Lapsellinen suuttumus (Äidille)

Äidillä on yhä edelleen myyttinen, pyhä, rikkumaton roolinsa kulttuurissamme. Jos äiti ei ole täydellinen, hän on paha. Avoimien ovien uusi monologinäytelmä MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on siitä riipivä esimerkki.

Äitienpäivää odotellessani omistan tämän kritiikin ja pohdinnan kaikille äideille, joille on ollut vaikeaa ilmaista rakkauttaan, ja sille omalleni, jolle ei koskaan ollut.

MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on Kari Hevossaaren henkilökohtainen odysseia: se on taistelukertomus äitisuhteesta, joka jättää paljon toivomisen varaa. Hevossaari on sekä käsikirjoittanut näytelmän että näyttelee ”kaikki” roolit. Villi yhdenmiehen show hävettävästä menneisyydestä ja sen peloista on jo lähtökohtaisesti jotakin odotustenvastaista.

Lapsensa syntymän myötä aikuiseksi riistäytymistä yrittävä Petri käy yksipuolista keskustelua hallitsevan ja sairaalloisen mustasukkaisen äitinsä kanssa, jota hän ei omasta päätöksestään ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Äiti on hallitseva, isä poissaoleva, ja tietysti kaikki pojan elämän vastoinkäymiset ovat äidin syytä. Oudon hentoisiksi piirretään sekä äidin että isän hahmo. Yhden repliikin verran tilaa saava isä esitetään hyvänä jätkänä, jonka vaativa myyntityö käy perheen hylkäämisen selityksenä. Äidin hahmolle mikään selitys ei riitä, eikä niitä juuri annetakaan. Epäinhimillistetty järkevyyden ja kylmän vaativuuden hahmo saa kuitenkin pojan puheenvuoroissa – muun muassa loisteliaissa puhelinkeskusteluissa – oudosti aivan ripustautuvan rakastetun piirteitä. Itsemurhalla uhkaava äiti tosiaan tuntuu jollain tavoin epäterveeltä, eikä uhrautumiseen vetoaminen oikein suhteessa lapsiin tarjoa tarpeeksi syytä käytökseen.

Tarina on kaikkien odotusten vastaisesti hauska. Kari Hevossaari on loisteliaan pateettis-koominen Petri, vailla häpeän häivää rintaansa repivä pikkupoika, joka ikuisesti kantaa katkeruutta menetetyistä mahdollisuuksistaan tyttöjen kanssa, diskoista, juhlista; pelosta, joka häneen on istutettu kaikkea ulkomaailmaa kohtaan. Hän ei pääse lopussakaan riistäytymään äidin häneen istuttamasta epävarmuudesta ja pelosta, vaan joutuu sanoutumaan irti koko tilanteesta. Vaikka näytelmässä itseironiaa harrastetaankin, – ulkoisen kertojahahmon kautta ja erilaisin hassunhauskoin biisein – se ei aivan ulotu perusjuoneen asti. Niinpä tarinan eteneminen ja loppuratkaisu näyttäytyvät jossain määrin juvenaaleina, kun ne eivät tule perustelluksi tarpeeksi monesta kulmasta.

Monologinäytelmää on ymmärrettävästi vaikea rakentaa ilman jonkinlaista kaikkitietävyyden illuusiota, mutta tämän näytelmän kohdalla olisi toivonut enemmän maalailua muustakin kuin pojan näkökulmasta. Mitkä ristiriidat Petrin silmien ulkopuolella johtavat tilanteisiin, joissa hän kokee vääryyttä? Miksi äidin mielestä maailma sukua myöten on paha? Onko tosiaan niin, ettei Petriltä nyt jää jotain olennaista näkemättä? Tällaiselle yksiulotteisuudelle perustuva näytelmä on hauska, viihdyttävä, koskettava, mutta se on myös hiukan pelottava. Missä on empatia ja näköalat?

Osin katsojalle jää olo, että aihe on vielä ollut tekijäänsä liian lähellä. Sivuhenkilöiden yksiulotteisuus ja omituiset hengellisyyttä representoivat sivupolut vievät voimaa sinänsä erittäin voimalliselta kertomukselta. Omaa suhdetta vanhempiinsa joutuu varmasti jokainen vanhemmaksi tulossa oleva pohtimaan, sitä enemmän mitä vaikeampi suhde on ollut. Draamallisesti toivoisi kuitenkin henkilöiden motiivien olevan tasapuolisesti uskottavia ja perusteltavissa. Semminkin, kun hulluutta on yleensä mahdoton ymmärtää (hulluudeksi) vain ulkoisesti kuvattuna.

Olennaiseksi pohdinnan kohteeksi näytelmästä nousi juuri äitimyytti, jota vasten näytelmässäkin äitihahmoa peilataan. Äidin teot nyt eivät varsinaisesti ole anteeksiantamattomia, ne ovat sellaisia vain siksi, että hän on Äiti. Isän vastaavat erheet kuitataan yhdellä repliikillä. Miksi äidille ei voi antaa mitään anteeksi? Poika tosin esittää listan, jossa kertoo, mitä toivoisi äidiltään kuulevansa: pelkkä erheen myöntäminen ja anteeksi pyytäminen tuntuisi riittävän tässäkin rajoille, äidinmurhan harkintaan, etenevässä kertomuksessa. Niin herkkä on tasapaino ihmisten välillä. Pidätteleekö äitimyytti äitiä myöntämästä erhettään vai ovatko syyt henkilökohtaisia? Onko henkilökohtaista edes olemassa, kun puhutaan äideistä?

Kari Hevossaaren MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on kaikille nuoruutensa taistot vielä muistaville sopiva herättely, jota vasten voi mittailla omia kokemuksiaan turvallisesti. Jos näytelmän loputtua voi kokea katharttista suuttumusta lapsuudenvääryyksistä, jonka on jo aikaa hylännyt toimimattomana strategiana, on se jotakin olennaista kohtaa koskettanut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s