussa Helsingissä galleria Krista Mikkolalla avautuva yksityisnäyttely? Hyvä mainosmies, anteeksi taiteilija, osaa aina asiansa…onnea silti Janille, myös tämän tapauksen johdosta!”

    http://www.hs.fi/keskustelu/Taiteilija+Jani+Leinonen+selitti+uutta+Elovena-tytt%F6%E4%E4n+Raisiolle/thread.jspa?threadID=95192&tstart=0&sourceStart=0&start=20

    Tässä tyypillinen esimerkki kuinka kohua käytetään näyttelyn mainostamiseen. Halpaa? No eipä sillä varmaan väliä, kun hesarikin on juonessa mukana.

    Huomasiko kukaan kuinka Leinonen alkoi eilen takeltemaan Arto Nybergin ohjelmassa, kun häneltä kysyttiin itsensä brändäyksestä? Omituista miksi Leinoselle tämä asia on niin vaikea pala, vaikka on ilmiselvää että juuri se on ollut hänen tekemisiensä kulmakivi uran alusta asti.

  11. Mielenkiintoista keskustelua, ei voi muuta sanoa. Tässä kommentissa haluan kuitenkin irrottautua esimerkkihenkilöistäni ja puhua siitä, minkä takia Hesarin juttu sai minut alunperin tänne blogiin kirjoittamaan.

    Minä mietin Hesarin, Hoblan ja ties minkä Metron sivuja selaillessani niitä eri alojen taiteilijoita, joiden jääkaapissa makaa nahistunut porkkana, joilla ei ole varaa olueen lähikuppilassa saati shamppanjatarjoiluihin toimittajille ja joiden työskentelyolosuhteet jo yksinään saattavat olla sekä epävarmat että (etenkin Helsigissä) kohtuuttoman hintaiset. Mielessäni on myös muutama taiteilija, jotka eivät ole voineet toteuttaa mm. veistosideoitaan, koska heillä ei yksinkertaisesti ole varaa itse materiaaliin. Silti taiteen ilmaisukyky on heille sen kaiken arvoista, sen veitsen terällä taiteilun sietämisen, sen kaupankassailun ja öisin, viikonloppuisin, aamuisin työhuoneella puurtamisen arvoista ovat ne lyhyet hetket, kun työt edes ovat esillä, ne harvinaiset kiittävät palautteet, se että saa jakaa maailmansa sillä ainoalla mahdollisella tavalla – edes jonkun kanssa. Ehkä.

    Jos olisi toinen tapa, kaikki tekisivät niin. Mutta ei ole.

    Toiset taiteilijat ovat mediaseksikkäitä, eikä se tietenkään ole heidän vikansa tai vika ylipäätään, vaikka sana mediaseksikäs onkin varsin vastenmielinen. On toki hyvä, jos taiteilija on luovuuden lisäksi myös sanavalmis ja taiteensa merkityksistä ja työnsä tähtäimestä selvillä niin, että pystyy siitä kommunikoimaan. Silti itse taiteen tulisi toimia sinä kommunikattorina. Muuten se ei ole taidetta, vaan jonkinlainen pamfletti tai julkisuustemppu. Sillä se juuri on taiteen idea: jakaa kokemus, joka on jakamattomissa.

    Siitä, mistä ei voi puhua, on tehtävä taidetta.

    Toisten taiteilijoiden teoksia on niin sanotusti helppo lukea, ja siten ne tarjoavat minuuttiymmärrystä ja minuuttiavauksia harrastavalle lehdistölle sopivia polemiikkiaineksia. Eikä siinäkään ole mitään vikaa. Jos taide tai taiteilija on otsikoissa, on se aina jossain määrin voitto kaikille. Mutta millä hinnalla?

  12. Tässä vielä ote Jukka Yli-Lassilan taidekokemusta metsästävän ihmisen arviosta Leinosen ja Sakkisen näyttelystä, jossa itse taideteokset saavat aikaan vain kosmisen yksinäisyyden tunteen.

    ”Leinonen ja Sakkinen ovat taiteilijoina – yhdessä ja erikseen – luoneet itsestään kokonaistaideteoksen, jonka kokemiseen pelkkä näyttely ei enää oikein riitä.

    – – –

    Taiteilijat ovat itse muokanneet – median suosiollisella avustuksella – itsensä johdonmukaisesti jalostetuiksi kulutushyödykkeiksi. Tässä prosessissa yksittäisen maalauksen tai muun fyysisen teoksen merkitys on vähentynyt.”

    (HS 31.3.) Kursiivit by Essi.

  13. Taiteen suhteen on väärin ajatella pelkistetysti – itse karsastan molempia toisensa poissulkevia ääripäitä tässä aiheessa. Taidetta ei pitäisi tuottaa kaupallisesta näkökulmasta, mutta kyllä taiteilijan pitäisi selvitäkseen tässä maailmassa oppia myös markkinoimaan omaa työtään. Jos vertaa esimerkiksi Yhdysvaltojen taiteilijatouhuun, jossa ei monikaan taiteilija avustusta saa miltään instanssilta, ja kilpailu on kovaa, on taiteilijoiden ollut pakko kehittää itselleen liiketoimintamalli selvityäkseen. Kyllä heillä näyttää olevan aikaa luoda hienoakin ja omaperäistä taidetta ja silti markkinoida sitä itse eteenpäin. Eikä siellä kaikilla mitään manageria ole. Luin tässä erään jenkki-kirjan ko. aiheesta ja siinä sanottiin kylmä tosiasia, että markkinointiin pitäisi käyttää yhtä paljon aikaa kuin taiteiluun. Tältä pohjalta he siellä rapakon toiselta puolelta lähtevät ajattelemaan. He toisaalta säilyttävät oman taiteellisen lähtökohtansa ja lisäävät siihen markkinoinnin. Onko tämä niin pahasta? Onhan siellä myös paljon kaupallistakin tekijää, mutta eläköön niinkuin haluavat, who cares, kenen oikean taiteilijan kanssa he muka kilpailisivat?

    Miksi Suomessa tuntuu olevan niin suuri halu asetella markkinointi ja taiteellinen vapaus vastakkain, kun ne voisivat olla sovullisesti vain kolikon toisia puolia. Jani Leinonen saa puolestani olla mitä tahansa mieltä asiasta. Miksi edes yrittää päästä tällaisissa asioissa sopuun kenenkään muun kanssa kuin oman itsensä?

  14. Omasta mielestäni Hesarin jutussa korostuu taiteilijuus rakennettuna imagona, joka on kärjistetty, provosoiva ja jolla pyritään erottautumaan. Kuvataan taiteilijuutta ja taiteilijoiden elämäntyyliä. Itse taide tai sen tekeminen jäävät taka-alalle. Räiskyvä, kiehtova ja näyttävä taiteilija saa näkyvyyttä ja kiinnostaa medioita. Arkielämästä poikkeavat shamppanjat yhdistyvät tähteyteen ja glamuuriin. Eihän taiteilija (/taiteilijan imago) voi olla tavallinen, jos ja kun hänen odotetaan luovan jotain uniikkia.

    Idols-tähteys lienee kuvaava esimerkki siitä, että ensin löydetään/rakennetaan persoona/tähti ja vasta sitten ruvetaan työstämään ja markkinoimaan teoksia. Nuoren polven taiteilijoiden kohdalla harkittujen imagojen rakentaminen tulee mielestäni yhä vahvemmin esille, eikä tähteyden esittäminen tai tavoittelu enää koske ainoastaan elokuvia tai populaarimusiikkia. Erottuva imago toimii valttina teosten markkinoinnissa, kuten yllä on jo todettu, mutta sivuoireena on huomion kiinnittyminen taiteen sijasta taiteen tekijöihin. Näkisin, että syitä taiteilijakeskeisyyteen ovat mm. nykyinen julkisuuskulttuuri ja romanttisen taiteilijakäsityksen kyseenalaistaminen.

    Ideaalitapauksessa ”taiteilija+teokset” lienee tasavahva paketti, jossa molemmat tukevat toisiaan – ellei haluta peräti nähdä, että nämä kaksi ovat yhtä. Taiteen ja tekijöiden tasapuolinen käsittely mediassa onkin toinen asia. Tulisiko päähuomion pysyä aina taiteessa, molemmissa, ja onko pelkästä taitelijapersoonasta puhuminen näin ollen sama asia kuin tyhjänpuhuminen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s