Jos maailma tuhoutuu, kuinka käy kielen?

Olen tässä lueskellut Margaret Atwoodin tuotantoa läpi uudella silmällä. Muistan pitäneeni Atwoodin läpimurtoteoksesta Orjattaresi luettuani sen joskus 90-luvulla, mutta suhtautuneeni siihen kuin johonkin lukukirjaan, jolla ei sen kummempaa merkitystä ole kuin viihdyttää. Jännällä tavalla tuolloin vetävyys ja viihdyttävyys siis saivat minut arvioimaan kirjan kulutustavaraksi, eikä vaikkapa klassikoksi. (Tästä aiheesta tulikin Pentinkulman päivien klassikkopaneelissa jo paasattua, riittämiin.)

Päästyäni ajattelutavasta eroon, on ollut kiinnostavaa lukea Atwoodin kirjoja uudestaan.

Etenkin Atwoodin tulevaisuuden dystopiat ovatkin merkillisen vetäviä, vaikka niiden kerrontahetkellä päähenkilö usein on hyvinkin rajatun toiminnan tilassa. Niin on Orjattaresi-romaanissa sekä teoksessa Oryx ja Crake. Tarinat keskittyvät suurelta osin maalaamaan hitaasti esiin sitä, mikä on jo tapahtunut. Näin päähenkilö voi turvallisesti toimia kaikkitietävänä kertojana, joka silti saattaa jättää joitain asioita kertomatta, on puolueellinen tai unohtaa asioita – ja jopa tunnustaa oman puutteellisuutensa. Niinpä jokainen kerronnan aukko on ikään kuin kohosteinen ja osoittaa lukijalle jotain, mitä ei ole haluttu valmiiksi pureskella. Näin lukija saa lisää tilaa, eikä tule moukaroiduksi aivan kaikella informaatiolla niin mustanpuhuvasti.

Atwoodille ominaista on myös kirjoittaa kertojanäänelle itse kielen muotoja pohtivaa sisältöä. Kielen makustelu tulee yleensä perusteltua juuri kertoja-päähenkilön eristäytyneisyyden kautta, sen kautta, että kieli on hänelle ainoa väline, joka vielä muistuttaa menneestä sosiaalisesta maailmasta sekä sen ihmisistä. Oryxissa ja Crakessa kertoja muistelee sanoja, joilla ei tuhoutuneessa maailmassa enää ole viittauksenkohteita. Orjattaresi-romaanissa kertoja taas leikittelee sanoilla ja niiden monimerkityksisyyksillä usein jonkinlaisia älyllisiä uusia ulottuvuuksia löytäen. Mihin kieli voi muistuttavuuden kautta viitata, vaikka emme sitä tiedostakaan. Hauskoja ovat myös päähenkilön selitykset geneettisessä sammiossa luoduille Craken lapsille, kun hän pyrkii kertomaan vanhan maailman ilmiöistä ja joutuu selittämään joka sanan, sillä melkein kaikki on tuhoutunut. Osoittautuu mahdottomaksi kuvata monia asioita, koska niistä ovat tehneet merkityksellisiä vain sivilisaatio, kulttuuri, ihmisten väliset suhteet, tavat ja ääneen lausumattomat sopimukset. Maailman tuhouduttua kielikään ei enää merkitse samaa.

Vaikka Atwood ei kerro mitään sunnuntaikävelykertomuksia, tarjoaa hän usein tarinoidensa lopussa jonkinlaista toivoa, vaikka hiukan tahrattuakin. On taito sinänsä päättää kertomus duuriasteikolle, mutta olla myöntymättä yltiöonnellisen lopun vaatimuksiin. Atwoodin luomat maailmat eivät kuitenkaan kannattelisi onnellista loppua perinteisessä mielessä käsitettynä asioiden jumalallisen selviämisen loppupisteenä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s