Katharsiksen vapauttavuudesta

Mikä minut vapauttaa?
Vaikka katharsiksen pitäisi olla puhdistus, vapautus taiteen maailmasta todelliseen, riittääkö se aina? Voiko katharttinen kokemus saada aikaan vastustusta samalla, kun sen pitäisi vapauttaa ja mitä sitten tapahtuu? Voiko katharsis kääntyä itseään vastaan silloinkin, kun se toimii – voiko oman vapautumisensa kyseenalaistaa? 
Kenellekään Lars Von Trierin Dogvillen nähneelle kysymys ei todennäköisesti hetken pohdiskelun jälkeen tunnu käsittämättömältä. Kun kolmen tunnin kärsimysnäytelmä, josta vielä on kaikki esteettinen lume poistettu ja jätetty vain teatterimainen näyttelijäntyö, käy viimeisiä minuuttejaan ja sovitus saapuu mielettömän väkivallan muodossa – mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista – riittääkö se sovittamaan pahuudet? 
On monia ja monen tasoisia syitä, miksi Dogvillen loppu ei olekaan katharttinen – tai jos määritelmä sallii – katharsis kääntyy myös itseään vastaan. 
Lars Von Trierillä on tapana käsitellä marttyyrinaishahmoja, jotka kiltteydessään ja viattomuudessaan saavat asettua täydellisiksi madonnoiksi dikotomiaan, jonka toisena puolena aina toimii heitä mahdollisimman kauheilla tavoilla hyväksikäyttämään pyrkivä maailma. Breaking the Wavesin ja Dancer in the Darkin pakahduttavat naiskohtalot kumpuavat aina jonkun toisen – tai kaikkien – tekemistä virheistä ja pahuudesta. Eivät koskaan itse naisten. Niissä katharsis aiheutuu, jos aiheutuu, yleisen oikeudenmukaisuuden ja hyveen ja kenties myös yliaistillisten voimien olemassaolon tiedostamisesta. Vapautus tulee vain, jos yliaistilliseen voi uskoa. 
Dogvillen lopun käänne, jossa ’arrogance’ eli ylimielisyys saa dialogissa merkityksen myös muiden yläpuolelle moraalisesti asettumisena, ei riitä kääntämään koko elokuvan läpi puskenutta hirviötarinaa ympäri. Voiko tällainen naishahmo olla uskottava? Temppu voisi toimia pienemmässä mittakaavassa, mutta pahoinpidellyksi, raiskatuksi, orjuutetuksi tulleen hahmon pitkällistä taivalta valaisemaan se ei enää riitä. 
Kun hillitön teurastus alkaa, on ratkaisun katharsiksen tavoittelu jo liiankin ilmeistä, että varsinaisen katharsiksen voisi kokea. Kauhuista ei vapaudu. Ohjaajan ratkaisut vain tuntuvat riittämättömiltä ja ehkäpä myös liian laskelmoiduilta. Mutta ainahan ne ovat – laskelmoituja. Eikä illuusion riisuminen tapahdu siksi, ettei sitä rakenneta lavasteilla ja kuvan kauneudella. Illuusio katoaa, koska elokuvan henkilöiden motiivit, käyttäytyminen, kaikki pahuus ja hyvyys, jota he edustavat, tuntuu aivan yhtä lailla laskelmoidulta – oikeastaan vain symbolistiselta. Vaikka ihmiset olisivat pahoja, eivät juuri noin. Hyviäkään he eivät ole tuolla tavoin. Kun jokainen ele on lavastettu tiettyyn pisteeseen päätymisen edestä, se pistekin muuttuu pelkäksi lavasteeksi.
Millä siitä sitten vapautuu?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s