Eilen sain kumartaa ensi-illassa, enkä joutunut tekemään sitä ennen muuta kuin seuraamaan tunnin verran tanssia. Olin nimittäin Zodiakissa tsekkaamassa Riikka Theresa Innasen While riding the path, I looked up; a bird -teosta, johon olen tehnyt kokemuksellisen runon. Itsetutkiskeluun ja ruumiillisuuden tunnustelemiseen – ainakin minun nähdäkseni – perustuva teos kykeni koskettamaan draamallisen jännitteen sijaan näyttämällä aitoa liikkeen ja liikkuvuuden, kosketuksen, paineen ja keveyden tutkimista.
Sisäänpäinkääntyneisyys ei ollut teoksen virhe, vaan sen voimavara. Ennen tanssin alkamista jokainen katsoja sai lapulla kehotuksen riisua kengät ja laittaa jalkaan villasukat, hengittää pari kertaa rauhallisesti silmät kiinni ja avata ne teokselle. Älyllinen ja arvottava katse on näin helposti riisuttavissa. Kun kengät poistuivat maailman ja minun välistä, olin paljon valmiimpi tutkiskelulle, joka alkoi tanssijoista ja jatkui minun sisälläni.
Ystäväni Miika Hyytiäinen on tehnyt teokseen kokeellisen musiikkitaustan, joka vaihtelee pahaenteisestä industriaalimelusta kauniisiin flyygelillä soitettuihin teemoihin ja tanssijoiden rekvisiitan – kuten vappuhuiskat ja kuiva riisi kulhoissa – avulla tuotettuun musiikkiin. Kaiken kaikkiaan teos on merkillinen synteesi erilaisista tutkiskeluista ja kolahti minuun, ikuiseen ruumiillisuuden tutkijaan, ihan täysillä.
Tanssiteoksen maailmassa runoni muuttuu toisteiseksi, elliptiseksi; se pyrkii tukemaan ja soluttautumaan tanssijoiden luomaan maailmaan. Käsiohjelmassa runo kuitenkin on kokonaisuudessaan painettuna, joten lisään sen tännekin kokonaisuudessaan. Oli outoa kuulla omaa tekstiä jossakin tietyssä yhteydessä, oikeassa elävässä tilanteessa, maailmassa, jonka tutkiskeleva tanssi ja musiikki ovat luoneet. Uusi ympäristö avasi minullekin, itse tekijälle, uusia tulkinnan vaihtoehtoja, jotka eivät olleet kirjoittamishetkellä läsnä, jolleivat alitajuisesti.
Sinä olet paras pakenija. Menet jäseniisi ja jäät sinne. Millä veitsellä voisi erottaa teidät kaksi – rakastuneet – äidin ja lapsen? Olet oma kohtusi ja siemen piilossa sen seitsemännessä mutkassa. Ei kukkia vaan heinää, joka kutittaa sieraimia ja jota on pakko vähän polkea, ihan vähän vain.
Me elämme ikuisesti päällämme yksi vaatekerta liikaa, välillämme se heinänsänki. Puhe ei sitä palvele. Kun niveletkään eivät enää pidättele liikettä, kun verisuonet alkavat palvella silkkaa säikähdystään, kun vain yksi henkäys ei mitenkään voi riittää. Alkaa toiseus hahmottua. Ruumis ei voi levätä sinua vasten. Sen tehtävä painaa sitä niin, että luut alkavat hyvin hitaasti sulaa.
Uupuneet silmänumput tai ihon ärtynyt kuumekaan ei käännä sinun ruumistasi pois. Tässä aukeaa kupin lohkeama, jonka voi vain häpeämättä nimetä ja sitoa. Me emme sido. Me sisältä täydet, me suoliston kukertamat, me sydänveren hiottamat. Me olemme vapaus tässä ratintakaisten yhteiskunnassa. Me emme omista emmekä ohjaa, luoja paratkoon hallitse ainakaan! Me emme valitse.
Meidän on pakko. Sinä – pakenija, minä – sydämesi vetämätön läppä. Kaikista noista hajuistasi, varpaanväleistä korvaamattomiin korvantakaisiin solukkoihisi, jotka haluavat lentää! immuunijärjestelmääsi, joka sieraimissa havisee kaikkien näiden lainattujen metsien syvyydellä.
Anna sen olla.
aaltopahvia 