Pimeän opetukset

Olen viime aikoina tutustunut dokumenttielokuvan kenttään. Joskus aikanaan (hyvin, hyvin kauan sitten) ajattelin jopa rupeavani dokumentaristiksi. Niihin aikoihin kaikki tuntui olevan vain ryhtymisestä kiinni. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että dokumenttielokuvien taidelaji on omanlaistaan luovuutta vaativa, eikä monikaan tiukka journalisti, vakaakätinen fiktion ohjaaja tai sanoilla leikittelevä mielipideautomaatti (minäkö? ei kai sentään) voi sen kenttää millään tavalla rikastuttaa. Paitsi kommentoimalla. Niinpä aion nyt kommentoida dokumenttielokuvaa.

Onko nimi Werner Herzog tuttu? En minäkään Herzogin tuotantoa tuntenut ennen kuin näin Grizzly man– ja Lessons of darkness -dokumenttielokuvat. Herzog tekee vaikeaksi elokuvistaan puhumisen, koska vaikka ne ovat dokumentaarisia, kommentoivia, tosikuvaan perustuvia, ne ovat kertojan äänen (ihastuttavalla rikkoutuneella englannilla puhuvan ohjaajan itse) läpitunkemia. Grizzly man perustuu kuvattavansa Timothy Treadwellin omaan 100 tunnin materiaaliin elämästään (karhujen-) luonnonsuojelualueella Alaskassa, johon Herzog tuo lähinnä näkökulmansa. Lessons of darkness taas keskittyy maisemalliseen helikopterista kuvattuun kuvamateriaaliin Persianlahden sodan öljytuhoista, jota Wagnerin (jonka itse väristyksistä tunnistin, oh minua snobielitistiä!) ja Arvo Pärtin (jota en itse tunnistanut) musiikki siivittää kauhistuttavaa sanomaa voimistaen. 

Se juuri on olennaista, ja saa minut miettimään dokumenttielokuvaa lajityyppinä. Nämä elokuvalliset esseet ovat kaukana siitä, mitä vaikkapa kirjailijoiden tai muiden merkki-ihmisten elämästä kertovat dokumentit ovat nostaneet lajityypin valokeilaan. Herzog tekee esseististä taidedokumenttielokuvaa. Kuvaavaa on, että Herzogin tyyliä on kutsuttu wagneriaaniseksi. Herzogin yhteydessä mainitaankin (Uuden saksalaisen elokuvan yhteydessä) lempiohjaajani Wim Wenders ja Rainer Werner Fassbinder, jotka molemmat ovat tehneet merkittävää, omanlaistaan taide-elokuvaa. (Lisäsin tuon omanlaistaan varmemmaksi vakuudeksi osin nukkeanimaationa toteutettua Faustia hetkisen muisteltuani.)

Palatakseni varsinaiseen aiheeseeni Grizzly Man tuntui pelaavan päähenkilönsä karhujen kynsissä kuolleen Timothy Treadwellin ajatuksia vastaan. Tarina, jonka Herzog päätti kertoa, ei ollut tarina, jonka Treadwell olisi halunnut kertoa. Sillä tavalla kuvattavansa avuttomuuden ja heikkouden näyttäminen ja hyväksi käyttäminen on sekä ihailtavaa että hiukan epäilyttävää. Mihin myötätuntoani katsojana oikein käytetään, jos ei ”luonnonsuojeluteeman” ryhdittämiseen?  Herzog vetää rajan ihmisyyden ja luonnon välille niin yksinkertaisesti, sillä tarinan lopullinen ratkaisu on jo hänen tiedossaan. Treadwellin uho ja hyväuskoisuus (ja onni karhujen ystävyydestä!) saavat näkemään jotain olennaista ihmisyydestä, ei niinkään karhuista, juuri loppukohtauksen valossa. Kameralle kuin päiväkirjalleen yksin metsissä puhuva Treadwell rinnastuu kuvassa karhuihin, joista hän auttamatta poikkeaa olennaisesti: hänen yhteisönsä on muualla. 

Herzogin taito on olla sanomatta kovinkaan paljon ääneen. Hän käyttää jonkin verran haastatteluja, jotka usein valaisevat asiaa hitusen toisesta näkökulmasta kuin pääasiallinen materiaali – tai sitten syventävät kuvaa. Kertojanääni, vaikkakin johdatteleva ja dominoiva, ei ole läsnä välttämättä kovinkaan suuressa määrin. Katsojalle jää suunnaton valta ja se hämmentää. Minunko pitää päättää, mitä tästä ajattelen? Näiden vaikuttavien tuhoutuneen kaupungin, maan, tulen, vedeltä näyttävän öljymeren kuvien jälkeen? Näiden kettujen kanssa leikkimisen ilonkiljahdusten jälkeen? 

Sanoma jopa hämärtyy oopperamaisesta otteesta. Lessons of darkness loppuu palomiehinä kuvattujen miesten lietsoessa sammuneen palon uusiin liekkeihin polttopulloilla. Kertojanääni maalaa kuvasta mustaa hulluutta. Joku järkihän siinä täytyy olla. Eikö pidäkin? Juuri siksi Herzogin elokuvat eivät kulu loppuun tai katoa mielestä. Kuvat jäävät elämään voimakkaammin kuin sanat. Niillä on oma sanomansa. 

Vai mitä sanoisitte Fata morganasta, jonka kymmenen ensimmäistä minuuttia lentokone laskeutuu kuumuudesta läikehtivälle kentälle, uudestaan ja uudestaan? ’Go with the flow’ on ainoa oikea ohje Herzogin teosten katselemiseen. Niitä voi ymmärtää vasta, kun on päästänyt irti pakonomaisesta tarpeestaan ymmärtää kaikki.

2 responses to “Pimeän opetukset

  1. Herzog ohjasi Valencian Parsifalin hiljan, joten mies taitaa olla wagneriaani. Muinoin hän työskenteli muutaman Mick Jaggerin (!) kanssa elokuvassaan Zitzcarraldo. Kuvausten pitkittyessä Jagger joutui lähtemään kiertueelle bändinsä kanssa, ja Herzog joutui vaihtamaan pääosan esittäjää. Jälkeenpäin Herzog sanoi, että Sir Michael oli paras näyttelijä, jonka kanssa hän oli koskaan työskennellyt. Mitähän olisimmekaan kokeneet, jos kyseinen Sir olisi hylännyt dinosaurukseksi muodostuneen bändinsä ja antautunut näyttelijän uralle, quien sabe?

  2. Ha! Meinasin puhua Herzogin wagneriaanisuudesta enemmänkin, mutta koska tieto tuli välikäden (wikipedian) kautta, en viitsinyt teeskennellä sivistyneempää kuin olenkaan. Parsifalia juuri oli Lessons of darknessissa – lisäksi *tietenkin* ilmeisiä Rheingoldia ja Götterdämmerungia. (Näyttävätpä nimet oudoilta näin suomalaisittain taivutettuina!)

    Käsitin tosiaan, että Herzog on nykyisin yksinomaan keskittynyt oopperatöihinsä. Toivon, että tekee vielä taidedokumenttiakin, sillä näistä ei kyllä paljon vaikuttavammaksi pääse. Onhan oopperalavalla kuitenkin jotain ohjausta oleellisempaakin. Eikö?

    Jk. Äärimmäisen harmillista, että Jagger jouduttiin vaihtamaan. Olisin *niin* halunnut nähdä hänet Herzogin tyylin ruudussa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s