Kaunis mustelma


”I always thought I could never loose someone if I only photographed him or her often enough”

Vasta nähtyäni Nan Goldinin (1953) diasarjaelokuvat voin ylipäänsä alkaa puhua Kiasman näyttelystä. Goldinin kuvat ovat intiimejä, rajuja, dynaamisia. Taiteilijalla on taito vangita hetkiä ja kadottaa kamera. Kuvat ovat kuin itsestään syntyneitä, sillä kuvissa olijat tuntuvat täysin tiedottomilta siitä, että heitä kuvataan. Rankalla huumeiden käytöllä saattaa olla kuvattavien välinpitämättömyyden tai uhmakkuuden kanssa tekemistä, mutta kuvaajan taitoa häivyttää katsojan ja kuvattavien väliltä kameran linssi se ei lainkaan vähennä. Silloinkin, kun kameralle poseerataan, ovat ilmeet, asenteet ja koko tilanne luettavissa henkilöstä jotenkin vastaanpanemattoman luontevasti.

On kokonaan toinen juttu, tuntuvatko esitellyt henkilöt ja heidän elämänsä luonnollisilta ja tutuilta. Kolhoilla metallihetekoilla, likaisilla lakanoilla, keskellä stumppien, tyhjien pullojen, piikkien ja naisrekvisiitan eletään kiivaasti, hätäisesti henkeä vetäen, äkkiä ennen kuin kaiken täytyy kadota. Goldinin kuvien rajuus perustuu osin siihen, että hän ei pelkää näyttää mitään, ja osin siihen, että elämä hänen ympärillään on ollut poikkeuksellisen anarkistista, vaarallista ja itsetuhoista.

Kuvakertomuksessa The Ballad of Sexual Dependency (1986) rinnastuvat hilpeyttä herättäen ensin naisten juhlailtana esitellyt pehmeähköt hauikset, narkkarisänkiveikkojen rasvattomat käsivarret ja sen jälkeen ammattilaisbodybuilderin kisaposeeraus. Bodybuilder esiintyy kuitenkin pian homorakastajansa kanssa ilmeisesti sairaalan sängyllä, naisten reisissä, rinnoissa ja kasvoissa on mustelmia, murtumia, kaikkia pieksämisen ja viiltelyn jälkiä ja entä ne miehet? He katoavat kuvasta. Sen pimeän voi kukin katsoja täyttää omassa päässään.

Toinen kolmen screenin varaan triptyykiksi rakennettu näytös kertoo taiteilijan siskon kohtalosta, josta on tulla hänenkin kohtalonsa. Esitys alkaa ilmeisesti mytologisella kertomuksella ylisuojelevasta isästä, joka lukitsee tyttärensä tornikammariin (eivätkö ne koskaan opi!). Pitkän tukan suoman pakoreitin sijaan tytär vetäytyy transsendenssiin ja saa itsensä jopa kastettua seinästä ylimaallisesti pulppuavalla vedellä. Hyvin ei tarinassa tietenkään voi käydä uhmasi tytär isäänsä Jumalan tai lihallisen miehen kanssa.

Uskonollisen taiteen Neitsyt Maria -klassikoilla ryyditetty esipuhe tarjoaa allegorian koko seuraavalle omakohtaiselle tarinalle, joka tässä maailmantilanteessa tuntuu käsittämättömältä, uskomattomalta, väärältä. Barbara Holly Goldin lähetetään kotoa laitokseen, koska hän käyttäytyy huonosti, on seksuaalisesta identiteetistään epävarma ja seurustelee itseään vanhemman mustan miehen kanssa (!). Kyllä. Laitoskierre ei yllättäen kykene ”parantamaan” nuoruuden epävarmuuksista kärsivää tyttöä, joten tämä päätyy kävelemään junan alle.

Nan Goldin taas päätyy karkaamaan kotoa 14-vuotiaana ja luomaan oman perheensä, johon kuuluu queer-porukkaa, pahoinpiteleviä miehiä ja naisia, joilla ei ole mitään menetettävää. Kuvamateriaali on välillä niin lohdutonta, että draaman eteneminen kärsii sen painoarvosta, kun ne hyvät hetket eivät millään kykene ylittämään eri kuvakulmista maalattua pimeyttä. Esitys yhdistelee videokuvaa mustavalkoisiin arkistokuviin. Nuoren tytön kasvuympäristöä tehdään elävällä tavalla pelottavaksi, kun vanhoissa kuvissa esiintyviä laitoksen käytäviä käydään videokameralla kuvaamassa. Loputtomia kalseita käytäviä ja muovipäällysteisiä patjoja. Yhtälailla kauheaa liikkuvaa kuvaa tarjoaa taiteilijan itsensä kuvaaminen ompelemassa nahkoihinsa oikealla neulalla tai polttaessa käteensä tupakalla märkiviä haavoja.

Goldinin kuvat onnistuvat välittämään tuskaa silloinkin, kun ne näyttävät rakkautta ja lämpöä. Jokaisessa kuvassa, riemukkaassakin, seesteisessä maisemakuvassa on hänen elämänsä polttomerkki. Huomenna tämä kaikki voi olla jo ohi. Kun kuvassa on vain likainen kahvikuppi, ei voi olla miettimättä, kuka siihen viimeistä kertaa koski. Ja silti kuvat ovat hehkeitä, ylenpalttisia runsaudessaan, väreissään ja kuvaamissaan ilmiöissä. Mustelmakin näyttää yllättävän kauniilta vaaleaa ihoaa vasten. Goldin tekee tavallisesta epätavallista kuvaamalla aivan kaiken, joka hetken juhlissa, kotona, vessassakin – ja epätavallisesta – naisten välisestä rakkaudesta, sukupuolen feikkaamisesta, erilaisista roolileikeistä – hän tekee tavallista tuomalla sen katsojaa niin lähelle, ettei sitä älyllistämällä enää voi väistää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s