Epätoivosta parempaa kirjallisuutta?

Kukapa taiteilija sitä ei tekisi – toista työtä. Yksi on muovitavaraliikkeen kassalla, yksi jakaa postia kolme kertaa viikossa, yksi sinnittelee hotellin laukunkantajana, yksi istuu museossa vahdissa ja salaa lukee, yksi myy sanojensa käyttöoikeutta medialle. Kaikki myyvät itseään tavalla tai toisella niin pienellä korvauksella kuin mahdollista, vakinaistumatta, kunnon korvauksille pääsemättä, tuntityöläisinä, tuetta ja turvatta, sosiaali- ja eläkekorvauksetta vuodesta toiseen, kunnes kaatuvat saappaat jalassa. Siinä se taiteilijan boheemin hohdokas tie.

Kari Levolan pääkirjoitus Kiiltomadossa nosti tämän asian taas mieleeni. Tai ehkä se oli kaikki nuo epätoivon vimmalla väännetyt apurahahakemukset, viimeiset käsikirjoitusliuskojen selaamiset, pilkkukorjaukset, puhelut, tiedotteet. Tai ne kolme epätoivon puhelua, jotka olen tällä viikolla saanut, ne kauhun jäätämät keskustelut, jotka olen käynyt taas kerran lasien ääressä. Tarvitseeko edes mainita – luotolle, tietenkin. Yhden pitäisi ostaa pyörä ja hammaskiskot, yksi tarvitsisi pesukoneen, yhdellä ei ole varaa vuokraan ja yksi (tai kaikki!) ihan oikeasti haluaisi välillä syödä muutakin kuin kananmunaa.

Kun Levola puhuu siitä, miten aikanaan kirjailijalla oli myös toinen ammatti, ei voi kuin hymähtää. Mikä se ”ammatti” nykyisin oikein on? Ikään kuin arvonimi. Me taiteilijat joudumme tekemään valinnan pahan ja huonon välillä – tuntityöläinen vai osa-aikainen? Kuinka pitkää, laihaa ja epävarmaa se saa olla, että siltä kuitenkin voisi jotenkin vikuroimalla varastaa joitakin tunteja tehdäkseen sitä, minkä takia jaksaa elää? Ammatti tarkoittaa selkokielellä sitä, että istuu kahdeksasta neljään jonkin sortin koneen ääressä siirtämässä tavaraa paikasta toiseen (pikselit lasketaan) ja sen jälkeen jää vielä kahdeksi tunniksi, koska muuten varmaan käy jotain kamalaa, ja tulee sunnuntaina vain käväisemään, koska kaikki on koko ajan kesken ja firma menee konkkaan ja kenen syytä se voisi olla?

Ja sitten voikin iloisin mielin mennä kotiin ja kurottaa sieluunsa siinä tiskien ja pölypallojen ristipaineessa, jos ei lisäksi ole erehtynyt lisääntymään, jolloin työlista ei vielä lopu siihenkään.

Ja jos joskus, jossain hämärän tulevaisuuden hetkellisessä kirkastumisessa, saisi vaikka valmistuttua, niin ettei tässä selviytymiskamppailussa lisäksi tarvitsisi huolehtia tulorajoista.

Puhumattakaan siitä, että oman työnsä herra tarvitsee luonnollisesti työtilan, jota ei työnantaja tarjoakaan. No, onneksi vuokrat ovat Helsingissä puoli-ilmaisia!

Ei. Ei se ole valinta. Se on välttämättömyys. Köyhyys. Kai siitä sitten syntyy parempaa taidetta.

Aiheellisia tosielämän sitaatteja:
”Mä sain nää viime jouluna, mut kyl ne viel ihan hyviä on.”
”Nyt tytöt tänne! Äiti kävi kylässä.” (28-vuotias)
”Joku hullu oli jättäny nää roskiskatokseen!” (”Melkein uudet” kengät)
”Näkyyks nää reiät tosi pahasti, jos mä parsin vielä kerran?”
”Mahtavaa, kun kävi vieraita. Nyt voi viedä pullot kauppaan ja ostaa jotain hyvää!”
”Uimaan. Joo! Ai, se on viis euroo. En mä sit voi tulla.”
”Mä ostin tän paidan 20 sentillä Kirpparilta. Eks oo magee?”
”Onks kellään viittä senttii?” (Tiskillä)

2 responses to “Epätoivosta parempaa kirjallisuutta?

  1. Lähipiiriini kuuluu paljon taiteilijoita, kuinka ollakaan, ja tämähän on tietenkin niitä kestopuheenaiheita. Apurahatalous on huomiotalouttakin suurempi trendi taiteilijoiden keskuudessa, ja elämisen mahdollistaa mielikuvitus. Näin aloittavana ammattitaiteilijana omaan aikuisiästäni huolimatta lapsenuskoa siihen että taide voi elättää. Täysin aliarvostettuja ovat etenkin taiteilijoiden perheet, jotka ovat valmiita jakamaan saman arjen ja kokemaan saman luopumisen siitä mitä pidetään normaalina.Eri asia on, mitä on hyvä elämä. Sitä kun ei myydä Stockmannilla, ei liioin Kämp-Galleriassa.

  2. Kuuntelin salilla tällaista kahden nuoren miehen keskustelua:- Ja sit ne [taiteilijat] elää jollai apurahoilla ja kehtaa valittaa, ettei ne riitä mihinkään. Vittu meijän verorahoja heitetään menemään.- Joo! Menis oikeisiin töihin! Miks niitä pitäs tukea?…Kädessäni sattui olemaan 11 kilon käsipaino. Mietin hetken ja vein sen rekkiin ja painuin toiselle puolelle salia. Joskus ei vaan sanat riitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s