Letkeää viivaa ja rapiseva ruskea paperi

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Ville Rannan albumista Isi on vähän väsynyt, mutta milloinkaan ei ole aikaa. Niinpä kirjoitan vain ihan lyhyesti. (Näin ainakin perustelen ajankäytön itselleni.)

Kun nyt puhutaan pienkustantamosta ja henkilön elämäntyöstä, on varmaankin ihan suotavaa mainita myös ilahduttavasta tilauksen tapahtumisnopeudesta.

Juoni on tämänmoinen:
Tilasin Asema-kustannukselta albumin verran ”luonnoskirjaa” luettuani taas Rannan ihastuttavaa blogia (ks. edellinen rantabloggaukseni) liian kärsimättömänä odottamaan uutta merkintää. Albumi tuli ajatuksen nopeudella, napsahti postiluukusta hienosti kuvituksella koristellussa lahjapaketissa – juuri ystävänpäivän kynnyksellä – eikä tarvinnut edes postimaksua maksaa. Melkein tuli huono omatunto siinä villin riemun keskellä. Hyvää vaikutusta vain voimisti se, että odottelin jo toista viikkoa eräitä pitkähköjä arvostelukappalekirjoja, joiden kalmanlinja lähestyy kovaa laukkaa, mutta kirjat vain kikkailivat jossain postin häkeissä. Nekin ovat nyt jo tosin tulleet.

Asiaan! Isi on vähän väsynyt on juuri sitä, mitä Rannan blogin perusteella toivoinkin. Se on letkeäviivaista ja konstailematonta perhedraamaa, arjen kuvauksen herkkua ja sisältää hippusen fantasiaa sekä ajatusleikittelyä. Etenkin se on edukseen vertailussa Rannan journalistiliiton lehteen tekemään sarjakuvaan, joka on yhteiskunnallisessa kommentoivuuden tarpeessaan tälläkin kertaa vain jotenkin lattean staattinen. Ranta osaa nimittäin luoda jännitettä ja juonenvilistystä sinnekin, missä sitä ei näennäisesti ole. Rannalla piirreltyjen naapuripyyhkeen rakastavaisten touhut tai baarin ohi kulkevien ihmisten seuraaminen muodostavat mielikuvitusta kiihottavia juonipolkuja.

Suurimmaksi ongelmaksi albumissa saattaisi nousta välillä pitkähköjen tekstiselitysten lukeminen, elleivät ne olisi niin tosia ja hauskoja. Omaa silmääni vieläpä jollain tavalla miellyttää rehellisesti näkyviin jätetyt ”virheet”: yli viivatut sanat, väärin kirjoitukset, kaiken maailman korjaukset. Tekstaus pysyy samassa linjassa piirrosjäljen kanssa. Se tuntuu spontaanilta ja on ilmavaa, pakotonta. Myös merkitykset tai merkityksellistäminen tapahtuu vaivattomasti, eikä taiteilijan tarvitse kömpelösti käydä alleviivaamaan tunteiden laatua tai hetkien huumoria traagisenkaan tarinan keskellä.

En oikeastaan lainkaan ajattele sitä, mikä osuus sarjakuvassa (niin kuin bloginkaan sarjakuvassa) on totta. Totuudella ja taiteella on kiero suhde, kuten Finlandia-palkittu Hannu Väisänen Parnasson haastattelussa kertoi huomanneensa. Väisäsen kirjat on vieläpä julkaistu ”omaelämänkertoina” – jopa hän itse hyväksyy määritelmän. Silti hän kertoo laskeneensa, että noin 60 prosenttia tarinankuljetuksesta on täyttä fiktiota. Jo kielen olemassa olo, sen luonne, riistää mahdollisuuden tavoittaa todellista todellisuutta. Kun alkaa kirjoittaa, piirtää tai puhua, alkaa kehiä tarinaa, jolla on vain analogian kaltaista muistuttavuutta todellisuuden kanssa. Olemassa olevia rakenteita noudattamalla ei voi muuta kuin luoda kehikkoa.

Ville Ranta onnistuu luomaan tarinan, joka houkuttelee samastumaan, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään lajin reality-viihteen kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s