Antakaa minulle rakkaus

”Olen rakastunut!”
avaa Anna Yksityiset keskustelut.

Siitä rakentuukin näytelmän ja keskustelujen draama, ristiveto, sillä Anna on naimisissa Henrikin kanssa – ja rakastunut Tomasiin, nuoreen pappiskandidaattiin. Perinteisen kolmiodraaman neljänneksi osapuoleksi tuodaan perheystävä, rippipappi Jacob, joka tarjoaa Annalle johdatusta. Siten neljänneksi osapuoleksi otetaan myös usko, ja uskon epäröinnin kuvauksesta huolimatta asettuu kristillinen käyttäytyminen oletusarvoksi näytelmän henkilöille. Avoimien ovien taiteellinen johtaja Heini Tola ei ole ohjauksessaan pyrkinyt uudistamaan tai perustelemaan Jumalan hahmoa, uskon määräävää merkitystä 20-luvun perheenäidille ja hänen läheisilleen.

Yksityiset keskustelut pohjaa Ingmar Bergmanin äidin päiväkirjoihin, mikä tuo siihen omanlaistaan kiinnostavuutta. Äidin ja isän, Annan ja Henrikin, joita Wanda Dubiel ja Jukka Pitkänen hyvinkin syvästi esittävät, hahmot ovat moniulotteiset. Itsekkyys ja uhrautuvaisuus, rakkaus ja omistushalu, sanan noudattaminen ja hyvä tahto – avioliiton saman köyden vetämisen mustat ja valkeat tulevat kaikki esiin molemmissa hahmoissa. Bergman ei pelännyt kirjoittaa ambivalenssista, ihmisluonteen perimmäisestä häilähtelystä hyvästä pahaan, edes omien vanhempiensa kohdalla.

Ajankuvaa ei näytelmässä juurikaan maalata ja ikäväkseni on sanottava, että se osoittautuu suureksi puutteeksi samastumiselle. Annukka Pykäläisen lavastus ja puvustus ovat minimalismissaan pyrkineet eroon elokuvamaailman runsaudesta. Ryppyiset farkut Henrikin jalassa ja Annan paljaat jalat kerta kaikkiaan hätkähdyttävät irti näytelmän maailmasta. 20-luvulle ei ihan matkusteta pelkällä takin vaihtamisella. Ja kuitenkin juuri tämän kaltaiselle aviodraamalle ajankuvan rakantaminen olisi oleellista, koska tragedian muuttumattomasta luonteesta huolimatta nykymaailmassa ero ja rakkauden perään lähteminen olisivat tuntuneet todennäköisemmiltä vaihtoehdoilta kuin hermoromahduksen saaneen, lapsia pahoinpitelevän miehen kotirouvaksi jääminen. Vieläpä, kun liiton ilmaistaan olevan rakkaudeton ja muutenkin epätyydyttävä – ainakin Annan osalta. Kun näytelmään tuodaan myös Annan äiti Karin, rouhea Tiina Wecström, joka sanoo varoittaneensa Annaa, että avioliitto Henrikin kanssa tulisi olemaan vaikea, herää kysymys, miksi Anna ylipäänsä meni Henrikin kanssa naimisiin. Pettäminen saadaan näyttämään Annan ainoalta emotionaaliselta vaihtoehdolta, vaikka hänkin loppujen lopuksi on valinnut osansa itse.

Ikävä kyllä Annan rakkaus, jota Wanda Dubiel osin erittäinkin hienosti markkeeraa – osin hiukan asetelmallisesti, teatterielkeellisesti – ei tule todeksi, sillä rakkauden kohde Tomas (Mikko Pörhölä) jää vain epävarmaksi ja yhdentekeväksi pelokkaaksi pikkupojaksi. Annan rakkaus näyttää kukkivan ihan itsestään ja se tekee hahmosta takertuvan ja epätoivoisen naisen kuvan huonossa mielessä. Kolmiodraamalta menee pohja, kun sillä on vain kaksi osapuolta; siltä katoaa suunta. Tässä taas ajankuvan terävöittäminen olisi tarpeen, aiheen radikaalius ja puolisoiden välien jäykkyyden syyt sekä vallan epätasapaino eivät vain tule ilmi Heini Tolan sovituksesta.

Etenkään loppukohtaus ei ajattomassa näyttämömaailmassa toimi. Pelkkä tekstin puhuminen ilman sen kummempaa tapahtumallisuutta on jo lähtökohtaisesti todella vaativa asetelma näyttelijöille. Kun kuvaan vielä lisätään uskonnollinen retoriikka, jonka avulla koko onnettomuus pyritään ratkaisemaan, jään katsojana ymmälleni. Ensimmäisessä kohtauksessa rippipappi Jacob, jota myös hiukan pönäkästi näyttelee Jukka Pitkänen, käynnistää tapahtumaketjun kehoittaessaan Annaa kertomaan totuuden miehelleen. Seurauksista viis. Se on ”oikein” ja siksi niin on tehtävä. Loppukohtauksessa Anna palaa Jacobin tykö kymmenen vuoden päästä ja hetkeen yritetään maalata sovituksellisuutta, jota itse tekstissä ei ole. Annan kertomuksen päätteeksi Jacob sanoo olevansa helpottunut siitä, miten asiat menivät. Onnettomuus, rakkaudettomuus, väkivaltaisuus ja henkinen piina eivät sanan ja vihkivalan noudattamisen rinnalla paina paljonkaan. Tähän loppuu tarina.

Siis mitä? Eihän jokaisen teatterikappaleen nyt onnellista loppua tarvitse saada, mutta tällainen mitätön, moraalista kannanottoa välttävä epävireeseen jääminen on liikaa. Missä on katharsis? Vai pitäisikö katharsis saada Annan rippiyön muisteluksesta, kun hän ensin päättää, ettei voi osallistua konfirmaatioon, mutta päätyykin lopulta ajattelemaan, että ” tahtoo tehdä hyviä tekoja”. Olisiko parempi teko lapsien ja hänen kannaltaan kuitenkin ollut jättää se hullu mies ja elää vaikka yksin? Vai parantaako Jumalan seuraamisen ajatus senkin tuskan ja siten aiheutetut lasten traumat? Minä en saa siitä otetta, en minkäänlaista.

Tuntuu hiukan samalta kuin taannoin ensi-iltaan tulleen Päätalo-elokuvan kohdalla, kun kustantamon ja tuotantoyhtiön edustajat esittelivät Päätalon ”aivan tavallisena miehenä” ja siten jotenkin ihailtavana. Minä ajattelin, että tavallinen mies ei pettäisi vaimoaan kenen tahansa pikkutytön tai baarissa tapaamansa naisen kanssa, jättäisi lastaan ja tämän äitiä oman onnensa nojaan tai käyttäytyisi muutenkaan kuin pahki puskeva sonni. Tavallinen mies on siis mustasukkainen, itsekäs ja kyvytön empatiaan? Ei minun mielestäni, enkä siksi voi samastua Henrikin, Päätalon tai kenenkään muunkaan väkivaltaisuuttaan, hulluuttaan ja kostonhimoaan toisen syyksi panevan sielunelämään.

Antakaa minulle oikea rakkaus, se jossa molemmat näkevät toisensa ja tekevät rakkauden tekoja. Niitä on enemmän kuin se yksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s